Kirjoitan tätä vuorokausi Bostonin maratonilla tapahtuneen pommi-iskun jälkeen. Olen itse maratonjuoksija (vasta viisi kisaa takana, mutta aloitin myöhään). Ymmärrän hyvin, että Bostonin kaltainen massamaraton on ihanteellinen “pehmeä kohde” terroristeille: 42 kilometrin mittaista reittiä on mahdoton suojata, lähtö- ja maalialue ovat täynnä epämääräisiä kasseja, pusseja ja hylättyjen vaatteiden röykkiöitä, ja paikalla on paljon viattomia sivullisia. Ei tarvita miljoonia dollareita eikä hienoa organisaatiota, että tuonne pystyy sijoittamaan pommin tai kaksi.
Toimin kuusi vuotta YK:n ihmisoikeusneuvoston erityisraportoijana terrorismin ja ihmisoikeuksien keskinäissuhdetta koskevissa kysymyksissä. Vaikka YK ei ole poliittisista syistä pystynyt määrittelemään terrorismia, minulle asia on kirkas. Terrorismin määritelmä on pohjimmiltaan moraalifilosofinen ja perustuu Immanuel Kantin kategoriseen imperatiiviin: terrorismia on viattoman sivullisen alistaminen puhtaaksi välineeksi, tappavan tai muutoin vakavan väkivallan uhrina ja kauhun herättämiseksi yleisön keskuudessa taikka hallituksen pakottamiseksi tekemään, mitä terroristi vaatii. Vakava, jopa tappava, väkivalta ei hevin ole terrorismia, jos sen kohteena on tekijän oikea vastustaja eikä viaton sivullinen. Sota on sotaa, ei terrorismia. Bobrikovin murha oli murha, ei terrorismia.
Bostonin pommien asettaja ei tiennyt, kuka niiden kohdalle joutuu. Viattomat sivulliset uhrattiin terroristin tavoittelemalle tarkoitusperälle, josta tätä kirjoitettaessa tiedetään vain, että se oli kauhun aiheuttaminen yleisön keskuudessa. Kolme ihmistä kuoli jo, moni on kriittisessä tilassa, ja useilta amputoitiin jalka.
Yhdysvalloissa terrorismi-sanasta on tullut politiikan välikappale. Hallitus on hirttänyt itsensä “sotaan” terrorismia vastaan ja samalla määritellyt terrorismin tuon sodan toisen osapuolen (Al Qaida) kautta. Mikä ei ole Al Qaidan tekemää, ei hevin ole terrorismia. Mikä taas on Al Qaidan tekemää, vaikkapa internetin käyttö tai auton ajaminen, on terrorismia. Taannoisesta iskusta Libyassa, jossa kuoli Yhdysvaltain suurlähettiläs, tuli presidentinvaalien liki pääkysymys, kun Barack Obama ei riittävän aikaisin käyttänyt T-sanaa.
Bostonin pommi-iskussa median huomio kohdistui siihen, sanooko Obaman hallinto tuon maagisen sanan. Kesti aikansa, mutta kun FBI oli selvittänyt, että räjähteet oli sijoitettu painekattiloihin yhdessä naulojen ja kuulalaakerikuulien kanssa, vastaus oli selvä: olipa kyseessä vihollisemme “sodassa” (Al Qaida) tai joku muu, käytetty väline osoitti kyseessä olevan terrori-isku. Johtopäätös on oikea, mutta mielestäni sen olisi voinut tehdä nopeamminkin: räjähteiden sijoittaminen maratonin maalialueelle on itsessään viattomien sivullisten hengen ja raajojen tarkoituksellista uhraamista kauhun aiheuttamiseksi. Painekattila osoittaa teon suunnitelmallisuuden ja peruskoulutasoisen asiantuntemuksen, mutta ei teon terroristinen luonne niistä seikoista ole kiinni.
Silti nostan kuvitteellista hattuani Yhdysvaltain viranomaisten haluttomuudelle käyttää T-sanaa kevyesti. Madrinin pommi-iskujen (2004) jälkeen YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, jossa iskut tuomittiin Baskien terroristijärjestön ETA:n tekeminä, vain viikkoa ennen Espanjan vaaleja ja epäilemättä Espanjan hallituksen paineen alla. ETA:lla – joka on terroristijärjestö – ei ollut mitään tekemistä noiden pommien kanssa. Hallitus hävisi vaalit. Turvallisuusneuvosto ei koskaan korjannut virhettään.
Jouduin itse samankaltaisen paineen alle, kun YK:n erityisraportoijana tein maavierailun Espanjaan keväällä 2008. Tapasin hallituksen edustajia, kansalaisjärjestöjä, tuomareita, syyttäjiä, asianajajia, vankeja ja vankilanjohtajia, terrorismin uhrien järjestöjä jne. Viimeisenä yönä ennen lehdistötilaisuuttani pamahti pommi eräässä poliisikorttelissa Baskimaalla. Iskulla oli kaikki ETA:n pommien tunnusmerkit. Käyttäisinkö lehdistötilaisuuteni ETA:n terrori-iskun tuomitsemiseen vai seuraisinko omaa käsikirjoitustani, jossa arvioin Espanjan hallituksen onnistumisia ja epäonnistumisia ihmisoikeuksien kunnioittamisessa terrorismia torjuttaessa? Avasin lehdistötilaisuuden toteamalla, että koska isku tehtiin poliisien ja heidän perheidensä asuntolaan, se kohdistui sivullisiin ja kyseessä siis oli terroriteko, olipa sen takana kuka hyvänsä ja olipa teon motiivi mikä hyvänsä. Ja sitten siirryin Espanjan hallituksen tekemisten ja tekemättä jättämisten arviointiin.
Vaikka Obaman hallinto näytti pitävän päänsä kylmänä ja työtahdin kiivaana ensimmäisen vuorokauden ajan, Bostonin pommi-iskun tutkinnassa pääsi silti tapahtumaan anteeksiantamaton ja paljon kertova erehdys. Uutiset ehtivät kertoa, että poliisi kuulustelee kiinni otettua henkilöä ja että kotietsintä on käynnissä Bostonin lähiössä. Myöhemmin selvisi, että toimien kohteena oli – yllätys, yllätys – saudiarabialainen opiskelijaviisumilla maassa oleskeleva mies, jonka oli nähty räjähdyksen jälkeen määrätietoisesti kävelevän verissään pois tapahtumapaikalta. Poliisi otti hänet kiinni kuulusteluja varten ja toteutti perusteellisen etsinnän hänen kotonaan. Miksi?
Bostonin poliisin erehdys ilmentää houkutusta turvautua profilointiin esimerkiksi etnisin tai uskonnollisin perustein, kun terrori-iskun tekijästä ei ole tietoa ja samanaikaisesti paine tutkintatulosten saamiseksi on kova. Profiilit voivat olla tietoisesti luotuja (“alle 40-vuotias keskiasteen koulutuksen saanut muslimimies”) tai tiedostamattomia, poliisin tosiasiallista käyttäytymistä havainnoimalla luotuja (kuten on osoitettu Lontoossa ja Moskovassa). Kokemukset tietoisesti suunnitelluista profiileista ovat olleet murheellisia. Esimerkiksi Saksan Rasterfahndung, jolla piti löytää nukkuvia terroristeja, oli kallis, syrjivä, perustuslainvastainen ja hyödytön, kun sillä ei löydetty yhtään ainutta oikeaa terroristia. Kun nämä kokemukset yhdistetään pyrkimykseen kunnioittaa perusoikeuksia ja nykyajan terrorismin monimuotoisuuteen, eräs päätelmistä on että tutkimus- ja tuotekehittelyresursseja pitäisi satsata aseiden, räjähdysaineiden ja sytyttimien etätunnistamiseen.
Martin Scheinin
Kansainvälisen oikeuden professori, EUI (Firenze)
Post scriptum
Havaitsin Perustuslakiblogin ensimmäistä kirjoitustani (Profeetoista ja professoreista, 15.4.2013) kommentoidun kyseenalaistaen nykyisten mielipiteideni oikeutus tai paino viittaamalla siihen, mitä väitetysti olin sanonut tai tehnyt 30-40 vuotta sitten. Koherenssi on tietysti tärkeä kriteeri asiaperusteiseksi tarkoitetun argumentaation arvioinnissa. En silti usko, että sitä täytyy vaatia kokonaiselta ihmiselämältä. Tehty mitä tehty. Sanottu mitä sanottu. Nyt on nyt. Olen yli neljännesvuosisata sitten eronnut hyväpalkkaisesta ja vakinaisesta mutta poliittisin perustein kiintiöidystä virasta ja siirtynyt yliopistomaailmaan tekemään väitöskirjaa. Minulla ei ole puoluekantaa, mutta mielelläni otan puolueisiin kantaa – asiaperustein ja asia kerrallaan. Juoksuhautoihin jääneille kommentoijille lainaan tähän muistinvaraisesti Jukka Haurun arvostelua Hesarissa joskus 1980-luvulla, Juice Leskisen jostakin kirjasta: “Niiden, jotka eivät laiskuuttaan tai pelkuruuttaan koskaan edes yrittäneet parantaa maailmaa, on turha sanoa jälkeenpäin olleensa oikeassa.” Siinä on minun huoneentauluni. Lisää pökköä pesään, ja löylyä kiukaalle.
Perustuslakiblogi 
Tätä oli mukava lukea. Terrorismi-sanaa käytetään nykyään toisaalta hyvin huolettomasti ja toisaalta taas vältellen (mikäli kyseessä on valtioterrorismi).
Pääasiassa tätä oli mukava lukea sen takia, että arkijärjen käyttö nykyisissä niin asiantuntija-vetoisissa maailmanselitysmalleissamme alkaa olla katoava luonnonvara.
Riikka Söyring, Heinävesi
ps. ”kyseenalaistaen nykyisten mielipiteideni oikeutus tai paino viittaamalla siihen, mitä väitetysti olin sanonut tai tehnyt 30-40 vuotta sitten” on tuttu tilanne 😀 ”Silloinkin vuonna 2008 kirjoitit niin ja niin…”
Aivan kuin aika olisi pysähtynyt tuohon hetkeen, eikä mikään olisi muuttunut, kukaan ei olisi oppinut mitään, lisätietoa ei olisi tullut mistään – huoh –