J. Kulo: Kenttäoikeuden edessä


JKuloUsein kohtaamme asioita, ilmiöitä ja toimintaa, joka raivostuttaa niin, että korjaus suureen vääryyteen on saatava välittömästi. Mitä etäämmältä asiaa tarkastelemme, sitä vähemmän meillä yleensä on tietoa asiaan liittyvistä seikoista. Silloin on helppo ottaa kantaa puoleen jos toiseenkin, ja vaatia ”päitä vadille”.  Kansan oikeustajuun vetoaminen merkitseekin yleensä sitä, että vedotaan tosiasiassa siihen mihin on henkilökohtaisesti päädytty asiaa arvioidessa. Miksi asioiden tolalle saaminen on aina niin aikaa vievää ja turhanaikaisilta tuntuvien menettelyiden takana? Suuret vääryydet vaativat välitöntä ja väkevää asioihin puuttumista. Näin koemme etenkin silloin, kun vääryydet kohtaavat meitä itseämme tai paha on jossain muualla – ja useimminhan tunnemme juuri näin. Meidät valtaa helposti kenttäoikeusmentaliteetti, jossa viranomaisten ja kanssaihmisten tulee asettua kansan oikeustajun välittömiksi toimeenpanijoiksi. Näinä aikoina tiedotusvälineiden laiska ja löperö journalismi sekä etenkin SOME altistavat meidät kaikenlaisille hysterioille, joita myös tietoisesti lietsotaan. Rikollisilta tukka pois ja linnaan, ja tietysti herrat kuriin ilman turhia mukinoita. Kyllä kansa tietää.

Näin taisi käydä taas kerran, kun kansa sai ihmeteltäväkseen Alppilan koulun opettajan erottamiseen johtaneen tapauksen. Alta aikayksikön opettajasta oli leivottu suuri sankari, jonka häirikköoppilaat ja rehtori olivat ajaneet nurkkaan täysin käsittämättömästi ja ilman pienintäkään syytä. Toimittaja toisensa jälkeen, ja rahvas siinä vanavedessä, näki kirkkaan asetelman, jossa yhdellekään toimittajalle yksityisestä mediasta Yleen ei muodostanut minkäänlaista ongelmaa leimata tapaukseen liittyneitä oppilaita ”häiriköiksi” ja vastaavasti kohottaa opettajaa suojelusenkeliä muistuttavaksi jumalhahmoksi, joka joutui ristille lunastamaan meidän kaikkien syntejämme.

Tämä kaikki on ymmärrettävää ja toistuu kerta toisensa jälkeen moninaisten asioiden yhteydessä. Maailman ja asiain tila käy meille käsitettävämmäksi ja kestettävämmäksi, kun voimme silloin tällöin projisoida ahdistuksemme johonkin, jossa olemme erottavinamme selvästi missä on paha, ja irtisanoutua siitä, astuen hyväntekijöiksi oikeuden puolelle vankkana uskossamme.

Vaikeampi on ymmärtää sitä, että eduskunnan puhemies asettui kenttäoikeuden tuomarina esittämään televisiohaastattelussa asiassa laillisuusarvion, pitäen opettajan erottamista ilmeisen laittomana. Koulu ei saa olla häiriön temppeli, jyrisi puhemies ikään kuin Alppilan koulun rehtori ja Helsingin kaupungin koulutoimi olisivat tässä suhteessa turmion tiellä silmämääränään koululaitoksen rappeuttaminen häiriön temppeliksi. Puhemiehellä saattoi tosin olla huoli myös seuraavien vaalien tuloksesta. Tämäkin on tietysti ymmärrettävää.

Mutta eduskunnan puhemiehen asettuminen julkisuudessa laillisuusarvioiden esittäjäksi asiassa, jonka tutkinta on kesken – asiahan on valtakunnansyyttäjän arvioitavana, eikä ole vielä tuomioistuinlaitoksen käsittelyssä- ei ole perustuslain mukaista, eikä tietysti muutoinkaan eduskunnan puhemiehen tehtävien hoitamisen kannalta sopivaa.

Oikeusvaltio perustuu sille, ettei ketään tutkimatta tuomita, ja tutkimisen ja tuomitsemisen pitäisi vielä olla puolueetonta ja riippumatonta. Vallan kolmijako on oikeusvaltion oleellinen tunnuspiirre ja suojaa ennen kaikkea yksilöä mielivaltaiselta vallankäytöltä. Siihen kuuluu, että lainsäätäjän ja tuomioistuinlaitoksen valta on erotettu toisistaan. Lainsäätäjälle kuuluu lakien säätäminen, joka on poliittista menettelyä. Riippumattomalla, puolueettomalla ja itsenäisellä tuomioistuinlaitoksella on valta päättää oikeudellisessa menettelyssä, miten eduskunnan säätämiä lakeja sovelletaan yksittäisiin tapauksiin. Tuomioistuin siis viime kädessä päättää mikä yksittäisessä asiassa on ollut laillista ja mikä ei. Tämän toimivallanjaon luulisi olevan selvä etenkin virallisessa protokollassa valtakunnan kakkosmiehenä olevalle eduskunnan puhemiehelle. Hän ei ole kuka tahansa kansanedustaja, vaan edustaa virallisesti koko eduskuntaa.

Eduskunnan puhemiehelle on tosin asetettu eduskunnan sisällä erityisasema siinä mielessä, että hän valvoo perustuslain 42 §:n mukaan eduskunnan täysistunnossa sitä, että siellä asioita käsiteltäessä noudatetaan perustuslakia. Tämä on kuitenkin eduskunnan sisäistä toimivaltaa, eikä luonnollisesti ulotu eduskunnan ulkopuoliseen asioiden käsittelyyn. Puhemiehelle ei ole voinut syntyä harhakuvaa omasta asemastaan ja toimivaltuuksistaan. Tuskin puhemieheltä on tämän suhteen karannut mopo käsistä.

Voidaan tietysti ajatella eduskunnan puhemiehen mieltäneen antavansa lausuntonsa julkisuuteen yksityishenkilönä. Ainakaan esitetyssä haastattelulausunnossa puhemies ei sanonut esiintyvänsä vain yksityishenkilönä. Mitä korkeammassa asemassa vallankäyttäjä on, sitä vaikeampi hänen on väittää antavansa julkisuuteen lausuntoja yksityishenkilönä. Kuinka moni tiedotusväline näkisi mitään uutisarvoa yksityishenkilö Eero Heinäluoman laillisuusarvioilla asiassa, jonka arvioimiseen hänellä ei ole pätevyyttä, ja jonka kanssa hän ei henkilökohtaisesti ole ollut tekemisissä. Tässä suhteessa hän on amatööri, joten yksityishenkilön esittämänä niillä ei ole yleisempää merkitystä.

Esiin nousee siis väistämättä kysymys siitä, onko eduskunnan puhemiehen menettely hänen antaessaan julkisuudessa toimivaltaisten viranomaisten tutkittavana olevaa yksittäistapausta koskevan laillisuusarvion ollut perustuslain 3 §:n mukaisten valtiollisten tehtävien jakoa koskevien periaatteiden vastaista? Eivät ainoastaan tuomioistuimet, vaan myös tutkintaviranomaiset ovat toimissaan itsenäisiä ja riippumattomia.

Viime vuosikymmenten aikana eräillä ministereillä ja erilaisilla presidenteillä on tuntunut olevan polttava tarve puuttua tutkintaviranomaisten toimintaan tai antaa julkisuuteen hyväksymisiään tai kritiikkiään tuomioistuinten ratkaisemiin tai siellä vireillä oleviin asioihin taikka äärimmäisissä tapauksissa jopa suoraan puuttua siihen, kuinka tuomioistuimet tuomitsevat tai tuleeko niiden päätöksiä panna toimeen. Tähän on kiinnittänyt huomiota jopa YK:n ihmisoikeuskomitea, joka on suorasanaisesti vaatinut tähän puututtavan ylimmällä valtiollisen vallankäytön tasolla oikeusministeri Johannes Koskisen arvioitua tuomioistuinten toimintaa erään huomiota herättäneen lapsikaappausasian käsittelyn ollessa vireillä tuomioistuimessa.

Jos korkeiden valtiollisen vallan käyttäjien polte tällaiseen puuttumiseen käy ylivoimaiseksi, siihen on henkilökohtaisella tasolla oikeastaan vain yksi lääke: vallankäyttäjän tulee luopua virastaan tai toimestaan. Yleisemmällä tasolla siihen puree perustuslakituomioistuimen perustaminen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että korkean valtiollisen vallan käyttäjät ovat haluttomia nielemään kumpaakaan näistä lääkkeistä.

J. Kulo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s