Viime viikolla (16.–17.4.2013) Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa järjestettiin valtiosääntöidentiteettiä eri suunnilta tarkastellut Constitutional Identity? -seminaari. Etenkin monissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa on viimeisen kymmenen vuoden aikana käyty runsaasti keskustelua juuri tämän käsitteen alla. Sille on tiettyä tilausta myös Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 4(2) artiklan ja unionituomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön valossa. Kysymys kansallisten, mukaan lukien valtiosääntöisten, erityispiirteiden elintilasta suhteessa ylikansallisiin periaatteisiin ja käytäntöihin sekä ennen kaikkea niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta on kaiken kaikkiaan noussut aiempaa polttavammaksi kysymykseksi. Keskustelu valtiosääntöidentiteetistä on yksi tapa käsitellä tätä teemaa valtiosääntöoikeuden näkökulmasta.
Kahden päivän aikana pidetyt korkeatasoiset esitykset tarjosivat kiinnostavia näkökulmia valtiosääntöidentiteetin hahmottelulle erityisesti pohjoismaisessa valtiosääntöajattelussa ja käytännössä. Yhtenä keskeisenä tausta-ajatuksena seminaarissa olikin ollut koota Pohjoismaista yhteen tutkijoita tämän saman asian äärelle. Inspiraationa seminaarille oli toiminut Michel Rosenfeldin runsaan kansainvälisen keskustelun kohteena ollut tutkimus ”The Identity of the Constitutional Subject: Selfhood, Citizenship, Culture, and Community” (Routledge 2010).
Jälleen kerran havaitsimme, että samalla kun erityisesti pohjoismaalaisten tutkijoiden kesken on helppo keskustella valtiosääntöoikeudellisista teemoista, ovat erot valtiosääntöajattelussa ja -käytännössä monista historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista yhtymäkohdista huolimatta yllättävänkin suuria. Vaikka Pohjoismaat oikeuskulttuurisella tasolla omaavat jopa niin paljon yhteistä, että niiden – tosin lähinnä yksityisoikeuteen liittyvillä perusteilla – paikoin esitetään kuuluvaan samaan oikeusperheeseenkin, ovat niiden valtiosäännön oikeudellisissa ja poliittisissa rakenteissa ilmenevät erot melkoisia alkaen aina valtiomuodosta ja kansanedustuslaitoksen ja parlamentarismin roolista. Eroja näyttäisi olevan myös siinä, mikä merkitys valtiosäännölle lopulta annetaan lainsäädäntötyössä, hallinnossa ja tuomioistuintoiminnassa. Myös perusoikeuksien merkityksessä ja perustuslain käytännöllisessä sitovuudessa on vaihtelua. Eroja näkyy niin valtiosäännön symbolimerkityksessä kuin sen oikeudellisessa merkityksessä. Esimerkiksi Norjassa perustuslain huomattavakaan symbolimerkitys ei ole merkinnyt perustuslain huomattavaa käytännön oikeudellista merkitystä.
Eroja näyttäisi olevan myös siinä valtiosääntöidentiteettiä merkittävästi muovaavassa kysymyksessä, kenen perustuslaista tai valtiosäännöstä itse asiassa ajatellaan olevaan kysymys. Monesta esityksestä tuli myös ilmi, että pohjoismaisessa valtiosääntökeskustelussa ei juurikaan keskustella valtiosääntöidentiteetistä, ainakaan esimerkiksi Rosenfeldin tutkimuksessaan käyttämää terminologiaa ja käsitteenmuodostusta käyttäen. Tämän lisäksi ruotsalainen, norjalainen, tanskalainen ja suomalainen konstruoivat valtiosääntöidentiteetin kovin toisistaan poikkeavalla ja samalla keskeisiä eroja varsin hyvin paljastavalla tavalla. Pohjoismaissa ei näytä olevan selväpiirteisesti jaettua itseymmärrystä siitä, mitä oikeastaan tarkoitamme valtiosäännöllä ja valtiosääntöidentiteetillä.
Otamme tässä esiin muutamia seikkoja etenkin suomalaiseen tilanteeseen pureutuneista alustuksista.
Akatemiaprofessori Kaarlo Tuori (Helsingin yliopisto) käsitteli valtiosääntöidentiteettiä nimenomaan osana konstitutionaalista kulttuuria. Yleisestä oikeudellisesta kulttuurista tämä konstitutionaalinen kulttuuri eroaa substanssinsa lisäksi siinä, että se pohjaa keskeisesti oikeudellisten asiantuntijoiden näkemyksiä laajempaan, myös poliittisten toimijoiden ja kansalaisten siitä omaamaan ymmärrykseen. Modernissa oikeusvaltiossa konstitutionaaliseen kulttuuriin kuuluu sekä universaaleja, vähintäänkin yleiseurooppalaisia, että partikulaarisia piirteitä, jotka selittyvät muun muassa eri kansallisvaltioiden erilaisilla historiallisilla kokemuksilla. Tuorin mukaan universaalit piirteet eivät kuitenkaan yksin osoittautuneet riittäviksi tuottamaan tällaista valtiosääntökulttuuria vaan identiteetti muodostuu nimenomaan näiden universaalien ja partikulaaristen elementtien kudelmasta. Pitkäaikaiset kehityskulut tuottivat oikeusjärjestyksen pinnanalaisiin kerrostumiin jotakin sellaista, jonka saattaisimme tunnistaa valtiosääntöidentiteetiksikin. Jäsentely tarjosi erittäin hedelmällisen pohjan keskustelulle ja muille seminaarialustuksille.
Osaltaan valtiosääntöidentiteetistä keskusteleminen on saanut puhtia Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 4(2) artiklaan sisältyvästä lupauksesta, jonka mukaan unioni ”kunnioittaa jäsenvaltioiden kansallista identiteettiä, joka on olennainen osa niiden poliittisia ja valtiosäännön rakenteita”. Unioni tarjoaa omassa institutionaalisessa kehyksessään myös järjestäytyneen foorumin käydä keskustelua jäsenvaltioiden valtiosääntöidentiteetistä ja sen merkityksestä unionin oikeusjärjestyksessä. Omassa alustuksessaan professori Leonard Besselink (Amsterdamin yliopisto) pureutui juuri tähän unionin ja jäsenvaltioiden valtiosääntöjen keskinäiseen vuorovaikutukseen ja kysymykseen siitä, kuka lopulta päättää kansallisista ja valtiosääntöisistä identiteeteistä sekä niiden merkityksestä. Epäilemättä osallistuminen eurooppalaiseen integraatioon myös muovaa kansallisia valtiosääntöidentiteettejä, ja monissa eurooppalaisissa valtioissa osa valtiosääntöidentiteettiä myös on avautuminen kansainväliselle yhteistyölle ja vastuu eurooppalaiselle integraatiolle. Esimerkkiä ei tarvitse kaukaa hakea, sillä Suomenkin perustuslain 1 §:n mukaan ”Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Suomi on Euroopan unionin jäsen.”
Professori Tuomas Ojanen (Helsingin yliopisto) avasi alustuksensa empiiriseen selvitykseensä perustuneella havainnolla, ettei identiteetti käsitteenä Suomessa juuri ole noussut esiin sääntelyn, käytäntöjen kuin tutkimuksenkaan parissa. Erityisesti Ojasen esityksessä arvioitiin kansainvälistymisen ja Eurooppalaisen integraation vaikutuksia mahdolliseen kotimaiseen valtiosääntöidentiteettiin. Suomessa on 1980-luvun lopulta ollut näkyvissä pyrkimys oikeuksia painottavaan konstitutionalismiin, mihin ovat myötävaikuttaneet niin Suomen liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen kuin Euroopan unioniin, perusoikeusuudistus ja vuoden 2000 perustuslaki. Samaan suuntaan on vaikuttanut tuomioistuinten merkityksen kasvaminen. Rinnakkaisena kehityspiirteenä on perusoikeuksien materiaalisten suojelun korostuminen ja pyrkimys välttää niin sanottuja poikkeuslakeja. Valtiosääntöidentiteettiin ei Ojasen mukaan voi olla vaikuttamatta sekään, että kotimaiseen poliittiseen – ja miksei oikeudelliseen rakenteeseenkin – olennaisesti kuulunut ”konsensushenki” on vähitellen alkanut murtua muun muassa eurooppalaisen integraation tultua kotimaisen politiikan keskiöön tavalla, joka jakaa kotimaisia puolueita ja myös kansalaisten mielipiteitä. Samalla on tapahtunut valtiosääntöargumentoinnissa käänne formaalista sääntökeskeisestä perustelutavasta periaatepainoteiseen ja oikeuskäytännön laajempaan hyödyntämiseen. Kehitys on kuitenkin Ojasen mukaan vielä alussa ja orastavaa – ja eri suunnilta koko ajan haastettua.
Professori Pekka Länsinevan (Tampereen yliopisto) alustuksessa puolestaan pohdittiin, voisiko myös meikäläisissä vakaissa yhteiskunnallisissa ja oikeudellisissa oloissa tapahtua siirtymiä, joissa valtiosääntöidentiteettiin vaikutetaan ja erottaudutaan aikaisemmasta mahdollisesti identiteettiäkin tuottaneesta aineksesta. Länsineva analysoi tältä kannalta kotimaisen perustuslain ja samalla myös valtiosäännön uudistamishankkeita. Hänen erityisen tarkastelunsa kohteena oli tradition ja muutoksen, vanhan ja uuden valtiosääntöparadigman vuorovaikutus. Valtiosääntöidentiteettiäkin mahdollisesti hahmoteltaessa ei ole mitenkään vähäpätöinen seikka, asetetaanko enemmän painoa kertomukselle valtiosäännön ”pitkästä linjasta”, sitkoisesta kehityskulusta ja plastisesta olemuksesta vai alleviivattiinko kertomuksessa nimenomaan niitä katkoskohtia, joissa perustuslainsäätäjä on nimenomaan tehnyt lisäyksiä ja muutoksia aikaisempaan nähden. Tältä osin Länsinevalla oli esittää varsin havainnollinen tarkastelu niistä valtiosääntömme perusteista, jotka nimenomaan kuuluvat perustuslain kokonaisuudistuksessa sinne introdusoituihin periaatteisiin ja jotka osoittavat siirtymää valtiokeskeisestä valtiosäännöstä yksilökeskeiseen.
Professori Markku Suksi (Åbo Akademi) – valtiosääntövertailija kun on – oli tehnyt laajaa vertailua pohjoismaisista valtiosäännöistä identifioidakseen joitakin sellaisia mahdollisia piirteitä ja seikkoja, jotka voisivat olla pohjoismaisen valtiosääntöidentiteetin rakennuspuita. Aivan helppoa sellaisten ehdokasjäsentenkään valitseminen ei kuitenkaan selvästi ollut, sillä (ainakaan kaikkien) Pohjoismaiden perustuslakien syntyyn ei sisälly mitään erityistä valintatilannetta tai irtiottoa aikaisemmasta esimerkiksi sodan tai valtion romahtamisen vuoksi. Historiallisesti kuitenkin esimerkiksi suomalaiseen valtiosäännön rakentumiseen sisältyy tiettyjä valintatilanteita. Eräänlaisia ehdokasjäseniä (jaetullekin) pohjoismaalaiselle valtiosääntöidentiteetille olivat muun muassa ilmaisunvapaus ja laaja asiakirjajulkisuus. Mielenkiintoisella tavalla Suksi korosti esityksessään myös sitä, että Pohjoismaissa valtiosääntöisen identiteetin kehittyminen ja määrittyminen ainakaan sellaisten oikeudellisten toimijoiden kuten tuomioistuinten toimesta on varsin epätodennäköistä.
Valtiosääntöisessä identiteetissä lienee pohdittavaa myös tulevaisuudessa. Käsitteenä identiteetti omaa potentiaalia valtiosääntöiselle pohdinnoille erityisesti siksi, että mahdollistaa juuri itsereflektiivisen suhteen menneisiin käytäntöihin ja niihin malleihin, jotka historiallisesti ovat suodattuneet osaksi valtiosääntöä. Tässä suhteessa valtiosääntöisessä identiteetissä ei tarvitse olla kyse pelkästään menneiden nykyisyydessä vaikuttavien elementtien tunnistamisesta ja kuvaamisesta, vaan myös siitä, minkälaisena tämän hetken normatiivisten elementtien valossa näemme valtiosääntöisen identiteettimme.
Johannes Heikkonen
tutkija, Turun yliopisto
Janne Salminen
tutkija, Turun yliopisto
Perustuslakiblogi 
Vastaa