Pekka Riekkinen: Laitossijoitettujen lasten erityinen huolenpito ja sen tarkkarajaisuus perusoikeusrajoituksena


Pekka RiekkinenLaitossijoituksissa punninta lapsen hoidon ja huollon tarpeiden ja toisaalta hänen perusoikeuksiensa välillä on haastavaa. Sijoituksella pyritään lapsen edun turvaamiseen, mutta samalla joudutaan toteuttamaan rajoituksia, joista monet, jos ne tuotaisiin aikuisten maailmaan, olisivat jäätäviä. Lastensuojelulain mahdollistamien rajoitusten joukossa ”erityinen huolenpito” on eräänlaisen viimekätisen yleisrajoituksen asemassa. Tämän puheenvuoron tarkoitus on lisätä tietoisuutta siitä, miksi erityiseen huolenpitoon sopisi yhä laitosvallanalaisuuden käsite, vaikka lainoppi hylkäsi tämän käsitteen jo vuosikymmeniä sitten epämääräisenä ja repressiivisenä.

Erityinen huolenpito on totaalinen kokemus, jonka on tarkoitus pysäyttää. Lähetettävän ei tarvitse ottaa (huolenpidon yhdessä muunnelmassa) mukaansa muuta kuin sisä- ja ulkovaatekerta ja lääkkeet: muu jää taakse. Käytännössä ”erityinen huolenpito” voi tarkoittaa 30 vuorokaudeksi ohjelmoitua hoitojaksoa sähkölukkojen takana suljetulla osastolla ja ulkoilua tiiviisti saatettuna (tätä kutsuttaisiin aikuisten maailmassa vartioinniksi, mutta olemme saapuneet nyt hoidollisen retoriikan alueelle, missä ei ole Isoveljeä vaan Omahoitaja).  Lastensuojelulain vaatimus siitä, että erityinen huolenpito on lopetettava, jos se osoittautuu tehottomaksi tai sen tarve lakkaa, on kuollut kirjain. Näin siksi – kuten jäljempänä tarkemmin perustelen – että todellisuudessa ei ole olemassa objektiivista mittaria sen tehokkuudelle tai tarpeelle. Sen sijaan laitosten hoitorutiinien kannalta on tarkoituksenmukaista, että ryhmä lapsia aloittaa erityisessä huolenpidossa aina samaan aikaan ja etenee tavallisesti 30 päivän strukturoidussa putkessa – tosin laki mahdollistaa hoidon jatkamisen aina 90 vuorokauteen asti, jos tarve jatkuu.

Hoidon sisältö voi olla erilaisten tunnetilojen käsittelyharjoituksia samalla kertaa sisään tulleiden ryhmässä tai yksilökeskusteluja terapeutin kanssa tai vaikkapa askartelua tai liikuntaa päiväohjelman mukaan. Sisältö vaihtelee laitoksittain, koska standardoituja vaatimuksia siitä, mitä erityisen huolenpidon pitää olla, ei ole. Laitoksen tulee vain pitää siitä kirjaa. Jos lapsen osalta on samalla tehty laajasti yhteydenpitoa ulkomaailmaan rajoittava päätös, rajoitukset ovat kärjistetyimmillään; ne kattavat niin lapsen fyysisen tilan kuin sosiaalisen viestinnän.

Edellisistä tekijöistä huolimatta perustuslakivaliokunta on katsonut, että erityinen huolenpito ja sen vaatima liikkumisvapauden rajoittamien eivät ole niin merkittävää julkisen vallan käyttöä, etteikö sen toteutus sopisi myös yksityisen lastensuojeluyrityksen toimintaan.

Vaikka päätöksentekovalta asiassa on selkeästi lastensuojeluviranomaisella, niin silti julkisen vallan rooli vaatisi selkiyttämistä. Lastensuojelulain mukaan päätöksen lapsen siirtämisestä erityiseen huolenpitoon tekee kunnan johtava lastensuojelun työntekijä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän esityksestä. Kuitenkin todellisuudessa aloite ja perustelut lähtevät lähes aina laitoksesta, johon lapsi on jo sijoitettuna. Tähän on syynä se, että laitoksen omalla tai sen käyttämällä hoitohenkilöstöllä on lapsesta ensikäden tiedot. Näin kunnan rooli voi jäädä pitkälti muodolliseksi. Asetelmassa on intressiristiriidan mahdollisuus, koska tavallisen laitossijoitusvuorokauden hinta on keskiarvona n. 170-220 ja erityisen huolenpidon yli 400 euroa per vuorokausi. Päätöksestä siirtää erityiseen huolenpitoon voi lapsi tai tämä huoltaja valittaa, mutta se on silti täytäntöönpantavissa heti. Tilanteen hämäryyttä lisää, että Suomessa ei ole koko maan kattavia tilastotietoja siitä, miten paljon ja millaisia päätöksiä erityisestä huolenpidosta on tehty, miten niitä on toteutettu ja paljonko valitettu.

Kun arvioidaan rajoittavan lain täsmällisyyttä ja rajoituksen intensiteettiä yksilön näkökulmasta, niin passitus erityiseen huolenpitoon pääsee ohi karsintojen suoraan loppukilpailuun Suomen epämääräisimmän perusoikeusrajoituksen tittelistä. Syitä on kaksi.

Ensinnäkin lastensuojelulaki ja sen valmisteluaineistot – mukaan lukien erityisen huolenpidon käsitteen lakiin johdatellut HE 225/2004 – eivät yksilöi, millaisia terapioita erityisen huolenpidon tulee sisältää: laki määrittää vain tilanteet, joissa sitä voidaan käyttää, ketkä sitä voivat toteuttaa ja miten siitä päätetään, mutta avoimeksi jää, mitä se on. Tilanteet on laissa selkeästi ilmaistu: lasta suojataan vakavalta itsetuhoiselta tai väkivaltaiselta käyttäytymiseltä, päihteiltä ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä, kuten itsensä myymiseltä.  Toteutuksen osalta laitoksen käytössä on oltava riittävä osaamisen amalgaami, jossa on soveltuvia ammatillisia tutkintoja kasvatuksen, sosiaalityön, psykologian tai lääketieteen aloilta – nämä tosin ilman eksakteja määreitä. Lain mukaan lapsen tulee nähdä erityisesti lääkäriä säännöllisesti, mutta käytännössä tämä jää todennäköisesti kahteen kertaan eli sisään- ja uloskirjoittamiseen. Selkeimmillään lain erityiselle huolenpidolle antamat määritelmät koskevat edellä mainittuja menettelyjä, joissa päätös erityisestä huolenpidosta on tehtävä. Sen sijaan sisällöllisesti lain kriteeri erityiselle huolenpidolle typistyy lapsen liikkumisvapauden rajoittamiseen, jotta erityistä huolenpitoa voidaan toteuttaa. Vastaavasti laitoksella täytyy olla riittävät suljetut tilat. Tätä tuskin voi pitää selkeänä terapeuttisena määritelmänä.

Käsitteen oikeudellinen epämääräisyys tuli selvästi ilmi myös vuoden 2010 lastensuojelulain muutoksessa. Siinä erityinen huolenpito rajattiin vain yli 12 vuotiaisiin. Noistakaan lainvalmisteluaineistoista ei löydy täsmentävää määritelmää ”erityiselle huolenpidolle” puhumattakaan sen bonuksien ja miinuksien erittelystä. Missään ei pysähdytä pohtimaan, miksi erityisestä huolenpidosta ei olisi hyötyä myös alle 12-vuotiaiden terapiana tai miksi se sopii jokaiselle yli 12 vuotiaalle. Edelleen erityisen huolenpidon luonnetta terapiana varjostaa, että erityinen huolenpito nähdään lastensuojelulaissa julkilausutusti rikosoikeudellisen sanktion tavoin ultima rationa: kaikki muut keinot on kokeiltava ennen erityisen huolenpidon käyttöä.

Toiseksi erityinen huolenpito ei ole myöskään tieteen paradigmoisssa vakiintunut käsite, toisin kuin esimerkiksi lääketieteen diagnoosit tai tieteellisesti testatut päihdehoitokeinot. Siksi on ymmärrettävää, että jo rajoitustoimenpiteitä koskeneessa HE 224/2004:ssä asiantuntijoiden näkemykset vaihtelivat sen osalta, millä edellytyksillä ja miten tällainen hoito ja huolto tulisi tai voitaisiin järjestää. Kyseiset asiantuntijat edustivat lähinnä lastensuojelulaitosten – ja organisaatioiden professionaalista ääntä. Heidän mielestään oli myös epäselvää, täytyisikö koko asiaa ottaa lakiin, koska lastensuojeluperusteella toteutetusta lasten suljetusta hoidosta ei ollut aiemminkaan säännöksiä laissa.

Sisältönsä osalta erityinen huolenpito on lähellä lasten hoitoa psykiatrian osastoilla ja päihdehoidossa, mutta erityisen huolenpidon yksiköt ovat ehdottomammin suljettuja kuin kaksi ensin mainittua (Kekoni 2009). Myös teorian ja käytännön suhde erityisen huolenpidon osalta eroaa selvästi lapsipsykiatrian tai päihdehoidon tilanteista; samanlaista kytkentää kuin psykiatriassa ja päihdehoidossa tieteen ja käytännön välillä ei erityisessä huolenpidossa ole. Miten objektiivisesti perusteltua erityisen huolenpidon käyttö eri muodoissaan on ja mitkä ovat tulokset, jää nykytiedon valossa parhaimmillaankin hämäräksi. Suomalaisen laitoskasvatuksen kokemus tukee sitä lapsen etuun viitaten ja monet sen läpikäyneet kertovat pysäyttämisen toimineen. Toisaalta epäonnistumisista on vaikea löytää omakohtaisia julkisia puheenvuoroja, joita laitokset tai viranomaiset nostaisivat esiin, eikä tutkittua tietoa ole. Ymmärrettävästi lastensuojelulaitoksilla, jotka antavat erityistä huolenpitoa, on myös taloudellinen intressi korostaa sen etuja.

Viimekädessä erityinen huolenpito ei siis saa sisältöään tieteestä, vaan suomalaisesta kokemuksesta laitossijoitettujen lasten kasvattamisesta ja heidän hallinnastaan laitoksissa. Tässä terapian ja sanktion raja on veteen piirretty. Erityisen huolenpidon piiloinen sivutehtävä laitoskurin ylläpidossa ilmenee siitä, että käytännössä erityiseen huolenpitoon passitetaan lapsia myös silloin, kun lapsi karkailee avoimesta lastensuojelulaitoksesta (Kekoni 2009). Tällöin lapsen karkailu laitoksesta ja kapinointi tulkitaan lastensuojelulain tarkoittamaksi itsetuhoisuudeksi.

Edellinen laintulkinta nousee lastensuojelun institutionalisoitujen käytäntöjen itse-ymmärryksestä. Se on ongelmallinen lain kannalta; eduskunnan oikeusasiamies on toistuvasti korostanut, että rajoitustoimenpiteitä ei saa käyttää rangaistuksina.  Mutta laitosten oma tulkinta, jossa karkailu ja niskurointi merkitsevät itsetuhoisuutta ja vakavaa sosiaalista sopeutumattomuutta, kuvastaa, että lastensuojelulaitosten kannalta ”erityinen huolenpito” on paitsi hoitokeino myös niiden sisäisen kurinpidon ja sulkeistamisen viimekätinen lukko. Jos lapsi ei usko sääntöjä ja puhetta ja tavalliset kaiken kivan kiellot ja yhteisvessan siivoukset rööriroopena eivät auta eikä lääkkeistäkään ole apua, niin hänet laitetaan ”erityiseen huolenpitoon” selkiytymään.

Kuitenkin arvioitaessa esiin piirtyvää kokonaisuutta on ilmeistä, että riskit erityisen huolenpidon (väärin)käytössä ovat yhä merkittävät. Myös tämä ilmenee selvästi eduskunnan oikeusasiamiehen kertomuksista viime vuosilta. Samoin Valviran sosiaalihuollon ympärivuorokautisen hoidon yksiköitä koskenut 2013 webropol kysely kiinnittää huomiota siihen, että kahdeksasta laitoksesta, jotka oman ilmoituksena mukaan olivat antaneet viimeisen vuoden aikana erityistä huolenpitoa, vain yhdessä oli ollut ohjeet sen toteutuksesta; yleisesti ohjeet puuttuivat 20 laitokselta 27:stä, jotka oman ilmoituksensa mukaan pystyisivät tarjoamaan erityistä huolenpitoa. Tosin moni laitoksista, kuten Valviran kyselyn jälkiselvittelyissä ilmeni, sekoitti vastauksissaan lastensuojelulain mukaisen erityisen huolenpidon erityiseen huolellisuuteen, jota tarvitaan vaikeavammaisten asiakkaiden perushoidossa ja huolenpidossa…

Käsitteenä Orwellin newspeak’in mieleen tuova ”erityinen huolenpito” on lähtöisin vuonna 1998 laaditusta Sijaishuollon pakkotoimityöryhmän muistiosta. Siinä ei haluttu käyttää hoidosta nimitystä suljettu osasto tai pakkohoito, koska tämä toisi mieleen ihmisoikeusongelmat ja negatiiviset mielikuvat. Kuitenkin lapsille tarkoitetun suljetun ja lapsen pysäyttämään pyrkivän hoitoyksikön institutionaalinen historia lastensuojelun käytännön kovassa ytimessä on myös Suomessa pitkä. Siksi paikallaan on lyhyt menneiden muistelu. Aikanaan tunnetuin suljettu osasto oli Pernasaaren koulukodin Pitkäniemi, joka toimi 1930-luvun alusta 80-luvulle. Fyysisesti vankilamaiseen paikkaan (Pernasaaren koulukodin lakkauttamisen jälkeen sen tiloihin tuli Keuruun vankila) lähetettiin hoitoon vaikeimmin käyttäytyvät ja karkailijat. Passituksessa seurattiin hyvin samanlaista valintalogiikkaa kuin nykyään lähetettäessä tavallisista yksiköistä erityiseen huolenpitoon; Pitkäniemi oli ultima ratio, viimekätinen lapsen suojelun ja kontrollin muoto.  Lapsina siellä olleiden – kuten myös monen ulkopuolisen arvioin mukaan – Pitkiksen olot olivat kovemmat kuin aikuisten vankiloissa: oltiin tiiviisti neljän seinän sisällä sellissä tai luokassa tiukassa kurissa, ulkoiltiin nelimetristen muurien ympäröimänä ja loppuaika tehtiin enimmäkseen valvottua pakkotyötä esimerkiksi sementtitehtaassa. Todennäköisesti Suomessakin joudumme lähitulevaisuudessa tekemään tilit selviksi näiden meidän menneiden lastensuojelukäytäntöjen kanssa, kuten on jo tapahtunut Norjassa, Irlannissa, Kanadassa tai Ruotsissa vähän samaan tapaan kuin Saksassa keskitysleirimenneisyyden kanssa. Käytännössä tämä on tarkoittanut julkista anteeksipyyntöä ja korvausten maksua tuolloisille lastensuojelulapsille, joiden kohtelu laitoksissa lienee monen mielestä samaa sarjaa kuin rikokset ihmisyyttä vastaan, jotka eivät koskaan vanhene.

Nykytilanteessa olisi ensiarvoisen tärkeää, että voimme osoittaa käytäntöjen Suomessa muuttuneen ja että meillä on joka osaltaan hyvin valvottu ja niin läpinäkyvä lastensuojelujärjestelmä kuin salassapitosäännökset sen vain sallivat. Tämä voitaisiin aloittaa erityisen huolenpidon osalta sillä, että kerätään kattavat tilastot, lausutaan laissa julkisesti mitä sen pitää olla ja tehdään pakolliseksi juridisesti pätevän edunvalvojan määrääminen jokaiselle lapselle, joka lähetetään erityiseen huolenpitoon.  Sillä he, jos ketkä, tarvitsevat erityistä huolenpitoa.

Pekka Riekkinen
Tutkija, Turun yliopisto

Comments

  1. Jarmo Kale Kiukkonen says:

    Perusoikeus vapaus kaikille. Niinpäin on ajateltava. Eikä lähteä kalliiden laitosten tielle. Itse olen johtaja Risto Korhosen tohtorikoulussa ja vaivaistalossa pysyvälle eläkkeelle vangittuna edunvalvonnan alla. Niin että ei ole matkarahaa matkustaa edes yhtä kertaa yliopiston kirjastoon, saatikka tulla takaisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s