Johannes Heikkonen: Suvivirren lomaltapaluu


Johannes_HeikkonenAiemmin kesän alussa kirjoitin tässä blogissa koulujen juhlien uskonnollisten elementtien, ja erityisesti suvivirren ongelmallisuudesta yksilöiden uskonnonvapauden kannalta. Kun nyt heti lomien päättymisen alkuun saimme eduskunnan oikeusasiamieheltä jälleen kannanoton tähän nimenomaiseen kysymykseen, on asiaan syytä lyhyesti palata. Näin siksi, että näyttää siltä, että nyt käsillä olevassa oikeusasiamiehen päätöksessä ovat läsnä kaikki ne keskeiset ongelmalliset  piirteet, joista aikaisemmassa bloggauksessa kirjoitin, ja jotka on yleisemminkin tunnistettavissa suomalaisessa käsityksessä uskonnonvapaudesta.

Itse oikeusasiamiehen päätös ei sinänsä sisällä suuria yllätyksiä. Päätöksessä käydään sinänsä kohtuullisen laajasti läpi esimerkiksi relevanttia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä, mutta varsinainen ratkaisu kiinnittyy perustuslakivaliokunnan mietinnössä  PeVM 10/2002 vp esiin nostettuun kysymykseen koulujen juhlatraditioiden luonteesta. Tähän lausuntoon kiinnittyen oikeusasiamiehen varsinaisen ratkaisun ytimen näyttää muodostavan sen arviointi, onko kyseessä ongelmaton kansallinen traditio vai yksilöiden niin sanotun negatiivisen uskonnonvapauden kannalta ongelmallinen uskonnon harjoittaminen. Näin oikeusasiamies päätyy  tarkastelemaan suvivirren yleistä yhteiskunnallista merkitystä tavalla, joka tuo mieleen ikään kuin suomalaisen standardikansalaisen näkökulman:

”Käsitykseni mukaan yllä siteeratuissa puitteissa pysyttäessä suvivirttä ei kuitenkaan koulun kevätjuhlassa laulettuna voida pitää sisällöllisesti korostuneen uskonnollisena:    sana Jumala kyllä mainitaan, mutta vain kerran. Asian arvioinnissa kiinnitän huomiota siihen, että suvivirsi on vahvasti suomalaiseen traditioon vakiintunut ja perinteinen osa koulujen kevätjuhlia. Se, että suvivirsi mielletään normaaliksi osaksi koulujen kevätjuhlia, on nähdäkseni itsessään omiaan vähentämään virren uskonnollista luonnetta päätösjuhlien asiayhteydessä laulettuna. Tässä mielessä se on osa perustuslakivaliokunnan edellä tarkoittamaa suomalaista juhlatraditiota.

Näin ollen katson, että vallitsevassa kulttuuriympäristössämme suvivirren mainittu sisältö ei aiheuta sitä, että koulun päättäjäistilaisuudesta muodostuisi  uskonnonvapauden negatiivisen ulottuvuuden kannalta kielletyllä tavalla luonteeltaan uskonnollinen tilaisuus.”

Ilmaisut kuten ”korostuneen uskonnollisena”, ”mainitaan vain kerran”, ”mielletään normaaliksi osaksi”, ”omiaan vähentämään virren uskonnollista luonnetta” ja ”vallitsevassa kulttuuriympäristössämme” voidaan toki katsoa varsin yleiseksi tulkinnaksi suvivirren merkityksestä tällaiselle keskivertokansalaiselle.  Mutta samalla nämä lausumat herättävät uskonnonvapauden kannalta monia avoimia kysymyksiä:

1. Miksi käytännön tulisi olla korostuneen uskonnollinen, kun perustuslain tarjoama suoja koskee kaikkea uskonnon harjoittamista ilman tällaista korostuneen uskonnollisuuden vaatimusta?

2. Miksi yksi maininta ei tekisi virrestä uskonnollista ja kuinka monta mainintaa tekisi?

3. Miten jonkin käytännön normaaliksi mieltäminen voi vähentää sen ongelmallisuutta perusoikeuksien kannalta?

4. Miten tämä normaaliksi mieltäminen (kuka mieltää normaaliksi?) vähentää uskonnollista luonnetta, ja miksei ”normaali osa kevätjuhlia” voisi olla uskonnonvapauden kannalta ongelmallinen?

5. Missä laajuudessa vallitseva kulttuuriympäristö voi toimia perusteluna  perusoikeuksien kannalta ongelmalliselle käytännölle?

Nämä ovat kaikki ongelmallisia seikkoja, joihin olisi tilan ja ajan salliessa mahdollista sukeltaa hyvinkin syvälle. Kuitenkin päätöksen kenties suurin ongelma piilee ratkaisun perustelujen aivan viimeisessä toteamuksessa, jonka mukaan suvivirren laulaminen ei muodosta koulun päättäjäistilaisuudesta ”luonteeltaan uskonnollista tilaisuutta”. Tässä oikeusasiamies myös lienee oikeassa: pelkkä virren veisuu tuskin tekee tilaisuudesta esimerkiksi jumalanpalveluksen tai hartaushetken kaltaista ”uskonnollista tilaisuutta”, jollaiseen oikeusasiamies viitannee.

Ongelma tässä ajatuksessa on kuitenkin se, ettei perustuslaissa säädetty negatiivisen uskonnonvapauden suoja edellytä, että kyseessä pitäisi olla uskonnollinen tilaisuus, vaikka 20 vuotta vanhat perustuslain esityöt aikaan tämän suojan yhtenä ulottuvuutena mainitsivatkin. Niin sanottu negatiivinen uskonnonvapaus suojaa yksilöä osallistumiselta tahtonsa vastaiseen uskonnon harjoittamiseen, eikä tällaista harjoittamista tulisi nykyisellään nähdä kiinnittyneenä pelkästään esimerkiksi papin johtamiin uskonnollisiin riitteihin ja tilaisuuksiin.  Sen sijaan suojattuna ulkoisena ilmauksena voidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nykyisen tulkintalinjan mukaan pitää mitä tahansa inhimillistä toimintaa, jolla vain on riittävän kiinteä suhde tiettyyn uskontoon tai vakaumukseen. Näin esimerkiksi tuoreessa Eweida -ratkaisussaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että  ristin kantamista työasun päällä voitiin pitää kantajan uskonnon suojattuna ulkoisena ilmauksena.

Näyttää kuitenkin siltä, että juuri suvivirren kohdalla kynnys sille, mitä on katsottava uskonnon harjoittamiseksi on asettunut poikkeuksellisen korkealle. Nopea vertailu erääseen toiseen suomalaiseen tapaukseen uskonnon harjoittamisesta lienee tässä  suhteessa paikallaan. Syrjintälautakunnan 23.9.2011 tekemässä ratkaisussa  oli kyse työmaasta, jolla työskenteli erään alihankkijan palkollisina muslimeja, jotka käyttivät työpaikan taukotiloja rukoiluun. Tämä aiheutti työpaikalla konfliktin, joka lopulta johti rukoilun kieltämiseen sekä alihankitasopimusta koskevaan kiistaan.  Alihankkija valitti tapauksesta syrjintälautakunnalle, joka löysi ratkaisun tapaukseen varsin kätevästi uskonnonvapauslain harjoittamiseen käytettävää tilaa koskevasta suostumussäännöksestä. Tämän lisäksi lautakunta katsoi ratkaisussaan, että rukoileminen taukotilassa muodostui muiden tilaa käyttävien negatiivista uskonnonvapautta loukkaavaksi, eli toisin sanoen pakotti heidät osallistumaan tahtonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Näin pelkkä rukoilu tilassa jossa oli läsnä muita katsottiin puuttumiseksi yksilön oikeuteen olla harjoittamatta uskontoa tahtonsa vastaisesti.

Voidaan pitää varsin erikoisena tilannetta, jossa toisaalta yksityinen voi yhteisessä taukotilassa rukoilemalla loukata oikeutta negatiiviseen uskonnonvapauteen, mutta julkinen koulu liittäessään virren oppivelvollisuuteen kuuluvaan juhlaan taas ei. Ajatusta siitä, että yksityinen voisi toiminnallaan ylittää negatiiviseen uskonnonvapauteen liittyvän tahdonvastaisuuden edellytyksen julkista valtaa herkemmin, on pidettävä hyvin ongelmallisena. Koulu on osa julkista valta, jolla on käytössään laillinen väkivaltamonopoli ja  velvollisuus pitäytyä puolueettomana suhteessa kansalaisiin, kun taas yksilöiden välillä tällaista pakkovaltaa on lähtökohtaisesti huomattavasti vähemmän, jos ollenkaan, eikä yksityisiin kohdistu luonnollisesti myöskään ole velvollisuutta suhtautua neutralisti erilaisiin vakaumuksiin. Näin voisi olettaa, ettei yksilöön voi julkisessa tilassa kohdistua kovin pitkälle meneviä vaatimuksia sen suhteen, että hänen pitäisi rajoittaa vakaumuksensa ilmaisemista siksi, että se voisi tehdä jonkun muun osalliseksi hänen uskonnon harjoittamiseensa.  Sen sijaan yksilöiden tulisi lähtökohtaisesti suvaita toistensa tällaisia ilmaisuja, joihin heillä vastavuoroisesti on oikeus. Valtiolla, jonka tulisi edustaa kaikkia, ja ottaa vakavasti kaikkien oikeudet, ja jolla toisaalta on käytössään aivan legitiimiä pakkovaltaa, ei tällaista toiminnallista liikkumavaraa samassa mielessä voi olla.  Se että jokin on normaalia tai vakiintunut osa traditiota, ei vielä kerro meille mitään siitä, onko tämä liikkumavara ylitetty.

Olisi ollut hyvin yllättävää, jos oikeusasiamies erityisesti tämän hetken yhteiskunnallisessa ilmapiirissä olisi uskaltanut todeta suvivirren olevan uskonnon- ja omantunnonvapauden kannalta todella ongelmallinen. Tästä huolimatta tarvitsemme kuitenkin yhä yksilön oikeuksien kannalta mielekkään vastauksen siihen, miksi suvivirren laulaminen, vaikka se ei koulujen juhlista uskonnollista tilaisuutta sinänsä muodostaisikaan, ei olisi negatiivisen uskonnonvapauden kannalta ongelmallista uskonnon harjoittamista.  Tätä ratkaisua jäämme oikeusasiamiehen ratkaisunkin jälkeen odottamaan.

Turussa 13.8.2013

Johannes Heikkonen
Tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta

Comments

  1. Mielenkiintoista muuten, asiaan hiukan liittyen. Jotain vuosia sitten joku kristillinen yhteisö hermostui, kun kävi ilmi että mäkkärin kananlihantuotantolinjalla (tjsp) oli ollut joku liukuhihnaimaami, joka oli käynyt siunaamassa jokaisen tuotantoerän. (http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomen-mcdonalds-kana-teurastetaan-islamilaisittain). He vetosivat myös uskonnonvapauteen ja siihen, että teurastaminen rituaalinomaisesti teki ruuasta riitin.

    Kysynkin nyt: osallistunko tahtomattani musliminuskoisoiseen riittiin, jos syön kanahampurilaisen mäkkärissä? Voinko osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen tietämättäni? Entä jos joku käy esimerkiksi loihtimassa kokonaisia pakastealtaita s-marketissa, onko loihditun lihan syöminen uskonnollinen teko?

  2. Johannes Heikkonen says:

    Kysymys siitä, osallistutko esimerkkisi kaltaisissa tilanteissa uskonnolliseen tilaisuuteen tai suoritatko uskonnollisen teon, lienee ennen kaikkea omaan kokemukseesi liittyvä kysymys. En siis liene paras vastaamaan tähän kysymykseen. Se voisitko tälle kokemukselle saada juridista suojaa, onkin sitten jo toinen asia. Lähtökohtaisesti jos pohjana kokemuksellesi tahdonvastaisesta uskonnonharjoittamiseen joutumisesta on toisen yksityisen tekemä teko, tulisi tilanteen nähdäkseni olla varsin poikkeuksellinen suojan saamiseksi.

  3. Kimmo Vepsä says:

    Meillä on koulussa monia ongelmallisia tilanteita lähes päivittäin. Ihan oikeita ongelmia. Useiden lasten ongelmat vaativat meiltä ymmärrystä, tietoa ja tahtoa työssämme. Haluamme lapsille paremman huomisen. Voin vakuutta, että Suvivirren ongelmallisuus lähinnä naurattaa. On hienoa, että akateeminen yhteisö nostaa esille oikeusturvakysymyksiä. Suomessa pahoinpidellään satoja lapsia vuosittain, osa menehtyy.

    Kimmo Vepsä
    rehtori
    Ulvila

  4. Johannes Heikkonen says:

    Koulujen murheet ja arki ovat myös itselle tuttuja perheen ja ystävien kautta. Tosin en itse ole huomannut, että näiden ongelmien kanssa painiminen välttämättä merkitsisi tarvetta mitätöidä muita yleisemmän ongelmia ja epäkohtia. Toisaalta on toki niinkin, että jos ongelmaa ei kuitenkaan ole (kuten edellä totesit), ei liene mikään ongelma suvivirrestä luopuakaan? Epäilen vain hieman, että näin ei ole asian laita. Tällöin on ehkä kuitenkin mielekästä puhua siitä, millaisia ongelmia suvivirsi aiheuttaa julkisen vallan käytön puolueettomuudelle ja niille yksilöille, jotka eivät koe sitä omakseen.

  5. Arkkipiispa says:

    Vilkaisin tuon kirjoituksessa viitatun syrjintälautakunnan ratkaisun (joka löytyy lautakunnan nettisivuilta) ja panin merkille, että Johanneksen kirjoituksessa ei aivan tavoiteta sitä, mistä tapauksessa oli varsinaisesti kyse.

    Kun tapausselosteen lukee huolella, käy ilmi kyseessä olleen se, oliko työnjohtajalla oikeus kieltää rukoileminen hallinnoimissaan yksityisissä tiloissa ja oliko tälläinen kielto syrjivä.

    Syrjintälautakunnan päätöksestä käy ilmi, että uskonnonvapauslaki tukeutuu tässä asiassa kokoontumislakiin, jonka 3 ja 9 §:istä löytyy selkeät oikeusohjeet, joiden mukaan yksityinen voi tämän tehdä.

    Ruokailuun käytetty parakki ei ollut syrjintäväitteen tehneen aliurakoitsijan, vaan hänen työntekijöilleen oli annettu lupa käyttää toisen urakoitsijan parakkia taukotiloinaan, kun aliurakoitsija ei itse ollut tällaista tilaa työntekijöilleen järjestänyt. Kielto oli perustunut siihen, että muut työntekijät olivat kokeneet rukoilemisen omia ruokataukojaan häiritseväksi.

    Kun lautakunnan saamista selvityksistä ei ilmennyt, että vastaaja olisi sallinut yhteisten taukotilojen käyttämisen muidenkaan uskonnollisten hartaushetkien järjestämiseen, vastaajan menettelyä ei pidetty syrjivänä, kun hän ei ollut joutunut muita epäsuotuisampaan asemaan tässä suhteessa.

  6. Johannes Heikkonen says:

    Arkkipiispa täydentää täysin oikein tuon ratkaisun perusteita, eikä itsellä itse asiassa tuon tapauksen ratkaisusta ole tämän varsinaisen asiaratkaisun kannalta erityisesti pahaa sanottavaa (enkä sitä siksi sen tarkemmin referoinutkaan). Samassa ratkaisussa kuitenkin myös todetaan, että yhteisissä taukotiloissa järjestettävät rukoushetket johtaisivat siihen, että muut kuin islaminuskoiset työntekijät joutuisivat olemaan vastoin tahtoaan läsnä muun kuin oman uskontonsa harjoittamistilaisuudessa. Oman kummasteluni ja kritiikkini kärki tässä kohdistuukin siihen, onko todella niin että olemalla läsnä tilassa, jossa toiset yksityishenkilöt rukoilevat, tulee osallistuneeksi uskonnon harjoittamiseen. Itsellä on hieman sellainen kuva, että meillä on tietyissä tapauksissa (surullisenkuuluisa seurankuntalehtien jakelu on toinen esimerkki) vedetty liian tiukkaa linjaa sen suhteen, mitä yksityiset (sanokaa mitä sanotte, mutta minä lasken ev-lut kirkon ensisijaisesti ykstyiseksi) toimijat voivat tehdä ilman että he loukkaavat yksilöiden negatiivista uskonnonvapautta. Samalla toisaalta on vedetty löysää linjaa tiettyjen julkisen vallan toimien, kuten esimerkiksi suvivirren ja oman uskonnon opetuksen osalta. Tätä ongelmaa halusin nostaa esiin nappaamalla syrjintälautakunnan päätöksestä pienen siivun omaan tarkoitushakuiseen käyttööni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s