Tuomas Mylly: Järkeä tekijänoikeuslakiin

53.000 ihmistä allekirjoitti Järkeä tekijänoikeuslakiin –kansalaisaloitteen. Aloite etenee seuraavaksi eduskunnan käsittelyyn. Aloitteen mukaan:

”Esityksen pääasiallinen tavoite on korjata voimassa olevan lainsäädännön ylilyönnit verkkovalvonnan ja vahingonkorvausten osalta. Esityksen tarkoitus ei ole muuttaa tekijänoikeuksien alaisen sisällön lataamista lailliseksi, vaan tehdä yksittäisten ihmisten tekijänoikeuksin suojatun sisällön lataamisesta rangaistavaa tekijänoikeusrikkomuksena. Vakavampi tekomuoto, tekijänoikeusrikos, mahdollistaa kotietsinnät, takavarikot ja suuret vahingonkorvaukset. Tekijänoikeusrikoksista tuomittaisiin edelleen kaupalliseen tai laajamittaiseen tekijänoikeuksin suojatun sisällön jakamiseen syyllistyneet.

Toissijaisesti esitys pyrkii parantamaan artistien ja muiden sisällöntuottajien asemaa sekä uusien verkkoteknologiaan perustuvien palveluiden kehittämistä.”

Ehdotus on laaja. Siinä esitetään 15 muutosta tai lisäystä voimassaolevaan lainsäädäntöön. Tarkoitukseni ei ole tässä tarkastella aloitteen yksityiskohtia. Jos aloitteen perusajatus on oikea, sen yksityiskohtien epätäydellisyyksiä voidaan sietää ja korjata jatkokäsittelyssä. Keskeisempää on kiinnittää huomiota aloitteen perusajatuksiin ja arvioida niitä eurooppalaisen tekijänoikeuskehityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien tarjoamista näkökulmista.

Tekijänoikeutta ja sen valvontamekanismeja on tehostettu merkittävästi reilun 20 viime vuoden aikana kansainvälisin sopimuksin, Euroopan unionin sääntelyin ja kotimaisin toimin. Internetin 90-luvulta alkanut nopea kehitys muodosti tekijänoikeudelle uhan, jota tekijänoikeuksia hallinnoivat yritykset ja järjestöt käyttivät tehokkaasti lobbauksessa hyväkseen. Informaatioyhteiskunnan tekijänoikeusdirektiivi tarjoaa EU-tason esimerkin tekijänoikeusteollisuuden vallan tuottamasta epätasapainoisesta ja epäonnistuneesta lopputuloksesta, kuten arvostettu tekijänoikeustutkija Bernt Hugenholtz on argumentoinut. Maailmankauppajärjestön immateriaalioikeuksia koskeva TRIPS-sopimus toimii vastaavana kansainvälisen tason esimerkkinä. Susan Sell on osoittanut tunnetussa tutkimuksessaan, miten merkittävä vaikutus kahdellatoista suuryrityksellä oli sen synnyttämisessä ja sisältöjen määrittelyssä.

Kansainvälisesti merkittävässä alan keskustelussa – kriteerinä kansainvälisen tason tutkimusjulkaisut ja kansainvälisesti tunnustettujen tutkijoiden ja keskusten kannanotot – vallitsee jopa hämmentävän laaja konsensus siitä, että viime vuosikymmenten tekijänoikeuskehitys on kasvattanut tekijänoikeuksien haltijoiden valtaa usein varsin ongelmallisella ja yksipuolisella tavalla. Tämä on tapahtunut paitsi eri käyttäjäryhmien, myös tiettyjen teostyyppien tekijöiden perusteltujen intressien kustannuksella.

Asetelma ei siten ole yksittäiset artistit vastaan vertaisverkoista luvatta lataavat käyttäjät, kuten usein tarkoitushakuisesti esitetään. Luovan työn tekijöiden intressit eivät useinkaan samastu tekijänoikeuden institutionaalisten haltijoiden, kuten tekijänoikeusteollisuuden ja tekijänoikeuksia hallinnoivien järjestöjen, intresseihin. Tekijänoikeus on kehittynyt viime vuosikymmeninä juuri jälkimmäisten – ei tekijöiden – ehdoilla.

Myöskään käyttäjien näkökulma ei pelkisty banaaliin haluun ladata teoksia ilmaiseksi P2P-verkosta. Käyttäjiä – ja yhtä aikaa tekijöitä – ovat opettajat, tutkijat, journalistit, tietokirjailijat, säveltäjät ja taiteilijat ja lopulta ketkä tahansa somea käyttävät, jotka paitsi lähettävät omia tekstejään, videoitaan ja kuviaan muiden nähtäväksi, myös vastaanottavat vastaavia teoksia ja esimerkiksi linkitettyä materiaalia kavereiltaan. Lehtitalot, musiikin kustantajat, museot, elokuvastudiot, pelitalot ja useimmat tietointensiiviset yritykset ovat samoin paitsi tekijänoikeuksien haltijoita, myös muiden tekijänoikeuksien käyttäjiä. Tekijänoikeustalouden merkittävä volyymi ei perustele alati vahvempaa tekijänoikeussuojaa, kuten usein esitetään.

Suomi on poikkeuksellinen edellä kuvatussa kehityksessä ensinnäkin siinä, että akateeminen keskustelu tekijänoikeudesta on näivettynyttä. Professoritason kannanotoissa kriittinen tekijänoikeuspuhe saatetaan leimata ymmärtämättömyydeksi ja koulutuksen puutteesta johtuvaksi, kuten Rainer Oeschin taannoisessa Edilex-kirjoituksessa. Lakimies ja kirjailija Jarkko Tontin tekijänoikeusaloitetta koskeva blogikirjoitus tarjoaa toisen esimerkin henkilöön käyvästä kritiikistä. Siinä tekijänoikeusaloitteen puuhamiehen motiivi kyseenalaistetaan sillä perusteella, että tämä on ajanut tekijänoikeusjuttuja oikeudessa. Älyllistä keskustelua aloitteen sisällöistä ei ole juuri käyty.

Toiseksi Suomen tekijänoikeuslaki on eurooppalaisessa vertailussa ongelmallisimmasta päästä. Se ei vastaa laadullisesti nykymerkitystään, olipa näkemys tekijänoikeuslain uudistamisen suunnasta mikä tahansa. Tekijänoikeutta on viety meillä eteenpäin osittaisuudistuksin, EU-harmonisoinnin ilmentämän pakon edessä. Tekijänoikeuslaki on kuin vanha matopurkki, johon on lisätty silloin tällöin uusia lieroja. Mitä enemmän purkkia möyhii, sitä ilmeisemmäksi käy, että sen asukeista valtaosa on vähintään puoliksi kompostoitunut.

Tekijänoikeuslaissa ei määritellä keskeisiä peruskäsitteitä. Rangaistus- ja hyvitystasot ovat muodostuneet suhteettomiksi, kun rangaistusten kovennuksia on perusteltu tarpeella ulottaa poliisin pakkokeinot yksityiseen piiriin, ja kun laki ei anna varsinkaan hyvitysten määrittelyyn tarvittavaa osviittaa. Tuomioistuimet kuvittelevat edustavansa kohtuutta, kun vähentävät hieman tekijänoikeusjärjestöjen ja -teollisuuden alun perin mielikuvituksellisiksi mitoitetuista vaatimuksista. Laki mahdollistaa ulkomaisten oikeudenhaltijoiden ajamat rikoskanteet epämääräisellä viittauksella Bernin sopimukseen.

Tekijänoikeuden rajoitukset ovat riittämättömiä ja kansainvälisessä vertailussa suppeita. Niiden kehittämistä ei olekaan ollut ajamassa mikään tekijänoikeusteollisuutta tai -järjestöjä vastaava taho. Ne on myös muotoiltu siinä määrin epämääräisesti, että kenenkään ei oikeastaan kannattaisi luottaa tekijänoikeutta koskevan poikkeuksen soveltumiseen. Jos on tulkinnassaan väärässä, syyllistyy vähintään rikkomukseen ja joutuu hyvitysvastuuseen. Harva testaa näitä rajoja oikeudessa: vastapuolen resurssit käydä oikeutta ovat eri luokkaa.

Tällaisen sääntelyn varassa tuomioistuimet Suomessa jakelevat rikostuomioita ja ihmisen talouden vähintään vuosikymmeniksi musertavia korvausvastuita. Laki on ehkä toiminut joten kuten vielä silloin, kun tekijänoikeus koski vain kourallista yrityksiä ja tiettyjä ammattikuntia. Tuolloin saattoi riittää, että nämä intressitahot mielsivät, miten tekijänoikeus toimii. Ne saattoivat viedä kiistansa oman kaveri-tribunaalinsa, eri intressitahoja edustavan tekijänoikeusneuvoston, arvioitavaksi, ja tyytyä sen suosituksiin.

Nyt tekijänoikeuslaki on tietoyhteiskunnan yksi keskeisistä peruslaeista. Enää ei riitä, että tämä 70- ja 80-luvulla tekijänoikeuskoulutuksensa hankkinut aines, joka nyt närkästyneenä ripittää kriitikoita ymmärtämättömyydestä ja koulutuksen puutteesta, kuvittelee yhä ymmärtävänsä tekijänoikeuden toimintalogiikan. Sen tulisi olla kaikkien ymmärrettävissä.

Miten edellä kerrottu sitten kytkeytyy eurooppalaiseen valtiosääntöön? Tekijänoikeuslaki voi eurooppalaisen valtiosäännön näkökulmasta näyttäytyä tuona haisevana matopurkkina, joka ei monelta osin ole hyväksyttävissä, kun sitä hieman enemmän tongitaan. Laki on ongelmallinen aivan perustavaa laatua olevasta oikeusvaltionäkökulmasta. Minkään muun lain nojalla ei tuomita ihmisiä rangaistuksiin tai pitkiin velkavastuisiin näin epämääräisen ja epätasapainoisen sääntelyn perusteella.

Näin ei voi jatkua. Kansalaisaloite on jo tämän vuoksi tärkeä. Ongelmat ovat sekä rakenteissa että yksityiskohdissa, ja molempiin pitäisi puuttua. Eurooppalaiset valtiosääntökäytännöt tarjoavat yhden keskeisen lähtökohdan juuri rakenteita koskeville uudistuksille. Ne mahdollistavat parhaimmillaan sekä tekijöiden että laajempien yhteiskunnallisten intressien nykyistä tasapainoisemman huomioimisen. Nostan seuraavassa esiin yhden Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisun, joka koskee juuri tekijänoikeutta.

EIT:n Ashby Donald -tapaus tammikuulta 2013 osoittaa, että vastuun langettamista tekijänoikeuden rikkomisesta tulee arvioida sananvapauden toteutumista koskevan testin näkökulmasta. Langettavan tuomion perusteiden on siten oltava paitsi laissa riittävän tarkasti määriteltyjä ja perustuttava hyväksyttävään tavoitteeseen, oltava myös ”välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa”. Jos teoksen käyttö on kaupallista, jäsenvaltioilla on laaja harkintavalta sananvapauden ja omaisuudensuojan välisessä punninnassa. Kun teoksen käyttö liittyy esimerkiksi poliittisluontoiseen viestintään, liikkumavara on kapeampi. Ratkaisun perustelut avaavat mahdollisuuksia arvioida kriittisesti tekijänoikeutta koskevia vastuusääntöjä ja -käytäntöjä erityisesti silloin, kun ei toimita kaupallisessa tarkoituksessa.

EU:n tuomioistuin (EUTI) on puolestaan Scarlet Extended ja SABAM -ratkaisuissaan todennut internetin palveluntarjoajille kansallisella tasolla määrätyt tekijänoikeuden valvonta- ja suodatusvastuut suhteettomiksi ja palveluntarjoajien ja näiden asiakkaiden perusoikeuksia loukkaaviksi. EU-oikeus asettaa siten rajoja liian pitkälle meneville tekijänoikeuskäytännöille.

Ilahduttavista yksittäisistä ratkaisuista huolimatta eurooppalainen valtiosääntöoikeus ei ole mikään patenttiratkaisu tekijänoikeuden ongelmiin. Sitä rasittaa yksinoikeuksia suosiva rakenteellinen vinouma: kansalliset sääntely- ja tuomioistuinratkaisut on useimmiten turvallisempi ratkaista oikeudenhaltijan hyväksi. Tämä johtuu esimerkiksi EU-tekijänoikeuden sisäisistä testeistä, jotka käyttäjien hyväksi säädettyjen poikkeusten on läpäistävä ollakseen hyväksyttyjä, yksinoikeuksia laajentavista tulkintamaksiimeista sekä  tietyllä tavalla virittyneestä perusoikeusjärjestelmästä. Näiden yhteisvaikutus suosii järjestelmällisesti tekijänoikeuksien haltijoita kulloisenkin tilanteen vaatimuksista tai perustellusta sääntelytarpeesta riippumatta.

Eurooppalainen valtiosääntö on kuitenkin moniaineksista. On mahdollista rakentaa niiden valtiosääntöisten elementtien varaan, joiden hajuaisti ei ole vielä turtunut. Eurooppalainen valtiosääntö esimerkiksi tukee kansalaisaloitteessa ehdotettua rangaistus- ja hyvitystason kohtuullistamista. Tämä toisi käytäntöjä lähemmäksi eurooppalaista standardia. Myös tekijöiden asemaa suhteessa tekijänoikeusjärjestöihin parantavat lisäykset ovat tarpeellisia. Niitä voidaan perustella muun muassa omaisuudensuojalla ja sananvapaudella.

Aloite ei ehkä mene kaikilta osin riittävän pitkälle. Esimerkiksi edellä mainitun Ashby Donald -tapauksen nojalla olisi mahdollista hahmotella yleisempää fair use -tyyppistä poikkeusta tekijänoikeusaloitteessa ehdotettujen opetusta ja tutkimusta sekä parodiaa ja satiiria koskevien pistemäisempien poikkeusten sijaan. Nopeasti muuttuvan teknologiaympäristön, innovaation, kilpailun ja käyttäjien perusteltujen oikeuksien kannalta tarpeellinen fair use -tyyppinen poikkeus saattaisi kuitenkin muodostua tekijänoikeusdirektiivin kannalta vaikeammaksi säätää kuin aloitteessa ehdotetut suppeammat poikkeukset.

Ainakin yhdessä asiassa aloite vaikuttaa turhan konservatiiviselta eurooppalaisen valtiosäännön näkökulmasta. Siinä ehdotetaan käyttäjien suhteellista asemaa parantavia muutoksia tekijänoikeusneuvoston kokoonpanoon. Sen sijaan koko neuvosto olisi perusteltua lakkauttaa. Kyse on jäänteestä ajalta, jolloin tekijänoikeus oli lähinnä suppeiden intressiryhmittymien ja ammattikuntien temmellyskenttä.

Julkisen vallan käyttöön liittyvien puolueettomuus- ja neutraliteettivaatimusten näkökulmasta on vaikea perustella, että esimerkiksi ICT-alan edunvalvoja tai säveltäjiä edustavan järjestön puheenjohtaja on määrittämässä tekijänoikeuden tulkintoja, jotka liittyvät säännönmukaisesti perusoikeuksiin, kuten eurooppalaisten tuomioistuinten viimeaikaisesta ratkaisukäytännöstä ilmenee. Tekijänoikeuteen liittyvässä ratkaisutoiminnassa ei ole oikeudellisesti kyse etujärjestöjen intressien yhteensovittamisesta.

Tekijänoikeus on muutenkin eurooppalaistunut viime aikoina merkittävästi. EU-oikeus määrittää nykyään esimerkiksi teoskynnystä ja yksinoikeuksien tulkintaa. Intressipohjalta toimiva elin ei yksinkertaisesti voi legitiimisti määritellä useimpia tekijänoikeudellisia kysymyksiä, eikä sillä riitä tähän asiantuntemuskaan. Jos tuomioistuimet haluavat tulkinta-apua, ne voivat kysyä ennakkoratkaisua EUTI:lta.

Tekijänoikeusneuvosto istuu siten huonosti tekijänoikeuden nykytilaan ja sen kiinteisiin yhteyksiin perusoikeusjärjestelmään ja unionin oikeuteen. Jos neuvoston lausunnoilla on merkitystä, kyseessä on ongelma. Jos lausunnoilla ei ole merkitystä, elin on turha.

Se, minkälaiset valtiosääntöiset argumentit tulevat tekijänoikeusaloitteen käsittelyssä lopulta voittamaan, kertoo meille vähintään yhtä paljon eurooppalaisen valtiosäännön nykytilasta ja virittyneisyydestä kuin aloitteen yksityiskohtaisesta sisällöstä.

Turussa 14.10.2013

Tuomas Mylly
Apulaisprofessori, Turun yliopisto