Juhani Kortteinen: Hankalat ihmisoikeudet


KortteinenIhmisoikeuksista käytävä sekä syvempi että pintatason keskustelu on meilläkin vähitellen vilkastunut akselilla pyhistä teksteistä konnaoikeuksiin. Keskustelua leimaa usein retorinen kärjistäminen, jossa puolelta jos toiseltakin puristellaan paperimassanukkeja, joihin sitten on helppo pistellä neuloja ikään kuin kyseessä olisi tosiolevainen vastus. Näin saatetaan suistua turhanaikaisiin yksinkertaistuksiin ja yleistyksiin.

Monesti tuntuu myös siltä, ettei mitään uutta auringon alla. Keskustelu kiertyy spiraalinomaisesti samoihin teemoihin, jotka viritettiin jo valistuksen ja Ranskan vallankumouksen sekä sen jälkimyrskyjen aikoina. Valistusajattelun helminä yhteiskunnalliseen todellisuuteen nousseet vaatimukset ihmiselle synnynnäisesti kuuluvista luovuttamattomista yhtäläisistä oikeuksista kohtaavat edelleenkin ytimeltään saman kritiikin, jonka jo Edmund Burke aikoinaan esitti Ranskan vallankumousta ja sen keskeisiä emansipaatiopyrkimyksiä kohtaan. Ehkä Thomas Hobbesin vuonna 1641vallan kolmijakoon kohdistama kritiikkikin vielä kaivellaan esiin, kun toimeenpanovallan piirissä käytetään yhä suorasukaisemmin ja laajemmin norminantovaltaa. Globalisoitunut maailmanjärjestys kun edellyttää tehokkuutta, jonka Hobbes katsoi häviävän, jos valtaa ryhdytään jakamaan.

Poliittista tuulta siipiensä alle ajatus yksilöille yhtäläisesti kuuluvista luovuttamattomista oikeuksista sai vasta Euroopassa ja Amerikassa tapahtuneen vallankumouksellisen kehityksen myötä. Jo Amerikan eurooppalaisen valloituksen aikoina keskusteltiin Portugalin ja Espanjan kuningashuoneissa etenkin kuninkaiden neuvonantajien toimesta siitä, että valloituksen kohteena olevien alueiden ihmiset olivat ihmisiä siinä missä eurooppalaisetkin, eikä heitä näin ollen voida alistaa orjuuteen.

Jossakin muodossa ajatus ihmisoikeuksista on siis kulkenut varsin pitkän tien. Se on aina liittynyt mitä moninaisimmin muodoin siihen poliittiseen kamppailuun, jossa alistetut ja orjuutetut ovat taistelleet oman elämänsä, yhteiskuntien ja maailman asennosta. Ihmisen oikeuksiin on liitetty vahva lupaus ja toivo emansipaatiosta. Niiden avulla on pyritty vapautumaan kuningasvallasta ja muusta mitä moninaisimmin muodoin toteutuvasta yksin- ja harvainvallasta. Ihmisoikeudet siis sisältävät kiistatta ajatuksen demokraattisesta poliittisesta järjestelmästä. Filosofia, uskonto ja politiikka ovat aina liittyneet kiinteästi ihmisoikeuksista käytävään keskusteluun ja niiden emansipaatioulottuvuuteen. Ihmisoikeudet eivät ole mitään neutraaleja periaatteita, vaan niillä on syynsä ja tarkoituksensa, jotka ulottuvat yksilön asemasta yhteiskunnan rakenteisiin.

Ei siis ehkä ole vain sattumaa, että ihmisoikeudet haastetaan perinteisesti jo monarkistien esittämin argumentein. Ihmisoikeuksien emansipaation leviäminen ei ole estänyt maailman jyrkkää jakautumista taloudellisen vallankäytön suhteen. Maailman taloudellista kehitystä ohjaavat poliittiset päätökset ovat synnyttäneet uudenlaisen talousvallan, jossa keskuspankit ja pankit käyttävät poliittista valtaa, johon ei liity poliittista vastuunalaisuutta kuin nimeksi. Taloutta koskeva päätöksenteko on objektivoitu ikään kuin se voitaisiin jollain tavoin nähdä epäpoliittisena finanssimarkkina-asiana. Tästä tuskin voidaan syyttää ihmisoikeuspyrkimyksiä. Eräät filosofit kuten esimerkiksi Jean Baudrillrad ovat arvioineet globalisaation merkitsevän ihmisoikeuksia, vapauksia, kulttuuria ja demokratiaa koskevan universaaliuden katoamista.

Ihmisoikeuksista käyty universalismikeskustelu on tuntunut yhtäältä aiheelliselta ja toisaalta oudolta. Kun muistetaan kuinka helposti valistusajattelun ylevät periaatteet taipuivat 1800 –luvulla kolonisaation välineiksi, aihetta on suhtautua terveen epäillen väitteisiin ihmisoikeuksien kaikkinaisesta autuaaksitekevästä vaikutuksesta ajasta ja paikasta riippumatta. Tällaisia näkemyksiä ei kuitenkaan ole juuri ilmennyt ajankohtaisessa keskustelussa. Pikemmin on kaiveltu välillä tikustakin asiaa tehden kaikkea mahdollista ja mahdotonta kielteistä, mitä ihmisoikeuksiin mahdollisesti liittyy.

On kuitenkin ilmeistä, että jo ihmisoikeusajattelun varhaisessa vaiheessa syntyi jännite sen välille kuka kuuluu ihmisoikeuksien piiriin ja kuka ei. Valistusajattelijoiden valtavirta ei pitänyt kolonisaation kohteita täysinä ihmisinä, vaan villeinä, jotka olivat vähemmän ihmisiä kuin sivistyneeksi nostettu Eurooppa ja sen väestö. Muut kulttuurit ja niiden ihmiset olivat vähempiarvoisia suhteessa eurooppalaiseen porvaristoon taikka työväenluokkaan. Valloituksen kohteena oleville ihmisille universalismi näyttäytyi modernin kolonisaation ideologiana ja herruuden välineenä. Ihmisyys oli siis jyrkästi jaettu, ja valistuksen näkökulma muuhun maailmaan oli valloittajan. Ei siis ihme, että ihmisoikeudet kuuluvat modernien globaalien mahtien asearsenaaliin siinä missä ohjuksetkin.

Tämänkin suhteen on hyvä pitää mielessä, ettei valistus tai ihmisoikeusajattelu synnyttänyt universalismia. Sitä vastoin kyse on eri aikakausina ja monenlaisissa asiayhteyksissä ilmenevästä yleisemmästä pyrkimyksestä perustella globaalien mahtien valloituksia ja muiden kansojen alistamista yleisellä hyvällä. Rooman valtakunnan valloituksia idässä ja pohjoisessa oikeutettiin kulttuurisella ylivertaisuudella ja barbaarisen pahan rajoittamisella. Uudempi historiantutkimus osoittaa, että kyse oli sotapropagandasta; että valloitetuilla kansoilla oli kehittyneet yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuri siinä missä roomalaisillakin ja että he elivät itse asiassa rauhanomaisemmassa sopusoinnussa ympäristönsä kanssa kuin roomalaiset. Tosiasiassa näiden valloitusten syynä ei ollut Rooman valtakunnan turvallisuus, vaan ne rikkaudet, joita valloitettujen kansojen alueilta oli löydetty.

Eräiden valtioiden ihmisoikeusuniversalismin torjuminen on perustunut lähinnä autoritaaristen ja totalitaaristen hallitusten haluun rajoittaa toimiensa kansainvälistä ihmisoikeusarviointia. Tämän sortin relativistiset hallitukset eivät ole suinkaan valmiita ulottamaan relativismia valtioidensa sisälle, ja myöntämään vähemmistöille niiden erityisyyteen perustuvaa asemaa tai ylipäätään tunnustamaan niiden erityisyys. Päinvastoin, monet näistä ”antiuniversalistisista” hallituksista harjoittavat avointa sisäistä kolonisaatiota ja laajamittaista vähemmistöjen vainoa väestön pakkosiirroin sekä pyrkivät tukahduttamaan niiden päämääriin soveltumattoman erilaisuuden väkivalloin.

Samalla kun kiistetään ihmisoikeuksien yleismaailmallisuus saatetaan samaan hengenvetoon olettaa niiltä sellaista absoluuttisuutta ja ”puhtautta”, joka toteutuessaan muuttaisi ihmisoikeudet eräänlaiseksi sekulaariksi uskonnolliseksi hyvän ja pahan normistoksi, mitä ne eivät kuitenkaan ole eikä niiden pidäkään olla. Eivät valistusajattelijat varmaankaan kokeneet olevansa vuorelta kivitaulujen kanssa laskeutuvia Mooseksia. Vielä vähemmän sellaisia kokivat olevansa toisen maailmansodan jälkeisen maailman poliittiset päättäjät, jotka hyväksyivät ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ja panivat alulle hankkeet kansainvälisten ihmisoikeussopimusten solmimiseksi. Heidän alulle panemansa kehitys johti monipuolisen ihmisoikeussopimusten verkoston syntymiseen niin kansainvälisesti kuin alueellisestikin. Ihmisoikeussopimukset ovat valtiosopimuksia, joihin liittymisestä valtiot päättävät itsenäisesti. Niiden lisäksi syntyy jatkuvasti uutta, ihmisoikeuksia koskevaa yleistä kansainvälisen oikeuden normistoa. Ihmisoikeudet ovatkin täysin erottamaton osa kansainvälistä järjestelmää, jonka puitteissa valtiot toimivat. Ne eivät ole enää aikoihin olleet vain valtioiden sisäisiä asioita.

Valtiot ovat luoneet tämän kansainvälisen järjestelmän, eivät ihmisoikeusaktivistit tai kuviteltu tai todellinen ”ihmisoikeusliike”. Niinpä sen monista puutteista ja byrokratiasta sekä sopimusten sisällöstä vastaavat valtiot, eivät ihmisoikeusaktivistit. Olen havainnut, että näiden ihmisoikeusbyrokratioiden uumenissa ei työskentele kovinkaan montaa ”ihmisoikeusaktivistia”. Kansainvälisissä ihmisoikeusbyrokratioissa työskentelevät valikoituvat enimmäkseen valtioiden omien siivilöiden läpi. Olen silloin tällöin kysellyt erilaisten kansainvälisten ihmisoikeustehtävien yhteydessä kollegoilta, kuinka he ovat toimineet ihmisoikeuksien puolesta omassa kotimaassaan. Usein ilmenee, etteivät juuri mitenkään erityisesti. Sitä vastoin kansainvälisten kansalaisjärjestöjen piirissä tilanne on toinen. Ei ole mitenkään harvinaista, että todellista ja käyttökelpoista tietoa valtion ihmisoikeustilanteesta saadaan nimenomaan kansalaisjärjestöiltä. Näin on käynyt myös tarkasteltaessa Suomen ihmisoikeustilannetta.

Kansainvälisen järjestelmän fragmentoitumisen eli pirstoutumisen myötä on syntynyt kasvava joukko erilaisia hallinnoimisen muotoja, joissa hyväksyttäväksi halutun argumentoinnin ja perustelemisen tulee sopia tuon erityisen hallinnoinnin muodon käyttämään kielen ja systematiikkaan. Pitkälle erikoistuneina omalakisina systeemeinä ne uhkaavat menettää kyvyn ylittää tuon erityisyytensä niin, että niiden piirissä työskentelevät asiantuntijat kykenisivät mielekkäällä tavalla argumentoimaan hyväksyttävästi näiden rajojen yli. Kansainvälisellä tasolla yksi näistä regiimeistä on varmaankin institutionalisoitunut ihmisoikeusbyrokratia. Sen piirissä ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole keitos, jota voitaisiin sekoittaa miten tahansa.

Ihmisoikeuskritiikki sitä vastoin tuntuu yhä enenevässä määrin keitokselta, jossa kokit ovat hämmentämässä soppaa suuren inspiraation vallassa vapaasti assosioiden. Ainekset ovat sen verran dekonstruktiivisessa suhteessa sekoitettuja, ettei tuloksia osaa kukaan ennakoida. On kuitenkin havaittavissa, että ihmisoikeuskritiikkikin osoittaa jo institutionalisoitumisen piirteitä siinä määrin, että siitä on muodostumassa oma regiiminsä. Tarvitaan siis etenemistä kritiikin kritiikin kritiikkiin.

Mahtaisikohan ihmisoikeuskriitikkojen oppien mukaan järjestetyssä maailmassa käydä näin: Piikkilangan rakosista kurkisteleva yksilö vaatii ihmisarvoaan kunnioitettavan. Hänelle ojennetaan lomake, jossa hänen tulee selvittää ja perustella, että hänellä ylipäätään on ihmisarvo ja että käsite ei ole vain utopistinen abstraktio, vaan että sillä on jokin tietty konkreettinen sisältö. Edelleen hänen on perusteltava, mikä se sisältö hänen tilanteessaan mahtaa olla, ja mitkä ja kenen tulkinnat tulevat poissuljetuiksi, jos hänen esittämänsä tulkinta ihmisarvoabstraktiolle hyväksytään; että vaatimuksen hyväksymisen edellyttämä tulkinta ihmisarvosta edistää oikeudenmukaisuutta ja edustaa edistyksellistä maailmankatsomusta, joka johtaa kohti valistuneempaa maailmaa. Sitten hänen tulee vielä selvittää, että jotain sellaista kuin ihmisoikeudet on yleensä olemassa ja ettei näiden käsitteiden käyttö ole vain tekopyhyyttä; ettei hänen vaatimuksensa edellytä sotilasoperaatiota ja ettei sen mahdollista hyväksymistä voida jossain muussa yhteydessä käyttää sotilaallisen väliintulon perusteena tai muutoin tuomittavan politiikan välikappaleena; sekä ettei se edellytä vallitsevien valtarakenteiden hyväksymistä; ettei vaatimus sisällä politiikkaa ihmisarvon valekaavussa eikä sen hyväksyminen johda teologistyyppiseen objektifikaatioon; että hänen vaatimuksensa hyväksyminen ei johda politiikan korvautumiseen tai rajoittamiseen objektifikaatioilla ja ettei siihen sisälly mitään piilotettua agendaa, että vaatimuksen hyväksyminen edistää yleismaailmallista hyvää eikä vain erityistä etua, ja ettei se johda ihmisoikeusbyrokratian laajenemiseen.

Kun lomake on vihdoin täytetty, se toimitetaan suurinkvisiittorin valtakunnankansliaan, josta saapuu seuraavanlainen vastaus:

Onneksi olkoon! Olette vaatimuksinenne siirtyneet politiikan ja moraalin maailmaan. Teidän tulee käyttää poliittisen toiminnan keinoja, jotta ihmisarvoanne kunnioitettaisiin!

Jo se, että ihmisoikeudet koetaan niin monella tavalla hankaliksi ja pyritään torjumaan niin monella tasolla, osoittaa, että niistä kannattaa pitää kiinni jatkossakin. Ne ansaitsevat myös kriittisen tarkastelun juuri siksi, että ne ovat niin tärkeitä.

Juhani Kortteinen

PS Nämä ja monta muutakin aatosta nousivat mieleeni seuratessani 11.10.2013 Helsingin yliopistossa Jari Pirjolan väitöstä otsikolla ”Dark and bright sides of human rights – Towards pragmatic evaluation”.

PPS Omistan tämän kirjoituksen professori Pekka Länsinevan muistolle. Hänen tasoittava huumorinsa lämmitti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s