Korkein hallinto-oikeus avasi vuoden 2014 mallikelpoisesti. Laajalti perustellussa ratkaisussaan KHO 2014:1 se muutti 20 vuoden takaista tulkintaansa siitä, tuleeko vallitsevan päihdepolitiikan ja lainsäädännön muuttamiseen tähtäävän Suomen kannabisyhdistyksen tarkoitusta pitää hyvien tapojen vastaisena. Viimeksi asiaa arvioidessaan (KHO 1994 A 8) se katsoi, että näin oli.
Nyt lopputulos oli siis päinvastainen. Vaikka yhdistyslaki edelleenkin kielsi yhdistykset, joiden tarkoitus oli ”hyvien tapojen vastainen”, tuli tuota hyvän tavan vastaisuutta tarkastella ennen kaikkea perusoikeusmyönteisesti ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön valossa. Tämä oli luontevaa siitäkin syystä, että yhdistymisvapaus on turvattu perusoikeutena ja muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen takaamana ihmisoikeutena. Yhdistymisvapautta on vieläpä tavattu pitää yhtenä keskeisenä instituutiona, jolla taataan suojaa erilaisille mielipiteille ja niiden ilmaisulle. Se on yksi moniarvoisen demokraattisen yhteiskunnan ydinperiaatteista. KHO katsoikin, ettei näiden periaatteiden valossa ollut perusteita kieltää yhdistystä, jonka sääntöjen mukaisena tarkoituksena oli politiikkaan ja lainsäädäntöön vaikuttaminen.
Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä on jo uutisoitu useassa tiedotusvälineessä. Yleisesti ottaen vastaanotto on ollut varsin myönteinen. Päätöstä on pidetty oikeana ja perusteluja vakuuttavina. Aiheestakin – tapaus osoittaa ylimpien tuomioistuintemme kykenevän ratkaisemaan hankaliakin tapauksia siten kuin ne demokraattisessa oikeusvaltiossa tulee ratkaista: perustuslaissa suojatut yksilön oikeudet on otettava vakavasti silloinkin kun voimassa oleva lainsäädäntö, aiempi oikeuskäytäntö ja kenties yleisemmätkin yhteiskunnalliset arvot mahdollistaisivat toisen tyyppisen lopputuloksen. Mitä painavammasta periaattesta on kyse, sitä tärkeämpää on toimia oikein.
Valtiosääntöjuristille KHO:n tuore ratkaisu on melkein kuin valtiosääntöoikeuden oppikirjasta. Jos ja kun yhdistyksen rekisteröinti-ilmoituksen hylkääminen ”hyvän tavan vastaisena” merkitsee perustuslain ja ihmisoikeussopimusten suojaaman yhdistymisvapauden rajoitusta, voidaan yhdistyslakia soveltaa vain, jos se ei johda perus- ja ihmisoikeuksien loukkaukseen. Tässä arvioinnissa merkitystä taas on muun muassa tämänkin blogin sivuilla korostetulla tulkintaperiaatteella, jonka mukaan että ihmisoikeussopimuksen määräykset ilmaisevat ihmisoikeuksien vähimmäistason, johon Suomi on kansainvälisesti sitoutunut ja jotka myös määrittävät kansallisten perusoikeuksien vähimmäistason. Tästä taas seuraa loogisen vääjäämättömästi, ettei yhdistyslakia saa soveltaa tavalla, joka johtaa tuon vähimmäistason alittumiseen.
KHO ottaa asianmukaisesti kantaa myös yhdistymisvapauden rajoitettavuuteen. Mitä tahansa yhdistystä ei pidä ihmisoikeustuomioistuimen käytännönkään valossa sallia, vaikka yhdistyksen tarkoituksena olisi voimassa olevaan lainsäädäntöön ja poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen. KHO viittaakin aiheellisesti EIT:n ratkaisuihin, jossa Strasburgin tuomioistuin on vetänyt rajaa kiellettyjen ja sallittujen yhdistysten välille. Esimerkiksi yhdistys, jonka johtajat yllyttäisivät väkivaltaan tai ajaisivat demokratian kumoamiseen tai siinä tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien loukkaamiseen tähtäävää politiikkaa, ei voi vedota ihmisoikeussopimukseen sille noista syistä määrättyjä seuraamuksia vastaan.
Kun mihinkään tällaiseen ei kannabisyhdistyksen säännöistä tai sen toiminnasta löytynyt viitteitä, olisi yhdistyksen kieltäminen ollut lähtökohtaisesti ongelmallista. Kummallista olisi myös ollut, jos KHO olisi päätynyt katsomaan, että vaikka sananvapauden on katsottu vakiintuneesti suojaavan myös loukkaavia, järkyttäviä tai levottomuutta herättäviä tietoja ja ilmaisuja, ei se kuitenkaan suojaisi kannabisyhdistyksen poliittiseen tarkoitukseen liittyviä viestejä. Tai että vaikka moniarvoisen demokraattisen keskustelun vapautta ja siihen liittyvää mielipiteiden suojaa voidaan pitää yhtenä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artiklan mukaisen kokoontumis- ja yhdistymisvapauden päämääristä, ei tätä lähtökohtaa voitaisi jostain syystä soveltaa keskusteluun suomalaisesta päihdepolitiikasta. Tällaiselle ”maalaisjärjelle” ei yksinkertaisesti ole tilaa oikeudellisessa päätöksenteossa.
Kun ratkaisu on nyt oikea, on ehkä turha palata menneeseen. Sallittakoon se kuitenkin tämän kerran: ei Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisällössä ja sitä koskevassa ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä ole mikään muuttunut niin radikaalisti, etteikö samaan lopputulokseen olisi ollut mahdollista päätyä jo 1990-luvun puolivälissä. Suomalaisia ihmisoikeuskäytäntöjä pidemmän aikaa seuranneet muistanevatkin, että KHO:n vuoden 1994 kannabisyhdistysratkaisua arvosteltiin ihmisoikeusjuristien toimesta asiallisesti ottaen samansisältöisin argumentein, joihin vedoten KHO vuonna 2014 päätyi perustelemaan omaa ratkaisuaan.
5.1.2014
Juha Lavapuro
julkisoikeuden apulaisprofessori, TaY
Perustuslakiblogi 
Juuri näin, itsekin päädyin ihan samoihin lopputuloksiin – sama päätös olisi todennäköisesti voitu tehdä jo 1994. Silloin tosin yhdistyksen sääntöihin (ainakin Kannabisyhdistyksen puheenjohtajan mukaan) kuului ”kannustaa kannabiksen käyttöön”, mikä oli toki rohkaisemista (ellei jopa yllytystä) lainvastaiseen käyttöön. Tähän eroon KHO ei tosin erityisesti puuttunut, vaikka puhuinkin yleisesti ”vuoden 1993 yhdistykseen verrattuna erilaisista säännöistä”.
Kysymys kuitenkin herää tuon hyvän tavan osalta. Kuten KHO:kin toteaa, se on hyvin tulkinnanvarainen termi ja sen takia sitä tulee tulkita ahtaasti, sillä se asettuu perusoikeutta eli yhdistymisvapautta vastaan. Totuushan nimittäin on, että suhtautuminen kannabikseen on muuttunut hyvinkin paljon 20 vuodessa. Nykyään kannabis on huomattavasti hyväksyttävämpi asia kuin silloin, ja esimerkiksi alle 25-vuotiaiden keskuudessa kannabista aletaan pitää suurin piirtein yhtä lievänä asiana kuin tupakointia tai alkoholia (ellei jopa lievempänä!).
Asenneilmapiiri on siis muuttunut.
Nyt voidaan kysyä, menisikö esimerkiksi kuvitteellinen Lapsiinsekaantujat ry läpi. Jos yhdistyksen säännöt olisivat sanasta sanaan samat kuin Kannabisyhdistyksellä, mutta jonka toiminnan tarkoitus olisi saada (demokraattisesti hyväksyttäviä toimintatapoja käyttäen) suojaikäraja laskettua vaikkapa 10 vuoteen. Epäilen, että tässä hyvä tapa kuitenkin tulisi rekisteröinnin esteeksi. Ja jos näin on, voidaan todeta, että yhdistysten rekisteröinnit edelleen ovat melko pitkälti kiinni ihan vain siitä, mitä pidetään yhteiskunnassa hyväksyttävänä (tai ainakin ei-kiellettynä).
Kommentoin myös Jussi Karin blogia tästä asiasta, ja ihmettelin, mistä olisi tullut se tulkinta, että v. 1994 päätös olisi perustunut siihen että SKY olisi ”kannustanut kannabiksen käyttöön”. Mitään tällaista ei ollut yhdistyksen säännöissä. Hylkäykseen johti yhdistyksen tarkoituspykälä:
”Yhdistyksen tarkoituksena on vaikuttaa päihdepolitiikkaan ja lainsäädäntöön siten, että kannabiksen käyttö, saatavuus ja kotikasvatus omaan käyttöön tulee lailliseksi täysi-ikäisille Suomen kansalaisille sekä tutkia kannabiksen käyttöä eri kulttuureissa ja eri aikoina.”
Uuden yrityksen myötä sanamuotoa muutettiin, jotta PRH:lle olisi edes vähän helpompaa ottaa myönteisempi kanta asiaan, kuin Yhdistysrekisteri aikanaan teki.
Yhdistyksen puheenjohtaja Timo Larmela on myös yllättynyt tuosta tulkinnasta. Tietenkin yhdistyksen vastustajat ovat pitkään nähneet kaikki narkofobisista asenteista poikenneet ”huumemyönteisinä”, ja panneet sen mukaisia sanoja mm. SKY:n edustajien suihin.
Vastaan sitten tännekin, ettei keskustelu täällä näytä katkenneen kuin seinään. Tämä näkemykseni siis perustui KHO:n tuomion tähän kohtaan:
”Valittaja on perusteluissaan esittänyt vaatimustensa tueksi lisäksi yleisesti seuraavaa:
Toisin kuin se yhdistys, joka haki rekisteröintiä vuonna 1993, nyt rekisteröintiä haki yhdistys, jonka ainoa tarkoitus on vaikuttaa poliittisesti. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös KHO 1994 A 8 ei ole koskenut samanlaista asiaa, koska tuolloinen yhdistys on mainitun päätöksen mukaan pyrkinyt edistämään terveydelle haitallisen tavan yleistymistä. Tällaista tarkoitusta ei nyt rekisteröintiä hakeneella yhdistyksellä ole.”
Tämä on – ainakin siis KHO:n päätöksen mukaan – Larmelan itsensä sanomaa (”Valittaja on perusteluissaan esittänyt…”). Pidin tätä kuitenkin hieman kummallisena, kun KHO ei itse tuota kyseistä väitettä suoraan kommentoinut. Nimenomaan tähän viittasin sanoessani ”Tähän eroon KHO ei tosin erityisesti puuttunut”.
Jos asia on kuitenkin ollut kuten sanoit (mitä itsekin vähän epäilin), se tekee mielestäni ratkaisusta vähän ikävämmän kuin mitä se muuten olisi ollut: tuohan nimittäin todellakin tarkoittaa, että vastaava ratkaisu olisi voitu tehdä jo vuonna 1994. Nykyisessä päätöksessä siis painottuu enemmänkin asennemuutos kuin perustuslain mukaiset tulkinnat. Se taas tarkoittaa, että yhdistyksen toiminnan tarkoituksen ”yleisellä hyväntapaisuudella” on enemmän painoarvoa kuin perustuslainmukaisuudella.
Kyllä varmaan EIT:n oikeuskäytännön voi kai sanoa siltä osin kehittyneen, että jos KHO olisi nyt tehnyt samanlaisen ratkaisun kuin se teki v. 1994, ei se välttämättä olisi enää EIT:ssa jäänyt ilmeisen perusteettomana tutkittavaksi ottamatta. Itse ajattelisin päinvastoin, että KHO:n viittaama ja ymmärretävistä syistä yksinomaan v. 1994 jälkeinen EIT:n oikeuskäytäntö on siinä määrin yhtenevä, että sen perusteella voisi ennakoida EIT:n päätyvän tällä kertaa 11 artiklan loukkauksen toteamiseen. Ehkä siis ihmisoikeussopimuksenmukaisuudella voi sittenkin olettaa olleen KHO:ssa enemmän painoarvoa kuin ”yleisellä hyväntapaisuudella”. Perustuslaillahan ei KHO:n ratkaisussa ole lopulta juurikaan merkitystä, vaan koko juttu ratkaistaan asiallisesti ottaen EIS:n ja EIT:n oikeuskäytännön tuella.
Mitä taas tulee tuohon vuoden 1994 ratkaisun tiivistelmässä olevaan lausumaan siitä, että yhdistyksen tarkoitus sisälsi ”kuitenkin pyrkimyksen edistää terveydelle haitallisen tavan yleistymistä.”, niin pelkän tiivistelmän ja sitä koskevien yksittäsiten lainausten perusteella on tietenkin vaikea arvioida, mitä lausumalla on oikein tarkoitettu. Jos (niin kuin edellä Wilska kommentoi), säännöissä ei tällaista lukenut, niin yksi mahdollinen tulkinta on kai se, että KHO ajatteli kannabistuotteiden laillistamisen johtavan toteutuessaan ”terveydelle haitallisen tavan yleistymiseen. Mutta tämä on nyt luonnollisesti puhdasta spekulaatiota.
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka hiukkasen tyylipisteitä KHO:lta meneekin sen EIT -muistin ulottuessa vain vuoteen 1998 saakka. Nyt KHO:n päätös on kirjoitettu armeliaasti, ja täytyy tietysti muistaa, että uusi perusoikeusjärjestelmämme astui voimaan vasta vuonna 1995. Tämä ei kuitenkaan estänyt KKO:ta antamasta ihmisoikeusvelvoitteille etusijaa suhteessa kotimaiseen lainsäädäntöön jo vuodesta 1993 alkaen.
Olisi mielenkiintoista pohtia meillä hyviksi tavoiksi laskettavien käytänteiden ja sisältöjen suhdetta EIT:n harkintamarginaalioppiin. Tässä on tilaa vielä paljolle kieltämiselle, vaikka yhdistyksen toiminta-ajatuksessa ei olisi sinällään mitään väkivaltaan, kumoukseen tai toisten oikeuksien loukkaamiseen viittaavaa. Mahtaisikohan sellaisen yhdistyksen saada perustaa, jonka tavoitteena olisi eläinsuojelunäkökohdat huomioon ottavan ihmisen ja eläimen välisen seksuaalisen kanssakäymisen edistäminen. Suomessa eläimiin sekaantuminen dekriminalisoitiin jo vuosia sitten, eli seksuaalinen kanssakäyminen muun kuin lajikumppanin kanssa ei ole rikollista, ellei siinä syyllistytä eläinsuojelurikokseen. Ilmeisesti se kuitenkin koetaan hyvien tapojen vastaiseksi, jolloin joudutaan arvioimaan sellaisia yhteiskunnassa vallitsevia moraalikäsityksiä, joiden EIT todennäköisesti katsoisi kuuluvan sopimusvaltion harkintamarginaalin piiriin.
Nupit näyttävät nyt siihen suuntaan, että perus- ja ihmisoikeudet koetaan poliittisessa päätöksenteossa yhä enenevässä määrin tehokkaan politiikan teon esteenä. Tänään 5.1.2014 HS antoi politiikan tehokkuuden edistämiseksi työkaluja, joihin sisältyi asiallisesti myös suomalaisen perusoikeusjärjestelmän romuttaminen eduskunnan päätöksenteon määräenemmistövaatimuksista luopumisen kautta. Onkin aika kääntää katseet entistä tarkemmin perustuslakivaliokunnan ja sen jäsenten tekemisten suuntaan.
”Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisällössä ja sitä koskevassa ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä ole mikään muuttunut niin radikaalisti, etteikö samaan lopputulokseen olisi ollut mahdollista päätyä jo 1990-luvun puolivälissä.” Ks. tältä osin Ihmisoikeustoimikunnan ratkaisu vuodelta 1997: http://hudoc.echr.coe.int/sites/eng/pages/search.aspx?i=001-3678
Joo, KHO tietysti viittaa tuohon toimikunnan inadmissibility-ratkaisuun. Sen perusteella kai voidaan sanoa, ettei vuoden 1994 ratkaisu ollut ainakaan ilmeisen väärä. Silti EIT:n oikeuskäytäntö olisi jo silloin tuottanut argumentteja nyt omaksutulle linjalle. Esimerkiksi KHO:n ratkaisussa viitattu ja vuonna 1999 ratkaistuun Freedom and Democracy Party v. Turkki -tapaukseen liitetty tulkintaperiaate, jonka mukaan ihmisoikeussopimuksen 11 artiklaa tuli tarkastella myös sen 10 artiklan valossa, koska ”mielipiteiden suoja ja niiden ilmaisun vapaus oli yksi 11 artiklan mukaisen kokoontumis- ja yhdistymisvapauden päämääristä”, on sellaisenaan löydettävissä jo vuoden 1981 Young, James ja Webster v. Yhdistynyt kuningaskunta -tapauksesta. Samoin esimerkiksi pluralismin merkitystä demokraattisessa yhteiskunnassa on korostettu EIT:n käytännössä ainakin jo v. 1976 Handyside-ratkaisusta alkaen. Perustuslakivaliokunta taas oli jo 1990 korostanut tarvetta valita erilaisista perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka edisti ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista (ihmisioikeusystävällinen tulkinta)
En siis tietenkään sano, että KHO:n vuoden 1994 ratkaisu oli ristiriidassa perustuslain tai kansainvälisten ihmiseoikeussopimusten kanssa. Sanoin vain, että KHO:lla olisi jo tuolloin ollut mahdollisuus toimia toisin. Ehkä tämä toisin toiminen olisi jo silloin ollut vain esimerkki ihmisoikeusystävällisestä yhdistyslain tulkinnasta?