Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea antoi tammikuussa 2014 loppupäätelmänsä vuoden 2013 raportointikierroksesta. Suomi ei selvinnyt arvioinnista puhtain paperein, sillä komitea antoi Suomelle huomautuksia muun muassa sosiaaliturvaan liittyvissä kysymyksissä.
Sosiaalisten oikeuksien komitea arvioi, että Suomessa pienin mahdollinen sairauspäiväraha ja vanhuuseläke ovat tasoltaan täysin riittämättömiä. Tämän johdosta Euroopan sosiaalista peruskirjaa valvova komitea katsoi, ettei oikeus sosiaaliturvaan toteudu Suomessa täysin.
Sosiaalisten oikeuksien komitea kritisoi Suomea myös siitä, että vahvasta kunnallisesta itsehallinnosta ja kunnallisten peruspalveluiden heikosta yleisvaltakunnallisesta normiohjauksesta johtuen vanhukset ovat eri kunnissa kansallisesti epäyhdenvertaisessa asemassa. Erilaisten kunnallisten käytäntöjen vuoksi osa vanhuksista jää omaishoidontuen tai muiden vaihtoehtoisten tukimuotojen ulkopuolelle. Samalla komitea huomautti, ettei Suomella ole tällä hetkellä tehokkaita takeita siitä, että kaikki halukkaat ja lääketieteellisin perustein hoidon tarpeessa olevat vanhukset pääsevät tarvitsemaansa hoitoon. Komitean mukaan Suomi rikkoo Euroopan sosiaalista peruskirjaa, koska se ei turvaa vanhuksille tehokkaalla tavalla oikeutta heidän tarvitsemiinsa terveydenhuolto- ja muihin julkisiin palveluihin.
Viimeaikoina kuntien tehtäviä ja etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden kehittämistä koskevaa keskustelua on Suomessa leimannut pyrkimys purkaa normiohjausta ja antaa kunnille lisää valtaa päättää peruspalveluiden järjestämistavoista ja –muodoista. Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitean antamien huomautusten valossa tämäntyyppinen kehityssuunta on huolestuttava. Haavoittuvassa asemassa olevien vanhojen ja sairaiden ihmisten oikeuksien näkökulmasta kuntien nykyisessäkin toiminnassa on säästöjä haettu liiaksi juuri näiden ryhmien oikeuksista tinkimällä.
Vaikka useimmat hyvinvointipalvelujen järjestämistä koskevat ongelmat koskevat yhtäläisesti koko maata, niiden ratkominen käytännön tasolla tapahtuu nykyään ennen kaikkea yksittäisissä kunnissa, joilla on paljon harkintavaltaa palvelujen järjestämisessä ja taloudenpidossaan. Siksi sinänsä arvokas vahva kunnallinen itsehallinto voi asettaa kuntalaiset hyvinkin eriarvoiseen asemaan suhteessa heidän sosiaalisiin oikeuksiinsa. Sosiaalipolitiikan tutkijat ovatkin toistuvasti huomauttaneet, kuinka lähes kaikissa kuntien järjestämisvastuulla olevissa sosiaalipalveluissa on suuria kuntakohtaisia eroja niin laadussa, käyttöasteessa kuin saamisperusteissakin.
Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitean huomiot tuovat esiin, kuinka Suomessa on vanhusten ja sairaiden kaltaisia väestöryhmiä, jotka helposti jäävät vähemmälle huomiolle. Heillä ei ole samanlaisia toimintavalmiuksia oikeuksiensa puolustamiseen kuin muilla. Vanhusten ja sairaiden ohella tällaisia ryhmiä ovat erityisesti vammaiset, kriminaalihuollon asiakkaat ja päihderiippuvaiset. Jos kunnat suhtautuvat nihkeästi näiden ryhmien oikeuksiin, eivätkä esimerkiksi varaa ryhmien lakisääteisiinkään palveluihin riittävästi resursseja, on syytä kysyä, pitäisikö esimerkiksi kuntien valtionosuuksia laajemmassa määrin korvamerkitä ja pitäisikö peruspalveluiden järjestämistä koskevaa normiohjausta vahvistaa. Kuntanäkökulman dominoimassa keskustelussa peruspalveluiden järjestämisestä kysytään liian harvoin, kuinka pitkälle olemme valmiita joustamaan ihmisten sosiaalisista oikeuksista kunnallisen itsehallinnon nimissä?
Kuntien toteuttamisvastuulla olevien peruspalveluiden kehittämistä koskevien keskusteluiden ytimessä tulisi olla ihmisten tarpeet. Perustuslakikin nimenomaisesti turvaa 121 §:ssä itsehallinnon kunnan asukkaille eli meille ihmisille. Sen sijaan yhtään nykyistä kuntaa hallinnollisena rakenteena perustuslaki ei suojaa. Pikemminkin perustuslaki velvoittaa 22 §:ssä kaikkia kuntia osana julkista valtaa huolehtimaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta kaikkialla maassa. Tämä on toki haasteellista tilanteessa, jossa kuntien valtionosuuksia on tämän hallituskauden aikana tarkastettu vuosittain piirun verran pienemmiksi kuten olen jo aiemmin tässä blogissa todennut.
Pauli Rautiainen
Julkisoikeuden ma. yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto
Perustuslakiblogi 
Kyllä! Minut on pudotettu mielenterveyden lain perusteella sosiaaliturvan varaan. Ja minut huijattiin edunvalvontaan ”paremman hoidon” nimissä. Nyt olen ylikalliissa täyshoitolassa, johon minun tuloni ei riitä ja joka kuukausi jään voudille velkaa. Olen ehdottanut halvempia ratkaisuja, mutta minulle vain sanotaan, että ”lähettävä taho” tahdo ei. 1930-luvun kokemuksien perusteella ei maamme rekistereissä saa olla etnistä, uskon, sukupuolisen suuntautumisen merkintää. Mutta minkä helvatun takia mielen laadun merkintä. Tämän takia olen vanki ylihoidettuna ylikalliissa täyshoitolassa, mikä on vastoin tahtoani, mutta tähänkin on koneellamme keinonsa: pitää tahdonvastaisessa ja viedä tuloni.
Lastensuojelu on yksi suurimmista alueista, jossa erityisesti sijoitettuja lapsia ei valvo kukaan. Lapset ovat hoitolaitoksen armoilla ja heihin käytetään mielivaltaisesti pakkokeinoja, joita lastensuojelulaki mahdollistaa.
http://helihamalainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/159282-mika-on-lapsen-oikeus-tulla-kuulluksi-mielikuvitustako
http://helihamalainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/159434-kurhelan-poikien-hallinnollinen-vankeus
Lastensuojelu on kunnallista toimintaa, mutta on tekemisissä perusoikeuksien kanssa.
Suurin ongelma on se että samat henkilöt istuvat sekä kansanedustajina , ministereinä sekä kunnanvaltuuttenuita … en oikein löydä mitään muuta länsimaata jossa tämä on mahdollista . Toisin sanoen ensiksi henkilö äänestää kansanedustajana lain puolesta jonka toteuttamista kunnanvaltuustossa vastustaa eikä myönnä rahoitusta . Loistavin esimerkki on nykyisin Oikeus minesterimme joka kyllä puhuu tasaarvosta jos kyse on ruotsin kielestä mutta kun pitää äänestää kunnanvaltuustossa hänen kotikunnassa hän on täysin tasa arvoista kohtelua vastaan kun kyseessä on suomenkielinen vähemmistö Pietarsaaressa .