Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi 24.3.2014 kanteluasiassa ratkaisun, jossa hän päätyy seuraaviin johtopäätöksiin:
“Sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden kannalta ja EIT:n oikeuskäytäntö huomioon ottaen kouluissa tehtäviä julkisen vallan neutraalisuuden ja uskonnonvapauden yhteensovittamiseen tähtääviä järjestelyitä perustellumpaa olisi se, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun koulun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän johtamia tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä.
Näkemykseni mukaan kouluissa nykyisessä muodossaan järjestettävät uskonnolliset tilaisuudet ovat ongelmallisia julkisen vallan neutraalisuuden sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuuden näkökulmasta.
Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina.
Katson, että Opetushallituksen olisi aiheellista perus- ja ihmisoikeuksiin perustuvan uskonnonvapauden turvaamisen näkökulmasta harkita vuonna 2006 laatimansa tiedotteen tarkistamista siten, että edellä esittämäni näkökohdat otetaan huomioon.”
Ratkaisussa selostetaan perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sisältö, eduskunnan perustuslakivaliokunnan käytäntöä (mm. vuosilta 1982 ja 2002), Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kantoja (mm. Tuomas Ojasen kanssa kirjoittamani luku Perusoikeudet-kommentaariteoksessa 2011). Pidän Puumalaisen pohdintoja asiallisina ja hyvin perusteltuina. Niitä ja niiden taustalla olevia uusia kehityskulkuja ei tulisi sivuuttaa vain viittaamalla siihen, mitä perustuslakivaliokunta vuonna 2002 sanoi uskonnonvapauslain käsittelyn yhteydessä (PeVM 10/2002 vp).
Suomalainen ratkaisu koulujen uskonnonopetuksen ja muun uskonnollisen aineksen suhteen on ollut varsin onnistunut siitä lähtien, kun palaset pantiin uuteen järjestykseen perustuslakivaliokunnan vuoden 1982 linjausten (PeVL 12-13/1982 vp) mukaisesti. Nyt asia on kuitenkin uusien haasteiden edessä, osin suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten takia mutta ennen kaikkea Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uuden ratkaisukäytännön vuoksi. Tarjolla olevien hyväksyttävien ratkaisumallien määrä näyttää vähentyneen.
Yhtäältä suuren jaoston Lautsi-ratkaisussa EIT vuonna 2011 veti rajan aktiivisten ja passiivisten uskonnollisten symbolien välille, siten että jälkimmäisten salliminen kulttuuriperinteen nimissä kuului sopimusvaltion harkintamarginaalin piiriin. Seinällä oleva krusifiksi oli passiivinen symboli, kun opettajat eivät kiinnittäneet siihen oppilaiden huomiota ja kun kouluympäristö suvaitsi myös muiden uskontojen symbolien läsnäolon. Pidimmepä asiasta tai emme, suvivirren aktiivinen laulattaminen opettajan johdolla ei ole uskottavasti selitettävissä passiiviseksi symboliksi. Suuren jaoston aiempi norjalainen Folgerø-ratkaisu (2007) puolestaan kaventaa valtion harkintamarginaalia sisällyttää kaikille yhteisen kulttuuriperinnön opettamisen nimissä koulun ohjelmaan valtauskonnon aineksia. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun mukaan Norja ei ollut riittävästi huolehtinut siitä, että sen koulujen tunnustukseton mutta kristinuskoa painottava opetusohjelma oli objektiivinen, kriittinen ja pluralistinen. Kaikille oppilaille yhteinen “kristinusko-lite” sai ratkaisusta kovan kolauksen.
Vielä enemmän pulmia Suomelle – eikä vain sen koululaitokselle – aiheuttaa Puumalaisen päätöksessäkin mainittu lopullinen jaostoratkaisu Grezlak (2011). Siinä Puolan todettiin loukanneen ihmisoikeussopimusta, kun uskonnon opetukselle vaihtoehtoinen etiikan opetus ei käytännössä ollut tarjolla kaikissa kouluissa, ja sen seurauksena oppilaan todistuksessa saattoi olla pelkkä viiva kohdassa “uskonto/etiikka”. Ratkaisun kohdassa 100 todettiin Puolan loukanneen ihmisoikeussopimusta ja suorastaan uskonnonvapauden ydinsisältöä:
“The Court considers that the State’s margin of appreciation was exceeded in this matter as the very essence of the third applicant’s right not to manifest his religion or convictions under Article 9 of the Convention was infringed.”
Tämä kannanotto on kova kolaus koulujen toiminnan eriyttämiselle uskontokunnan mukaan, esimerkiksi niin että koulutodistus suoraan tai välillisesti osoittaisi mihin uskontokuntaan henkilö kuuluu tai ei kuulu. (Sivumennen sanoen, ratkaisusta näyttäisi seuraavan, ettei virkatodistuksesta saisi ilmetä henkilön uskontokunta eikä siis Suomen oloissa myöskään virkatodistuksen antaja!)
EIT:n ratkaisujen seurauksena on muodostunut “suo siellä, vetelä täällä” –tilanne. Sen paremmin uskonnollisen aineksen maallistaminen kaikille yhteiseksi kuin koulutyön eriyttäminen oppilaan vakaumuksen perusteella ei tunnu onnistuvan. Jos halutaan turvallisella tavalla yhdistää ihmisoikeustuomioistuimen kannanotot ratkaisuissa Lautsi, Folgerø ja Grezlak, Suomen koululaitos on remontin edessä. Eri uskontokuntien passiiviset symbolit voisivat olla pluralistisella tavalla näkyvillä, mutta opettajat eivät saisi kiinnittää niihin oppilaiden huomiota. Opetuksessa voitaisiin objektiivisella, kriittisellä ja pluralistisella tavalla käsitellä eri uskontoja. Oppilaalla ei saisi olla velvollisuutta paljastaa, kuuluuko hän luterilaiseen kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan. Suvivirren* kaksi ensimmäistä säkeistöä voisivat varmaan soida koulujen kevätjuhlassa näkymättömän käden painettua play-nappia, mutta vain osana pluralistista musiikkiohjelmaa, jossa myös muut uskonnolliset ja ei-uskonnolliset perinteet saisivat oman vuoronsa.
Martin Scheinin
Kansainvälisen oikeuden professori, EUI (Firenze)
_________________________________
* Kirkkolain 20 luvun 7§:n mukaan “Kirkolliskokouksen asiana on 1) hyväksyä ja määrätä käyttöön otettavaksi raamatunkäännös, kristinoppi, virsikirja, kirkkokäsikirja ja messusävelmistö;…”
Perustuslakiblogi 
Uskonnollista vakaumusta koskeva tieto on henkilötietolain ja EU:n tietosuojadirektiivin mukaan arkaluontoinen henkilötieto. Uskonnollista vakaumusta koskevaa tietoa voidaan käsitellä niitä edustavien yhdistysten ja yhteisöjen toiminnassa ja rekisterinpitäjälle laissa säädetyn tehtävän perusteella. Peruskoulussa oppilaiden huoltajien ilmoittamia valintoja voidaan käsitellä koulun tehtävien suorittamiseksi. Uskontonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen lisäksi valintoja tehdään kieliaineissa ja muissakin valinnaisissa aineissa. Jos oikeus olla paljastamatta vakaumusta olisi ehdoton, mitään tällaisia tehtävia ja valintoja ei voisi toteuttaa.
Uskontoa ilmaisevien merkintöjen osalta EIT:n Sinan Isik v. Turkki (2010) ja Wasmuth v. Saksa (2011) ovat eri linjoilla 9 artiklan loukkaamisesta. Arkaluontoisten henkilötietojen osalta henkilö itse voi saattaa poliittista, uskonnollista ym. vakaumusta koskevan tiedon julkiseksi.
Kieliaineissa ja esimerkiksi valinnaisissa aineissa tehdyt valinnat eivät ymmärtääkseni ole arkaluonteisia tietoja eivätkä ymmärtääkseni koske vakaumusta. Kyllä kai kuitenkin niitä valintoja ja niiden rekisteröintiä koulun oppilasrekisteriin voi toteuttaa, ainakaan uskonnollisen vakaumuksen paljastumattomuuden suojan siitä kärsimättä sen kummemmin.
Eihän nuo kielivalinnat ja valinnaisainevalinnat oikeasti voi olla järjellinen perustelu jatkaa segregoivaa uskontopyöritystä ja sillä toteutetun uskonnollisen inkvisition datankeruuta kouluissa. Eihän.
Mutta jo ruokapöydässä tehtävät valinnat voivat paljastaa kuulumisen/ei kuulumisen johkin uskonnolliseen ryhmään. Muslimi ja juutalainen eivät voi porsaankyljyspäivänä tai sika-nauta jauhelihapäivänä syödä samaa ruokaa muiden kanssa ja niin heidän uskonnollinen vakaumuksensa paljastuu.
Minun mielestäni se että koululaiselta tai lasten vanhemmilta kysytään, valitaanko koululaiselle uskonnon opetus ja minkä uskonnon, vai muu, on sekin EITn linjauksen vastaista. Se saisi sekin mielestäni tuomion EITltä. Sillä valinnanasettamisella on maamme sisäisesti kuitenkin kirjoitetun lain asettama mandaatti. Joten sitä ei ole ihan yksinkertaista poistaa, vaikka siis näkemykseni mukaan onkin uskonnollisen inkvisition kiellon vastaista julkisen vallan toimintaa ja arvioni mukaan saisi tuomion EITstä.
Uskonnollisen inkvisition pyörittäminen on kiellettyä julkiselta vallalta, niissä maissa joissa Euroopan ihmisoikeussopimus on voimassa. Tätä ei ole juuri tuolla sanalla kirjoitettuna ihmisoikeussopimuksessa, mutta se näkyy EITn monista ratkaisuista joissa on korostettu vakaumustiedon (tai uskon puuttumisen) paljastuttamisen kiellettyisyyttä.
Uskonnollisesta inkvisitiosta ja sen keräämistä tiedoista aiheutuu historiallisen kokemuksen mukaan pienempiä ja suurempia ihmisoikeusloukkauksia kokemuksen mukaan jotakuinkin väistämättömästi. Julkisen vallan osallistuminen uskonnollisen inkvisition tiedonkeruuseen onkin haluttu torjua. Hyvin ymmärrettävää.
On uskonnollista inkvisitiota, kun oppilailta (tai heidän perheiltään) kysytään, minkä uskonryhmän jäseniä ovat, ja erityisesti lapsi on, vaiko ei ole, ja myös kun kysytään osallistuuko sen tai jonkin muun uskonryhmän mukaiseen opetukseen. Kertyy datatietoa uskonryhmiin kuulumisista ja kuulumattomuuksista ja eri merkkisten uskonnonopetusten vastaanottamisesta. Sellainen on muun muassa uskovaisten ja kerettiläisten valvontaa ja datan rekisteröintiä uskonnollisista ja kerettiläisistä tekosista.
Sellainen yksilön uskonnollisia seikkoja osoittaviin valitsemisiin asettaminen on aivan sopimatonta toimintaa (eli kiellettyä uskonnollista inkvisitiota) viranomaisen tekemänä kuten koulun.
Menee hiusten halkomiseksi, mutta Scheininin kirjoituksen keskeisin argumentti on heikko. Hän rakentaa päättelynsä sen varaan, että ”suvivirren aktiivinen laulattaminen opettajan johdolla ei ole uskottavasti selitettävissä passiiviseksi symboliksi.”
Kirjoituksessa ei mitenkään perustella, miksi sitä ei voisi selittää passiiviseksi symboliksi.
Ensinnäkin missään koulussa tuskin ”aktiivisesti laulatetaan” suvivirttä siten, että oppilailla olisi ehdoton velvollisuus laulaa. Jos oppilas saa olla laulamatta, joutuu hän olemaan tilaisuudessa korkeintaan viestin vastaanottaja. Oikeus lähettää uskonnollisia viestejä on laajasti suojeltu EIT:n käytännössä. Lisäksi vastaanottajilla on velvollisuus sietää voimakkaitakin uskonnollisia viestejä.
Toiseksi suvivirren luokitteleminen uskonnolliseksi viestiksi on kyseenalaista. Virren sanojen merkityssisältö on kulttuurissamme laimentunut.
Jo 5.2.2014 kirjoitin oikeuskanslerille erääseen juttuun kannan
”USKONNONOPETUS
Uskonnonopetus segregoiduille erillisryhmille, ja siitä johtuvat ihmisoikeusloukkaukset, valitettavasti perustuvat nimittäin Suomessa nyt voimassa oleviin lakeihin, jotka ovat seikkaperäisiä, ja joissa säädetään että nuokin ihmisoikeusloukkaukset on Suomessa tehtävä. Oikeuskanslerin toimivalta ei suoraan riittäne voimassaolevien lakien kumoamiseen…. Tokihan uskonnonopetuksen segregaatioryhmienkin merkitsemä ihmisoikeusloukkausto pitäisi pikimmiten estää, jne, mutta siinä Oikeuskanslerinviraston valta jäänee….”
….”Opetushallitus myöntää kirjoituksessaan, että Suomen nykyisiä käytäntöjä (koululaisten segregointi katsomusten mukaisiin ryhmiin) on vaikea saada sopimaan niihin rajoituksiin ja ihmisoikeuksien turvan takeisiin joita EITn linjaukset edellyttävät.”
Tässä kohtaa oli ihan hyvä huomata että Opetushallituskin tietyssä kirjoituksessaan (sen sivu 5) oli myöntänyt että (lakisääteinen) segregointi katsomusten mukaisiin opetusryhmiin on EIT-linjausten edellyttämän kannalta ongelmallista, ”vaikeaa”. Opetushallituksen kyseiset virkamiehet (Ulla Vanttaja ja Aulis Pitkälä) olivat siis tiedostaneet tätäkin ongelmaa.
Minun mielestäni se että koululaiselta tai lasten vanhemmilta kysytään, valitaanko koululaiselle uskonnon opetus ja minkä uskonnon, vai muu, on sekin EITn linjauksen vastaista. Se saisi sekin mielestäni tuomion EITltä. Sillä valinnanasettamisella on maamme sisäisesti kuitenkin kirjoitetun lain asettama mandaatti. Joten sitä ei ole ihan yksinkertaista poistaa, vaikka siis näkemykseni mukaan onkin uskonnollisen inkvisition kiellon vastaista julkisen vallan toimintaa ja arvioni mukaan saisi tuomion EITstä.
Uskonnollisen inkvisition pyörittäminen on kiellettyä julkiselta vallalta, niissä maissa joissa Euroopan ihmisoikeussopimus on voimassa. Tätä ei ole juuri tuolla sanalla kirjoitettuna ihmisoikeussopimuksessa, mutta se näkyy EITn monista ratkaisuista joissa on korostettu vakaumustiedon (tai uskon puuttumisen) paljastuttamisen kiellettyisyyttä.
Uskonnollisesta inkvisitiosta ja sen keräämistä tiedoista aiheutuu historiallisen kokemuksen mukaan pienempiä ja suurempia ihmisoikeusloukkauksia kokemuksen mukaan jotakuinkin väistämättömästi. Julkisen vallan osallistuminen uskonnollisen inkvisition tiedonkeruuseen onkin haluttu torjua. Hyvin ymmärrettävää.
On uskonnollista inkvisitiota, kun oppilailta (tai heidän perheiltään) kysytään, minkä uskonryhmän jäseniä ovat, ja erityisesti lapsi on, vaiko ei ole, ja myös kun kysytään osallistuuko sen tai jonkin muun uskonryhmän mukaiseen opetukseen. Kertyy datatietoa uskonryhmiin kuulumisista ja kuulumattomuuksista ja eri merkkisten uskonnonopetusten vastaanottamisesta. Sellainen on muun muassa uskovaisten ja kerettiläisten valvontaa ja datan rekisteröintiä uskonnollisista ja kerettiläisistä tekosista.
Sellainen yksilön uskonnollisia seikkoja osoittaviin valitsemisiin asettaminen on aivan sopimatonta toimintaa (eli kiellettyä uskonnollista inkvisitiota) viranomaisen tekemänä kuten koulun.
Ateistit pyrkivät diktatuurisesti saamaan kaikki toimimaan oman maailmankuvansa eli uskonnottoman maailman mukaisesti. Se on diktatuuria ja sillä vesitetään uskonnon ja ajattelun vapauden.
Ihmisellä on oikeus harjoittaa uskontoa työpaikallaan ja koulussaan. Ihmisellä on myös oikeus olla harjoittamatta mitään uskontoa missään. Ateistit ovat nyt viemässä oikeuden tähän pois.
Ateistit elävät vielä harhassa, että heidän maailmankuvansa olisi jotenkin neutraalia.
On uskomatonta, että uskonnonvapaudella ja ihmisoikeuksilla perustellaan uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien riistoa.
Epäilyksenäni on, että vähemmistössä olevien ateistien vaatimukseksi tulee se, että julkisuudessa ei saa olla mitään uskonnollisuutta. Jos kouluissa ei saa olla, niin miksi sitten katukuvassakaan? Onhan kadut ja muutkin julkiset paikat valtion tai kuntien ylläpitämiä. Kirkoista ja moskeijoista on vietävä tunnukset pois. Paitsi ei moskeijoissa, koska meidän on oltava kohteliaita vieraillemme. Seuraavaksi lapsia ei saa kasvattaa uskonnollisesti, koska se on uskonnonvapauden vastaista. Perusteluna on, että lapsella pitää olla ”vapaus” valita oma uskonnollisuus aikuisena.
Vähemmistö pyrkii nyt diktatorisoimaan enemmistöä. Jos ateistit pääsevät enemmistöksi Euroopassa, niin epälen, että mitään uskonnollisuutta ei sallita. Ateismi on fundamentalismia pahimmillaan. Meininki on kuin Neuvostoliitossa tai Pohjois-Koreassa. Niissä maissa varmaan Puumalaisen mielestä uskonnonvapaus toimi parhaitten, kun uskonnollisuuden näkyminen yhteiskunnassa on kiellettyä. Onneksi tunnen vielä avaramielisiä ateisteja. Ainakin yhden.
Tyypillinen ateistien teesi on, että ”Valtion ja kuntien tulee toiminnassaan kohdella ihmisiä tasavertaisina sukupuolesta, uskontokunnasta, poliittisesta katsomuksesta, etnisestä taustasta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.” Olen täysin samaa mieltä, mutta samalla ateisti vaatii, että valtio suosisi ateistista maailmankuvaa luopumalla kaikesta uskonnonharjoituksesta tiloissaan.
Ateismi = uskonnottomuus.
Tämä on monen ateistin sokea piste. He vaativat ateistista käytäntöä yhteiskunnassa ja luulevat sen olevan tasa-arvoista kaikkia kohtaan. Hei haloo! Sehän suosii ateismia ja uskonnottomuutta!
Scheinin kirjoittaa: ”Sivumennen sanoen, ratkaisusta näyttäisi seuraavan, ettei virkatodistuksesta saisi ilmetä henkilön uskontokunta eikä siis Suomen oloissa myöskään virkatodistuksen antaja!”
Silloin harvoin kun virkatodistusta vielä tarvitaan, sen saavat kaikki maistraatista. Siinä EI ILMENE kenenkään uskontokunta. On hämmästyttävää, että itse itsensä ihmisoikeusasiantuntijaksi ylentänyt professori ei tätä tiedä.
Juhani Ketomäki taitaa olla pari vastausta velkaa. Tarkoitatko, että henkilö voi halutessaan saada itseään koskevan virkatodistuksen myös maistraatista, vaikka kuuluisi kirkkoon? Ja tarkoitatko, ettei esim. perunkirjoituksen yhteydessä tulisi esiin elävien ja kuolleiden uskontokunta? Ja mihin tuo ”itsensä ylentänyt” perustuu. – MS
Tämän toiston voi turhana poistaa
Noin vuodesta 1999 kaikki virkatodistukset saa maistraatista eikä niissä todellakaan näy uskontokunta. Ihmetyttää, että et tätä tiedä. Aika harvoinhan sitä enää missään tarvitaankaan.
Perunkirjoituksen kohdalla me tavalliset juristit puhumme sukuselvityksestä enkä sitä tarkoittanut. Totta kai niissä näkyy uskontokunta (useimmiten ev.lut.), koska suurin osa vainajista on kuulunut kirkkoon. Kun sen sijaan muualla asuva perillinen tarvitsee perunkirjoitusta varten virkatodistuksen, hän saa sen mistä tahansa maistraatista täysin riippumatta perillisen uskontokunnasta. Tärkein asia mikä siitä ilmenee on, että perillinen on elossa ja voi siis periä.
Kirkon asema virkatodistusten antajana jatkuu näillä näkymin vielä vuosikymmeniä, koska maistraatista ei löydy läheskään kaikkia tietoja. Itse en osaa pitää tätä asiaintilaa kovin ongelmallisena perusoikeuksien kannalta.
Mitä tulee itse Puumalaisen kannanottoon, sitä kuvaavat parhaiten siteeraamasi sanat ”nähdäkseni” ja ”ongelmallisena”. Tällaisia sanoja hänen on ollut pakko käyttää kun itsekin tietää, että argumentointi ei toimi. Kuinkahan moni kansalainen mahtaa luulla, että nyt on tullut joku uusi määräys kouluille.
Minä olen tehnyt vuosikymmenien ajan sukututkimuksia. Perunkirjoituksia ja perinnönjakoja varten väestörekisteriviranomaisissa tehdyt ’sukuselvitykset’ ovat minun kokemukseni (ja arkistoni jossa on niiden kopioita ja joitakuita alkuperäisiäkin) mukaan asiakirjoja otsikolla virkatodistus. Siis niissä on kirjoitettuna tai useinkin painettuna termi virkatodistus. Aivan vanhimmissa arkistoni sellaisissa dokumenteissa on kuitenkin sana papintodistus tai prestbevis.
Olen hyötynyt huomattavasti sukututkimusaineistona siitä että olen eri perheiltä saanut kopioina käyttööni heidän perukirjojensa liitteiksi hankkimiaan ’virkatodistus perunkirjoitusta varten’ (tai vastaavaa) -asiakirjojaan tai niiden valokopioita. Voin milloin tahansa esittää yksityisarkistostani kopioita ja alkuperäisiä vaikkapa tuomioistuimessa sen näytöksi mitä niissä otsikkoina lukee.
Minun kantani on että Juhani Ketomäki on yllä antanut paikkansapitämätöntä tietoa. Kieroilua sanoilla: kun sukuselvityksetkin on kirjoitettu virkatodistuksina, on vähintäänkin harhaanjohtavaa väittää niitä sukuselvityksiksi erona virkatodistuksiin ja suora valhe väittää että ne eivät olisi virkatodistuksia.
Mitä tulee Ketomäen kohdistamaan kovin ylimalkaiseen panetteluun Puumalaisen lausuntoa kohtaan, minun arvioni on että Ketomäki ei ole ollenkaan ajan tasalla siitä mitä nykyisin voimassa olevat kansainväliset sopimukset ja lainsäädäntömme sisältävät noista asioista. Uumoilen että Ketomäen oma uskonnollisuus on johtanut hänet käsittämään asioita väärin. Oli sen kanssa miten oli, silti arvioni on että Ketomäki ei ole käsittänyt seuraavia faktoja:
1) koulu on viranomainen ja laitos, eikä ihminen, ja siksi koululle ei kuulu uskonnonvapautta, joka on perusoikeus joka kuuluu ihmisille heidän yksityisessä kapasiteetissaan.
2) kenenkään koulussa olevan yksilön, ei edes koulun rehtorin, uskonnonvapaus ei ole mikään peruste sille että kenenkään muiden koulussa pitäisi toimia kyseisen yksilön mukana hänen harjoittaessaan uskontoaan.
Oma näkemykseni virkavastuista ym on lisäksi se, että koulun rehtorin ja opettajien tulisi pidättäytyä uskonnonharjoittamisen edes tarjoamisesta vallanalaisille lapsille koulussa, sillä kun koulu ei ole oikeutettu mihinkään uskonnonharjoitukseen, niissä tilanteissa uskonnonharjoittamista tehtäessä on sitten aina kyse yksilön yksityisessä kapasiteetissaan omaaman uskonnonharjoittamisen vapauden käyttämisestä. Eihän sellaista yksityisessä kapasiteetissa kuuluvaa perusoikeutta viranomainen saisi ryhtyä käyttämään virka-asemassa niin että se vaikuttaa toisiin yksilöihin ja näiden oikeushyviin.
Sjöströmille: En lähde saivarteluasi virkatodistuksista kommentoimaan. Totean vain, että kyse oli siitä, että nykyisin elävien ihmisten virkatodistuksista ei ilmene uskontokunta hankittaessa virkatodistusta vaikkapa juuri perunkirjoitusta varten.
Tästä oli kysymys ja tätä Scheinin ei tiennyt. Ehkä tein virheen ottaessani esille perunkirjoituksessa tarvittavat virkatodistukset. Alun perin luulin tekeväni palveluksen päivittämällä Scheininin tietoja.
Mielestäni Puumalais-kritiikkini ei ole panettelua. Jos päätöksestä näkyy, että ensin on päätetty lopputulos ja sitten keksitty sille perusteet niin ei kai se minun vikani ole.
Sivuutan asiaan kuulumattomana vihjailusi mahdollisesta uskonnollisesta vakaumuksestani. Se on henkilöhyökkäys. Se ei mitenkään liity tähän eikä mainitsemiani faktoja muuksi muuta.