Miia Halme-Tuomisaari: Ihmisoikeudet yksi näkemys paremmasta maailmasta


MHphotoIhmisoikeusvaltuuskunta suositteli 14.2, että Valtioneuvosto laatii koko Suomea koskevan ihmisoikeuskoulutuksen ja –kasvatuksen toimintaohjelman. Ehdotettu toimintaohjelma on sisällöltään laaja: ihmisoikeudet halutaan mukaan kaikille opetustasoille päiväkodeista yliopistoihin.

Aloitetta oli ihmisoikeuskentällä odotettu yli vuosikymmen, ja se otettiin innostuneesti vastaan. Käytännössä ohjelma edellyttäisi muun muassa opettajien pakollista ihmisoikeuskoulutusta. Tällainen suunnitelma aikana, jolloin opiskelun vapaavalintaisuutta yleisesti puolustetaan, vaatii rinnalleen avointa ja kriittistä keskustelua.

Ihmisoikeuskoulutus nostettiin jo vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa keskeiseksi ihmisoikeusajattelun levittämisen välineeksi. Vuosituhanteen vaihteessa painotus näkyi mm. kansainvälisten maisteri- ja tohtorikoulutusohjelmien voimakkaassa lisääntymisessä. Ajankohta heijasteli kylmän sodan päättymistä seurannutta ihmisoikeusilmiön nopean laajentumisen vaihetta.

Ihmisoikeuskoulutusohjelmien sisältöä on tutkittu erittäin vähän. Tarkastelin vuonna 2008 valmistuneessa oikeusantropologisessa väitöskirjassani koulutustapahtumia, joita pohjoismaisista johtavista ihmisoikeusasiantuntijoista koostuva verkosto järjesti ihmisoikeusaiheista väitöskirjaa työstäville nuorille tutkijoille. Tutkimukseni keskiössä oli kysymys, toistuvatko ihmisoikeuksien tasaveroisuuden ja avoimuuden ihanteet käytännössä.

Löydökseni puhuivat toisenlaista kieltä. Verkostossa vallitsi voimakas sisäinen hierarkia, jossa asiantuntijapositioita pitivät hallussaan pohjoismaiset miesjuristit. Oppilaat olivat pääosin pohjoismaisia, monitieteisen taustan omaavia naisia tai kehitysmaista kotoisin olevia miehiä.

Ihmisoikeustieto määritettiin ’lahjaksi’, jonka asiantuntijat jakoivat ennalta määritettyjen vuorovaikutustilanteiden kautta passiivisiksi rajatuille vastaanottajille. Koulutustapahtumat eivät kannustaneet kriittiseen vuoropuheluun, vaan eri tavoin voimistivat odotuksia konsensukseen.

Löydökset ovat monin tavoin ongelmallisia. Pohjoismaisilla naisilla on jo YK:n edeltäjästä Kansainliitosta asti vankat perinteet kansainvälisen humanitäärisen työn pioneereina. Kyseinen verkosto kuitenkin toisti pohjoismaisen yliopistokentän ongelmallisia sukupuolirooleja: vaikka naisia on väitöskirjatutkijoista jopa enemmistö, virkahierarkian edetessä heidän osuutensa putoaa dramaattisesti.

Jako pohjoismaisiin asiantuntijoihin ja kehitysmaataustaisiin ’oppilaisiin’ heijastaa kiusallisesti länsimaiden vuosisataista sivilisoimisen traditiota. Tämän avulla oikeutettiin mm. siirtomaahallintoa: ’natiiveja’ katsottiin välttämättömäksi hallita ja kouluttaa, koska heidän ei muutoin katsottu selviävän monimutkaisessa modernissa maailmassa. Esimerkiksi Kansainliiton mandaatti-komission pöytäkirjat tarjoavat tästä ajattelumallista nolostuttavan suorasukaista dokumentaatiota.

Samaa lähestymistapaa löytyy edelleen erilaisten humanitääristen interventioiden taustalta. Esimerkiksi islaminuskoisten naisten asemaan puuttumista perustellaan usein pelastamiseksi tietämättömyyden tai ’tradition’ aiheuttamalta kurjuudelta.

Nämä esimerkit havainnollistavat, minkälaisia epätoivottuja piirteitä ihmisoikeusajattelu ja –koulutus saattavat sisältää. Ihmisoikeuksien enenevä oikeudellistuminen tarjoaa runsaasti lisäaineistoa – ei ole mitenkään kiistatonta, että jatkuva oikeusnormiston ja -käytännön lisääntyminen tekevät maailmasta aidosti paremman ja oikeudenmukaisemman paikan.

Ihmisoikeuksien kieli ja ideologia välittävät yhden, länsimaiseen kulttuuriperimään pohjautuvan vision siitä, miten ihmiset maailmanlaajuisesti voisivat elää harmonisesti yhdessä. Miksi tämän vision täytyy saada suomalaisessa koulutusjärjestelmässä monopoli?

Pakollinen uskontojen opetus ei ole Suomessa nykypäivää, miksi pakollinen ihmisoikeuskasvatus olisi? Miksei ihmisoikeuksia, niiden historiaa ja normatiivista sisältöä voitaisi opettaa yhtenä vaihtoehtona erilaisille maallisille ja uskonnollisille eettisille sekä moraalisille koodistoille?

Edistyvätkö ihmisoikeudet parhaiten koulutussuunnitelmaan kirjatun pakkoretoriikan kautta? Eikö maailmanparantamisen ideologia tukahdu, kun siitä yritetään tehdä asetuksilla pakollista?

 

Miia Halme-Tuomisaari
Erik Castrén Instuutti, Helsingin yliopisto

 

*Julkaistu aiemmin Turun Sanomissa 4.3.2014, Alio-kirjoitus, s 2.

 

Comments

  1. Juhani Kortteinen says:

    Kirjoituksessa väitetään, että ihmisoikeudet olisi vain yksi ideologia muiden joukossa, ja rinnastuisi näin esim. uskontoon ja sen opetukseen. Oikeudellisesti arvioituna ihmisoikeudet ja niiden kouluttaminen näyttää kuitenkin hieman toisenlaiselta. Meidän perustuslakimme on nimittäin neutraali uskonnon suhteen, mutta ei ihmisoikeuksien.

    Jo perustuslain 1 §:ssä puhutaan ihmisarvon loukkaamattomuuden turvaamisesta ja Suomen osallistumisesta kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Perustuslain 22 §:ssä asetetaan julkiselle vallalle velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä koskee luonnollisesti myös julkisen vallan järjestämää perusopetusta. Kun vielä PL 2 §:n mukaan kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia, on julkisten toimijoiden velvollisuutena tuntea perus- ja ihmisoikeudet. Oman opetuskokemukseni mukaan näitä ei kuitenkaan kovin hyvin tunneta.

    Pyrkimyksiin saada opettajankoulutukseen pakollista ihmisoikeuskoultusta on siis syytä suhtautua myönteisesti. Toinen asia on, että se on toteutettava asianmukaisesti niin, että siitä on todellista hyötyä niin opettajille kuin oppilaillekin. Maallikonkin kannattaa lukea lakia ainakin sen verran, että tietää mihin perustuslaki velvoittaa.

  2. Lämmin kiitos tästä kommentista! On tärkeää saada keskusteluun tiukasti olemassa olevan normiston näkökulma. (Ja mikäli Juhani Kortteisen tarkoitus oli kuvailla omaa tekstiäni ’maallikkokannanotoksi’, suhtaudun tähän vanhana kollegana ironianan; osuva tämä luennehdinta ei ole). Se, että ihmisoikeudet on kirjattu Suomen perustuslakiin, on fakta sinällään, muttei poista kirjoitukseni keskeistä näkökulmaa: ihmisoikeuksien kirjaaminen lakiin ei tietenkään tee ihmisoikeuksista itsestään millään tavalla ’arvoneutraalimpia’. Päinvastoin, tämä lakiin kirjaaminenhan on seurausta siitä painoarvosta, joka ihmisoikeuksien kielelle ja ideologialle asetetaan. Ihmisoikeuksien perustelu pelkän lakitekstin avulla tuottaa puhtaan kehäpäätelmän: ihmisoikeudet ovat lakia, koska ne ovat ihmisoikeuksia, koska ne ovat lakia…

    Olennaista analyyttiseltä näkökannalta on kysyä MIKSI juuri ihmisoikeuksien kieltä ja siihen sisältyvää ideologista sisältöä pidetään niin keskeisenä, että juuri TÄMÄ kieli on kirjattu perustuslakiin – toisin kuin minkään ’perinteisen’ uskonnon artikuloimat arvot. Tästä pääsemme suoraan Duncan Kennedyn klassiseen oikeus-argumenttien analyysiin: Kennedy kuvailee oikeuksien kielen vaikutusvaltaa juuri sen kykynä liikkua sekä lain että lain ulkopuolisen ulottuvuuden tahoille – kutsuttakoot jälkimmäistä vaikka ’arvojen’ tai ’ideologian’ maailmaksi. Toisin sanoen oikeuksien lähde ei koskaan ole lainsäädäntö yksistään vaan pikemmin kaikki lakiin kirjatut oikeudet nojaavat johonkin ’suurempaan’ merkitykseen, mikä näille oikeuksille on asetettu.

    Näiden tekijöiden analysointi puolestaan on yhteiskuntatieteilijöiden keskeisimpiä tehtäviä. Tämän elementin otan Kortteisen kommentista tosissani: normatiivisten yksityiskohtien hallinta on kiistatta juristien ammattitaidon keskeisintä ylinaluetta, ja tämän lähestymistavan käyttöönotto toimii tehokkaana keinona tukahduttaa erilaisilla analyyttisillä tasoilla liikkuvaa keskustelua. Kuitenkaan monipuolisen analyyttisen keskustelun vaientamisesta ei lopulta hyödy kukaan. Ihmisoikeusjuristit ovat ymmärrettävästi erityisen kiivaita puuttumaan erilaisiin pakkokeinoihin tai niillä uhkaamiseen kriittisin argumentein. Nähdäkseni aivan samasta on kyse nyt ehdotetussa ihmisoikeuskasvatuksen toimintaohjelmassa.

    Se, että jokin asia on tällä hetkellä kirjattu lakiin, on osa tällä hetkellä vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuuttamme. Ihmisoikeuksien ja uskonnon kohdalla lakipykälät ovat muuttuneet historiallisesti tarkasteltuna nopeasti. Ihmisoikeuksien sisältö on kuluneina vuosikymmeninä jatkuvasti laajentunut. Tämä kehitys on voimistanut osaltaan erityisesti ihmisoikeusjuristien asemaa yhteiskunnassamme. Tulevan kehityksen osalta mikään ei ole vielä ennalta määritettyä; voimme ja meidän täytyy keskustella aktiivisesti siitä, minkälaiseksi ihmisoikeuskoulutuksen sisältö muodostuu – minkälaisista asioista ihmisoikeuksien alla puhutaan; ketkä toimivat opettajina ja täten käyttävät myös tähän positioon sisältyvää merkittävää yhteiskunnallista valtaa.

  3. Miia Halme-Tuomisaari katsoi pakon soveltuvan huonosti maailmanparannukseen ja epäili ihmisoikeuskasvatuksen tarpeellisuutta suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.
    Hän pohjaa kriittiset näkemyksensä lähinnä omaan huonoon kokemukseensa pohjoismaisen ihmisoikeusasiantuntijaverkoston tilaisuuksista. Hän väittää myös ihmisoikeuksien olevan lähinnä länsimaisia.
    Huonoa kokemusta ihmisoikeuskasvatusta ja -koulutusta tuskin kannattaa ottaa perusteeksi ihmisoikeuskasvatuksen torppaamiselle.
    Ihmisoikeuksien länsimaalaisuutta puolestaan korostavat ennen kaikkea ne ei-länsimaalaiset vallanpitäjät, jotka eivät ihmisoikeuksia halua kunnioittaa.
    Ihmisoikeussopimukseen useimmat valtiot ovat kuitenkin sitoutuneet ja suurin osa niin sanotuista tavallisista kansalaisista kyllä haluaa omien ihmisoikeuksiensa toteutuvan – aivan riippumatta siitä, missä he asuvat. Suomalaiset voivat siis aivan rauhassa kehittää yhteiskuntaa, joissa yhtäläisen ihmisarvon aatteesta tehdään todellisuutta.
    Ihmisoikeuskeskuksen ja sen valtuuskunnan ihmisoikeuskasvatusta koskevassa selvityksessä ja suosituksissa lähdetään siitä, että ihmisoikeudet ovat oikeudellisia normeja, jotka velvoittavat suomalaista julkista valtaa suoraan sovellettavina perustusoikeuksina.
    Jo tästä syystä niiden tunteminen kuuluu yleissivistykseen ja juuri tämä perus- ja ihmisoikeuksien oikeudellinen ulottuvuus näyttäytyi selvityksen valossa toteutuvan heikosta. Siinä siis tarvitaan erityisesti petrausta. Ihmisoikeuskoulutukseen kuuluu myös opetusta ihmisoikeusnormien taustalla olevista periaatteista ja arvoista, kuten juuri yhtäläisestä ihmisarvosta, yhdenvertaisuudesta ja osallisuudesta.
    On vaikea nähdä, miksi koulutusjärjestelmämme ei voisi tällaisia asioita käsitellä jatkossakin ”pakotettuna”. Ihmisoikeuskeskus ja sen valtuuskunta kiinnittivät huomiota myös oppimisympäristöön, jonka tulisi olla niin opettajien kuin oppilaidenkin ihmisoikeuksia kunnioittava.
    Uskon, että kiusaamisen vastainen työ ja arjessa toteutuvan yhdenvertaisuuden edistäminen ovat myös asioita, joille Suomessa on laaja kannatus.
    (Tämä vastine on julkaistu aiemmin myös Turun Sanomissa)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s