Juhani Kortteinen: Oikeusvaltion tienhaaroja


kuvaTerveestä maalais- tai kaupunkilaisjärjestä tai vielä jylhemmin ilmaistuna kansan oikeustajusta on tullut viime aikoina hyvin suosittu ja käteen käypä kassara perusoikeuskeskustelussa. Perusoikeudet on joillakin tahoilla koettu oppineiden saivarteluna ja turhana esteenä rikollisuuden torjunnalle ja muulle yleisen hyvän edistämiselle. Samaan aikaan, kuten Lauri Lehtimaja yleisönosastokirjoituksessaan (HS) totesi, varsinkin vanhan liiton juristit epäilevät perusoikeuksiin sisältyvän sen verran väljyyttä, että niiden varjolla tehdään politiikkaa, joka kuuluisi eduskunnan tehtäviin, eikä tuomioistuimille.

Kummallakin näkökulmalla on vahvuutensa. Sellainen oikeusjärjestys, joka ei perustu demokraattiseen päätöksentekomenettelyyn, ei voi saavuttaa kansalaisten hyväksyntää, joka on oikeusvaltiossa tarpeen. Oikeusvaltio materialisoituu päätöksentekomenettelyjensä kautta, jotka tuottavat sille sisällön. Perusoikeuksien turvaaminen yksilölle lähtee oivalluksesta, että noiden menettelyjen kautta voi syntyä oikeusvaltiolle vieraita sisältöjä. Oikeusvaltion normatiivisuuden takana on eettinen ja moraalinen sisältö, eikä oikeusvaltio voi säilyä sisällöllisesti ilman sitä. Oikeusvaltio ei pysy myöskään ilman poliittista valtaa, joka on valmis turvaamaan sen sekä muodollisesti, että sisällöllisesti. Tässä mielessä politiikka on ensisijaista.

Ei siis ole yhdentekevää kuinka kansa ja sen edustajat suhtautuvat oikeusvaltionsa elementteihin, jotka kaikki ovat tarpeen. Yksi näistä on tuomioistuinlaitos, jonka pitäisi antaa yksilölle suojaa niin viranomaisten kuin muiden tahojen mahdollisia oikeudenloukkauksia vastaan. Tämä ei onnistu ilman perusoikeuksien huomioon ottamista lainkäytössä. Tämä edellyttää yksittäistapauksellista tulkintaa niin tosiasioiden kuin lainsäädännönkin suhteen. Kuten Kaarle Makkonen puoli vuosisataa sitten väitöskirjassaan perusteellisesti osoitti, tulkinnallisuus on lainkäyttötoiminnassa väistämätöntä. Siksi lainkäyttötoiminnassa on välttämättä tuotava esiin tulkinnan perusteet, jotta vältytään näennäisperusteluiden rakentelemiselta. Myös lainkäytössä pätevät perusoikeuksien yleiset rajoittamisedellytykset. Eduskunta ei oikeusvaltiossa voi kuitenkaan ryhtyä lainkäyttäjäksi edes sillä perusteella, että lain tulkinta voi sisältää arvovalintoja, joiden valinnasta eduskunta haluaisi päättää.

Lainsäätäjä on yksimielisesti vahvistanut perustuslakiimme perusoikeudet, ja näin tehnyt merkittäviä oikeusvaltiollisia arvovalintoja. Lainsäätäjä on myös hyväksynyt useita oikeudellisesti velvoittavia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia valvontajärjestelmineen. Nämäkin ovat olleet merkittäviä ja perusteltuja oikeusvaltiollisia arvovalintoja. Ne ovat oikeudellisia järjestelyjä, joiden keskiössä on jokaisen ihmisarvon kunnioittaminen. Kuten maailma yleensä, myös nämä järjestelyt ovat epätäydellisiä ja puutteellisia. Ne saattavat tuottaa vaihtelevaa yksilön oikeuksien suojaa ja ovat joskus lopputulokseltaan arvaamattomiakin. Niiden tulkintaa ei kuitenkaan vedetä hatusta, vaan kuten muukin oikeudellinen tulkinta, niitä tulkitaan aikaan ja paikkaan sidotussa jatkumossa, jonka muodostaa koko se kansallinen ja kansainvälinen oikeuskäytäntö ja oikeuskirjallisuuden tulkinta-aineisto, joka on vuosikymmenien kuluessa syntynyt. Kun olosuhteet ja näkemykset muuttuvat, voi tulkintakin muuttua. Hyväksyttävälle tulkinnalle on kuitenkin ominaista, että se saavuttaa hyväksynnän siinä auditoriossa, jossa se esitetään hyväksyttäväksi. Oikeusvaltion kannalta on tietysti ongelmallista, jos poliittisen ja oikeudellisen auditorion välille repeää sovittamattoman syvä kuilu. Viime kädessä se voi merkitä koko oikeusvaltion perustan murentumista ja haaksirikkoa.

Tällaisen haaksirikon koki Saksan oikeusvaltio 1930 –luvulla. Tuo haaksirikko ulottui myös Versaillesin rauhansopimuksella perustettuun Danzigin vapaakaupunkiin, kun siellä tapahtui vastaava poliittinen kehitys kuin Saksassa. Siellä senaatti hyväksyi 1935 muutamaa vuotta aiemmin säädettyihin valtuuslakeihin perustuen asetuksia, jotka keikauttivat rikosoikeudellisen rangaistavuuden periaatteet päälaelleen. Versaillesin rauhansopimuksella Danzigin vapaakaupunki oli Kansainliiton suojeluksessa, joka takasi sen perustuslain. Danzigin lakiasäätävän kokouksen keskustalaiset ja sosiaalidemokraattiset edustajat kääntyivät Kansainliiton puoleen, koska pitivät näitä muutoksia perustuslain vastaisina. Kansainliiton neuvosto pyysi asiassa Pysyvältä kansainväliseltä tuomioistuimelta neuvoa-antavan lausunnon, jonka se antoi 4.12.1935 (Advisory Opinion No. 27)

Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin joutui analysoimaan niitä samoja oikeusvaltion perusteemoja, jotka ovat värikkään keskustelun kohteena niin eduskunnassa kuin sen ulkopuolella edelleenkin.

Asetusten mukaan rikosoikeuden soveltamista voitiin laajentaa analogialla, ja teoista, joita ei ollut säädetty rangaistaviksi rikoslaissa, voitiin rangaista rikosoikeudellisesti, jos se oli rikosoikeuden perusajatuksen (Grundgedanken eines Strafgesetzes) mukaista ja ansaitsi kansan terveiden tuntojen mukaan (gesundem Volksempfinden) tulla rangaistuksi. Rikosten rangaistavuutta siis perusteltiin terveellä järjellä ja kansan oikeustajulla. Eikö tämä ole demokraattista jos mikä. Rikosoikeuden perusajatushan on rikollisten rankaiseminen. Danzigin viranomaiset katsoivat, että uuden rikosoikeudellisen rangaistavuuden periaatteen soveltamisen myötä muodollinen oikeus korvautuu todellisella oikeudella.

Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin katsoi, että soveltamistilanteessa kyse oli siitä, minkä tuomari tai syyttäjä uskoi olevan lain perusajatuksen mukaista ja minkä he uskoivat olevan kiellettyä kansan terveiden tuntojen mukaan. Järjestelmä, jossa teon rikosluonteisuus ja siihen liittyvä rangaistus on sekä tuomarin että syytetyn tiedossa korvautuu järjestelmällä, jossa teon rikosluonteisuus ja rangaistavuus on vain tuomarin tiedossa. Tällainen oikean ja väärän arvioiminen perustuu henkilökohtaiseen eettiseen tai uskonnolliseen näkemykseen. Kansan terveet tunnot saavat merkityksensä kunkin yksilön henkilökohtaisen vakaumuksen mukaan. Juuri tämän takia tarvitaan lainsäädäntöä määrittämään oikeuden ja moraalin välisiä rajoja. Muutoin yksilön ei ole mahdollista saada riittävällä varmuudella selkoa siitä rajasta, jonka ylittäessään hänen tekonsa ovat rangaistavia.

Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin totesi Danzigin perustuslain perustuvan ajatukseen oikeusvaltiosta, jossa kaikki viranomaiset ovat velvollisia noudattamaan lakia ja jossa yksilölle turvataan perusoikeudet. Ne ovat yksilölle välttämätön turva julkista valtaa vastaan, ja niitä voidaan rajoittaa vain lailla. Danzigin viranomaiset katsoivat rikoslain muutosten täyttävän perustuslain edellyttämät laillisuuden vaatimukset, koska ne saatettu voimaan lainsäädännön nojalla.

Tätä argumenttia Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin ei hyväksynyt. Perustuslaissa lakiin perustuvilla rajoituksilla ei tarkoitettu ainoastaan lailla säätämistä, vaan myös sitä, että säädettävässä laissa kunnioitetaan niitä periaatteita, joihin perustuslaki perustuu. Tuomioistuimen arvioinnin kohteena oli yksinomaan se, täyttikö lainsäädäntö sisällöllisesti perustuslain mukaiset rajoitusedellytykset. Jos lailla olisi mahdollista antaa tuomarille valta riistää yksilöltä hänen vapautensa ilman vapaudenriiston edellytysten määrittelyä, se tekisi tyhjäksi kokonaan perustuslaissa yksilölle turvatun oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen. Perustuslaissa yksilölle turvattu suoja viranomaisten mielivaltaista vallankäyttöä vastaan tehdään tyhjäksi, jos tuomarille annetaan valta päättää yksilön vapauden riistosta sellaisten tekojen johdosta, joita ei ole säädetty laissa rangaistaviksi. Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin katsoi, etteivät Danzigissa tehdyt rikoslain muutokset olleet perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien mukaisia. Rikoslain muutosten lähtökohta oli yhteisö ja sen suojeleminen yksilön rikoksia vastaan, perustuslain lähtökohta oli yksilö ja hänen perusoikeussuojansa julkisen vallan puuttumista vastaan. Yksilön on voitava tietää ennakolta ovatko hänen tekonsa laillisia vai rangaistavia.

Sitä miltä oikeusvaltion haaksirikko tuntui sen puolesta työskennelleestä virkamiehestä kuvaa Sebastian Haffner seuraavasti: ”[Isäni] hallinnonalalla oli saatu aikaan erinomaista lainsäädäntöä, jota hän oli ollut kehittämässä. Ne olivat tärkeitä, rohkeita ja huolella ajateltuja älyllisiä saavutuksia. Ne olivat vuosikymmenien kokemuksen, vuosien intensiivisen ja huolellisen analyysin ja omistautuneen jalostamistyön hedelmiä. Yhdellä kynänvedolla niiden voimassaolo oli lakkautettu. Se ei ollut edes kovin huomattava tapaus. Lisäksi koko se perusta, jolle ne oli rakennettu ja jonka varassa niitä voitiin muuttaa, oli huuhtoutunut pois. Koko oikeusvaltioperinne, jolle isäni kaltaisten miesten sukupolvet olivat omistaneet elämänä ja energiansa, ja joka oli tuntunut niin vakaalta ja pysyvältä, oli kadonnut yhdessä yössä.” [Suomennos kirjoittajan]

Nykyisen kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuvan yksilön ihmisoikeussuojan voidaan sanoa olleen iduillaan jo tuossa Pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa. Oikeusvaltion haavoittuvuus otettiin huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 17 artiklassa, jonka mukaan sopimuksessa turvatut oikeudet eivät muodosta perustaa käyttää näitä oikeuksia niiden riistämiseksi tai mitätöimiseksi muilta.

 

Juhani Kortteinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s