Pauli Rautiainen: Olisiko aika uudistaa mielenosoitusoikeuden käytön sääntelyä?


Pauli RautiainenMielenosoitukset ovat olleet maailmalla näkyvässä roolissa viimeaikojen yhteiskunnallisessa liikehdinnässä, kun muun muassa Egyptissä, Libyassa ja Ukrainassa on haettu uutta suuntaa yhteiskunnalle. Ne ovat saaneet uutta käyttövoimaa viestintäteknologian kehittymisestä, sillä taannoinen arabikevät osoitti suurien mielenosoituksien tapahtuvan nykyään samanaikaisesti tietoverkoissa ja kaupunkien toreilla. Tämä asettaa luonnollisesti haasteita mielenosoitusten oikeudelliselle jäsentämiselle. Globaalissa tarkastelussa etenkin tietoverkkojen hallintaan liittyvät kysymykset ovat nousemassa keskeisiksi pohdittaessa poliittisten perusoikeuksien tosiasiallista toteutumista.

Mielenosoitukset ovat tehneet uutta tulemista myös suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin. Vaikka suuria mielenosoituksia on harvoin ja läpeensä politisoituneen 1970-luvun kaltaisesta mielenosoitusaktiivisuudesta ei voi vielä puhua, on suomalaisten into osoittaa mieltään kasvanut. MTV:n uutisten mukaan Helsingissä mielenosoitusten määrä kasvoi yli 40 prosenttia vuodessa.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että mielenosoituksia koskevassa julkisessa keskustelussa on pohdittu viimeaikoina mielenosoitusoikeuden käytön rajoja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelyyn päätynyt Smash-Asemin saartorengas ja sen sisään jääneen Suomen Kuvalehden toimittajan kohtelu, kaasuisku Pride-kulkueeseen, itsenäisyyspäivien Kuokkavierasjuhlat ja Kiakkovierasjuhlat sekä viimeisimpänä mustanblokin erityisessä poliisivartiossa tapahtunut osallistuminen tämänvuotiselle vappumarssille Helsingissä ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miten perus- ja ihmisoikeutena turvattu mielenosoitusoikeus sekä vaatimus yleisen turvallisuuden ja järjestyksen riittävästä säilymisestä myös mielenosoituksen yhteydessä pitäisi sovittaa yhteen?

Lähtökohtaisesti mielenosoitusoikeus on demokraattisen oikeusvaltion ytimessä oleva vahva perus- ja ihmisoikeus, jonka kaikenlaiseen rajoittamiseen niin lainsäädännössä kuin operatiivisessa yleisen turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitotoiminnassa on suhtauduttava äärimmäisen pidättyvästi. Mielenosoitus tapahtuu tavallisesti äärimmäisen perusoikeusherkässä julkisessa tilassa ja julkisen vallan tehtäväpiiriin kuuluu tällaisen julkisen tilan takaaminen. Suhteessa mielenosoittajiin valtio ja kunnat eivät saa käyttää julkisessa tilassa omistajan ääntä vaan sen sijaan niiden on luotava puitteet mahdollisimman monien toisilleen vastakkaistenkin näkemysten esiin pääsemiselle. Myös yksityisesti omistetussa julkisen kaltaisessa tilassa kuten kauppakeskuksessa mielenosoitusoikeus asettaa rajoitteita yksityisen omistajan mahdollisuudelle määrätä omistamassaan tilassa tapahtuvasta toiminnasta.

Tällaista kovin abstraktia hahmotelmaa syvällisempi vastaaminen mielenosoitusoikeuden rajoja koskevaan kysymykseen on kuitenkin haastavaa. Oikeudellista analyysiä vaikeuttaa se, että mielenosoitusoikeutta koskevaa keskustelua on käyty Suomessa viime vuosikymmeninä verrattain vähän. Tuolloinkaan mielenosoituksia ole nähty oikeastaan muuksi kuin poliittisen osallistumisen yhdeksi erityismuodoksi, josta säädetään sitä koskevassa erillislaissa eli kokoontumislaissa.

Osaltaan vähäinen oikeudellinen kiinnostus mielenosoitusoikeuden käyttöön johtunee siitä, että mielenosoituksemme ovat olleet, esimerkiksi mannereurooppalaisiin mielenosoituksiin verrattuna, varsin rauhallisia. Poliisin on pikemminkin tarvinnut hallinnoida niihin liittyvää paperityötä kuin käyttää voimavaroja mielenosoittajajoukkojen hallintaan. Niinpä monia eurooppalaisessa mielenosoitusoikeutta koskevassa keskustelussa kiivaankin debatin kohteena olevia, esimerkiksi mielenosoittajajoukkojen ja viestintäinfrastruktuurin hallintaan sekä poliisin tiedonkeruuseen liittyviä, ilmiöitä ei ole meillä käsitelty kuin korkeintaan kirjoituspöytätason asioina. Samoin yhdysvaltalaislähtöinen tilankäytön oikeudellisia ulottuvuuksia koskeva speech-zoning keskustelu on jäänyt Suomessa käytännössä vailla oikeudellisia kytköksiä olevaksi kaupunkitutkijoiden tutkimusalueeksi.

On kuvaavaa, että julkisessa tilassa tapahtuvaa toimintaa koskevan oikeudellisen keskustelun ytimessä on Suomessa ollut viime vuosina esimerkiksi poliisin ja mielenosoittajien toimintaan liittyvien kysymysten sijaan lähinnä vartijoiden ja järjestyksenvalvojien toimivaltuuksien jäsentäminen. Tämä kertoo oikeuden ja politiikan suhteesta. Oikeus kehittyy vain harvoin tulevia yhteiskuntatodellisuuden ilmiöitä ennakoiden. Pikemminkin oikeuden suhde yhteiskuntatodellisuuteen on tavallisesti reaktiivinen. Mielenosoitusoikeuden käyttöä koskeva lainsäädäntömme heijastelee pikemmin perusoikeusuudistuksen aikaista ja sen jälkeistä mielenosoituskulttuuriamme kuin mielenosoitusoikeutta koskevan yleiseurooppalaisen ihmisoikeuskeskustelun viimeisimpiä virtauksia. Koska mielenosoituksemme eivät ole nostaneet esiin mielenosoitusoikeuteen perus- ja ihmisoikeutena liittyviä kiperiä tulkintatilanteita, meitä ei ole sanottavasti haitannut, että 1990-luvun lopulta oleva kokoontumislakimme on yleiseurooppalaisen ihmisoikeuskeskustelun näkökulmasta pölyttynyt ja mielenosoitusoikeuden käyttöä koskeva keskustelumme yleishallinto-oikeudellisen ja poliisioikeudellisen näkökulman värittämä.

Myös mielenosoitusten yhteydessä tapahtuvia rikoksia ja rikkomuksia jäsennetään Suomessa yleiseurooppalaisesta terminologiasta poikkeavasti. Suomalaisessa mielenosoituskeskustelussa puhutaan esimerkiksi mellakasta sellaisissa yhteyksissä, joissa termiä ei muualla Euroopassa käytetä. Samoin radikaalien ryhmien leima langetaan sellaisten toimijoiden ylle, joiden toiminnassa ei yleiseurooppalaisessa katsannossa nähtäisi mitään radikaalia. Tämä käy ilmi esimerkiksi sisäministeriön keväällä laatimasta tilannekatsauksesta Väkivaltainen ekstremismi Suomessa.

Kun mielenosoitusoikeuden sääntelyä Suomessa verrataan niihin edellytyksiin, joita Euroopan neuvoston ihmisoikeuskysymysten asiantuntijaelin Venetsian komissio yhdessä Euroopan ihmisoikeussopimusta valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanssa ovat modernille mielenosoitusoikeuden käyttöä koskevalle lainsäädännölle asettaneet, nousee esiin useita kritiikille alttiita säännöksiä. Monet näistä on tosin perustuslakivaliokunta aikanaan kokenut ongelmattomiksi.

Esimerkiksi Smash-Asem mielenosoituksen yhteydessä sovellettua saartorengastaktiikkaa ei ole Suomessa sanottavasti pohdittu perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Poliisilla on myös niin väljät valtuudet pysäyttää, tarkastaa ja ottaa kiinni mielenosoitukseen pyrkiviä ihmisiä, että niiden soveltamisessa voidaan helposti karata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen esimerkiksi Gillan & Quinton ratkaisussa kieltämälle alueelle, vaikka näin ei olekaan toistaiseksi vielä tapahtunut. Ongelmallisen laajaa väljyyttä liittyy etenkin mahdollisuuteen turvautua ennakoivaan ja aiempaan käyttäytymiseen nojaavaan mielenosoituspaikalta poistamiseen. Vastuun jakautumisen kannalta ongelmallisena voidaan pitää myös järjestyksen ja turvallisuuden turvaamisvelvoitteen sälyttämistä kokooontumislaissa ensisijassa mielenosoituksen järjestäjälle. Asetelma soveltuu huonosti Euroopan ihmisoikeussopimuksen vahvasti suojaamaan eurooppalaiseen yhä spontaanimpaan ja orgaanisempaan järjestäytymiseen nojautuvaan mielenosoituskulttuuriin. Siinä mielenosoituksen erottaminen siihen mahdollisesti liittyvästä vastamielenosoituksesta voi olla käytännössä hankalaa. Asetelmaa kärjistää Smash Asem –mielensoituksen yhteydessä käytännössä havaittu mahdollisuus liukua nopeastikin poliisin kokoontumislakiin perustuvasta toimivallasta poliisilain mukaisen toimivallan piiriin. Jo nämä esimerkit osoittavat, että Suomessa olisi aika pohtia mielenosoitusoikeuden käyttöä koskevan sääntelyn ajantasaistamista, sillä maailma ja perusoikeusajattelu on olennaisesti muuttunut vuonna 1999 säädetyn kokoontumislain ympärillä.

Pauli Rautiainen
Julkisoikeuden ma. yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto

Comments

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus ajankohtaisesta aiheesta. Valmistelen väitöskirjaa samasta aiheesta, mielenosoitusoikeudesta. On hyvä, että siitä käydään myös oikeustieteellistä keskustelua, mediassa esiintyvien puheenvuorojen lisäksi.

  2. Kalevi Hölttä says:

    Kaikkia Rautiaisen mainitsemia ongelmia on käsitelty (mm. Häkkisen ja minunkin kirjoituksissa), mutta niistä on aika paljon vaiettu. Yksi ongelma meillä on poliisin nauttima koskemattomuus. Yleensä se selviää rikkomuksistaan sillä, että laillisuusvalvoja kehottaa lukeman lakia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s