Pauli Rautiainen: Valtioneuvosto hahmotteli kansallisen ihmisoikeuspolitiikan suuntaviivoja


Pauli RautiainenValtioneuvosto antoi yleisistunnossaan 30.10.2014 eduskunnalle ihmisoikeusselonteon, joka on seikkaperäinen katsaus suomalaiseen perus- ja ihmisoikeuspolitiikkaan. Sen antamisesta vaalikauden lopulla oli sovittu jo pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa.

Selonteossa todetaan, että perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden puutteellinen tunnistaminen ja täytäntöönpano ovat keskeisiä ongelmia ihmisoikeuspolitiikassa kaikkialla maailmassa. Vaikka selonteossa ei tätä suoraan sanotakaan, Suomessa ongelmat painottuvat enemmän ihmisoikeuskysymysten vakavasti ottamiseen kuin niiden tunnistamatta jättämiseen. Tunnemme kansalliset ihmisoikeusongelmamme melko tarkasti, mutta emme välttämättä tee niille mitään.

Selonteko on sinänsä myönteinen askel kansallisten perusoikeuksien ja kansainvälisten ihmisoikeuksien lähentymisen vakavasti myös poliittisten asiakirjojen tasolla ottamisen suuntaan. Kun ensimmäisissä ihmisoikeuskysymyksiä koskeneissa selvityksissä eduskunnalle (vuosina 1998 & 2000) ja niitä seuranneessa ensimmäisestä valtioneuvoston ihmisoikeusselonteossa vuonna 2004 (VNS 2/2004 vp) ihmisoikeuspolitiikka miellettiin ennen kaikkea ulkopolitiikan alueeksi, nyt annetussa ihmisoikeusselonteossa käsitellään sekä kansallisia perus- ja ihmisoikeuskysymyksiä että kansainvälistä ihmisoikeustoimintaa. Ote on vielä vahvemmin perus- ja ihmisoikeuksien erillisyysteesiä purkava kuin edellisessä ihmisoikeuspoliittisessa selonteossa (VNS 7/2009 vp), jossa siinäkin jo todettiin Suomen aktiivisen kansainvälisen roolin ihmisoikeuksien edistämisessä ja ihmisoikeusvelvoitteiden hyvän toimeenpanon kotimaassa liittyvän toisiinsa.

Edellä annetuista kehuista huolimatta selonteon lukijalle käy selväksi, että Suomessa tehdään edelleen jyrkkä erottelu ulkoasianministeriön vastuulla olevaan ulkopoliittiseen perus- ja ihmisoikeuspolitiikkaan sekä oikeusministeriön vastuulla olevaan kansalliseen perus- ja ihmisoikeuspolitiikkaan. Selonteon perusteella lukijalle syntyy vaikutelma, ettei jaottelu kaikin osin johda arjen tasolla optimaaliseen ihmisoikeuspolitiikkaan etenkin, jos ajatellaan, että ulkopoliittisten ja kotimaisten ihmisoikeuspainopisteiden tulisi olla ihmisoikeuspolitiikan uskottavuuden näkökulmasta symmetrisiä suhteessa toisiinsa. Vaikka selonteossa käsitelläänkin eräitä teemoja erillisyysteesin purkamista kunnioittaen, selonteon kirjoitustekniset ratkaisut paljastavat, kuinka oikeusministeriön ja ulkoasianministeriön työnjako on edelleen yksi suomalaisen ihmisoikeuspolitiikan kipupisteistä.

Euroopan unioni vaikuttaa merkittävästi kansalliseen ihmisoikeuspolitiikkaan

Selonteko on myös myönteinen askel Euroopan unionin perusoikeusulottuvuuden aiempaa syvällisempään huomiointiin kansallisessa ihmisoikeuspoliittisessa keskustelussa. Selonteossa tuodaan esiin Euroopan unionin kasvanut merkitys perus- ja ihmisoikeuksien edistämisessä niin unionin sisä- kuin ulkopuolella. Tekstissä tunnistetaan hyvin Euroopan unionin tuomioistuinten viime vuosien aikana entisestään vahvistunut rooli perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisessa. Ne antoivat vuonna 2013 jo yhteensä 114 tuomiota, joissa viitattiin Lissabonin sopimuksen jälkeen oikeudellisesti sitovaksi tulleeseen EU:n perusoikeuskirjaan. Selonteossa kuvataan ansiokkaasti myös niitä ongelmia, joita EU:n perusoikeusulottuvuuden vahvistamiseen liittyy. Esimerkiksi EU:n perusoikeusviraston (FRA) toimintakehykseen ei ole voitu sisällyttää sen perustamisasetuksen puutteista johtuen toistaiseksi poliisiyhteistyötä ja oikeudellisista yhteistyötä rikosasioissa.

Selonteon perusteella Suomi aikoo tukea EU:n perus- ja ihmisoikeusulottuvuuden vahvistamista sen kaikilla osa-alueilla. Suomi tukee Lissabonin sopimuksen vihdoin mahdollistamaa EU:n liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Suomi kannattaa myös EU:n perusoikeusviraston aseman vahvistamista entisestään pitäen tärkeänä, että komissio tekisi ehdotuksen perusoikeusviraston perustamisasetuksen muuttamisesta siten, että viraston toimivaltuudet laajennettaisiin kattamaan koko unionin toimiala ja perusoikeuskirja.

Seuraava valtioneuvoston ihmisoikeustoimintaohjelma on resurssoitava paremmin

Kansallisen ihmisoikeusarkkitehtuurin kehittämisen osalta selonteossa ehdotetaan, että tulevalla hallituskaudella valmisteltaisiin pääministeri Kataisen hallituksen kaudella kertyneitä kokemuksia hyödyntäen Suomen toinen kansallinen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelma. Suhteessa vuosina 2012-2013 toteutettuun ensimmäiseen toimintaohjelmaan uuden ohjelman painopisteet olisi selonteon mukaan määriteltävä jo hallitusohjelmassa aiempaa selkeämmin, mikä mahdollistaisi myös toimintaohjelman kytkemisen paremmin valtiontalouden resurssipäätöksentekoon. Selonteossa ehdotetaan myös, että toimivaksi ja erittäin tärkeäksi osoittautuneen valtioneuvoston perus- ja ihmisoikeusyhteyshenkilöiden verkoston toimintaa jatkettaisiin.

Ihmisoikeuspolitiikan jalkauttamisessa kaikkialle valtionhallintoon on vielä tehtävää 

Selontekoa on kiintoisaa peilata noin kuukausi sitten julkistettuihin ministeriöissä virkamiestyönä valmisteltuihin tulevaisuuskatsauksiin. Ne ovat tiiviitä tietopaketteja hallinnonalojensa merkittävimmistä kehitystekijöistä, keskeisistä ongelmakohdista ja erilaisista ratkaisuvaihtoehdoista.

Ihmisoikeuspolitiikka on vahvasti läsnä oikeusministeriön tulevaisuuskatsauksessa, johon sisältyy laajasti demokratiaa ja perusoikeuksia käsittelevä luku. Tulevaisuuskatsaus korostaa vielä ihmisoikeusselontekoa vahvemmin, kuinka ihmisoikeuspolitiikan keskeiset kipupisteet ovat resurssikysymyksissä. Katsauksen keskeinen viesti on, että julkisen talouden rahoitusvaikeudet ovat heikentäneet mahdollisuuksia varmistaa perus- ja ihmisoikeuksien täysimääräinen toteutuminen, mistä johtuen säästöjä kohdennettaessa olisi etsittävä perusoikeusmyönteisimpiä toimenpidevaihtoehtoja. Oikeusministeriö muistuttaa, että yhteiskunnan kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ovat riippuvaisimpia julkisista palveluista, joilla näitä oikeuksia usein toteutetaan. Suomessa suurimmat ongelmat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisessa liittyvät alueelliseen yhdenvertaisuuteen, viranomaisten tiedon puutteeseen ja puutteellisiin resursseihin.

Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsauksessa ihmisoikeuspolitiikka on kytketty kestävän kehityksen ja globaalin hyvinvoinnin edistämiseen. Tulevaisuuskatsauksen mukaan yhteisymmärrys kestävän kehityksen ja globaalin hyvinvoinnin tärkeimmistä kulmakivistä – kansainvälisestä ilmastosopimuksesta ja vuoden 2015 jälkeisistä kestävän kehityksen tavoitteista – on vielä vaikeiden neuvottelujen takana. Näitä kuten monia muitakin neuvotteluja mutkistaa ulkoasiainministeriön näkemyksen mukaan läntisten teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden välinen kamppailu arvoista ja maailmankatsomuksista. Samalla ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus korostaa, kuinka näissä keskusteluissa Suomi on voimakkaasti kytkenyt ihmisoikeudet, tasa-arvon ja oikeusvaltioperiaatteen osaksi ulkopolitiikkaansa.

Muiden ministeriöiden tulevaisuuskatsauksissa perus- ja ihmisoikeuskysymyksiä ei käytännössä pohdita. Monet ministeriöt eivät mainitse niitä lainkaan. Sisäministeriön, opetus- ja kulttuuriministeriön, liikenne- ja viestintäministeriön sekä ympäristöministeriön tulevaisuuskatsauksissa perus- ja ihmisoikeuksien käsittely jää käytännössä niiden olemassaolon tunnistamista koskevan maininnan varaan. Tämä osoittaa, kuinka kansallisen ihmisoikeuspolitiikan keskeinen haaste on perus- ja ihmisoikeuskysymysten tarkastelun jalkauttamisessa oikeus- ja ulkoasianministeriöistä myös muualle valtionhallintoon. Vasta tällöin voidaan puhua siitä, että perus- ja ihmisoikeusjärjestelmä muodostaa julkisen hallintotoiminnan tukirangan, joka ulottaa vaikutuksensa kaikkeen julkisen vallan käyttöön ja muuallekin yhteiskuntaan. Tässä työssä valtioneuvoston perus- ja ihmisoikeusyhteyshenkilöiden verkoston kaltaisilla rakenteilla on tärkeä rooli.

Selonteon ihmisoikeusmyönteisyys ei aina näy politiikan arjessa

Suomalaisen politiikan arjessa perus- ja ihmisoikeuksiin ei useinkaan suhtauduta niin myönteisesti kuin selonteko antaa ymmärtää. Voimme vaikkapa miettiä niitä eduskuntakeskusteluja, joissa ihmisoikeusasiantuntijoita on syytetty rikollisten puolustajiksi ja “norsunluutorneissaan oleviksi akateemisiksi mietiskelijöiksi”, jotka eivät tiedä ihmisoikeuskysymyksiä esillä pitäessään kriitikkojensa mielestä käytännön elämästä mitään.

Myös esimerkiksi suhtautuminen vankien tarkkailuhaalareihin  maalaa hyvin erilaisen kuvan suomalaisesta ihmisoikeuskulttuurista kuin ihmisoikeusselonteko, sillä tarkkailuhaalarien käyttämisen salliminen liikkuu hyvin perustavalaatuisen ihmisoikeuden loukkauksen rajoilla ja on siten jyrkässä ristiriidassa selonteon lähtökohtien kanssa. Toivottavasti niin selontekoa käsitellessään kuin myös muussa toiminnassaan eduskunta muistaa, että ihmisoikeuspolitiikkaa arvioidaan sanojen sijaan tekojen kautta.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto

Comments

  1. Tätä ei kestä enään erkkikään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s