Pauli Rautiainen: Tasa-arvoinen avioliittolaki ei ratkaissut kaikkia seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeusongelmia

Eduskunta teki viime viikon perjantaina (12.12.2014) valtiosääntöhistoriaa hyväksyessään toisessa käsittelyssä kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ensimmäinen kansalaisaloitteen perusteella säädetty laki on askel eteenpäin seksuaalivähemmistöjen syrjinnän poistamisessa. Tasa-arvoisen avioliittolain säätäminen osoittaa Suomen kuuluvan siihen ihmisoikeuksiin sitoutuneiden oikeusvaltioiden perheeseen, joka ottaa yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden vaatimukset vakavasti myös silloin, kun syrjinnän kohteena on seksuaalinen vähemmistö.

Kansalaisaloitteen hyväksyminen osoitti Suomen kykenevän etenemään myös kansallisesti niissä ihmisoikeuskysymyksissä, joita pidämme esillä kansainvälisillä foorumeilla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksien ajaminen on ollut jo pitkään yksi Suomen kansainvälisen ihmisoikeuspolitiikan painopisteistä. Esimerkiksi vuonna 2013 hyväksytyissä ulkoasiainhallinnon ihmisoikeusstrategiassa kaikenlaisen seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin perustuvan syrjinnän poistaminen nostettiin keskeiseksi tavoitteeksi.

Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että viimeaikaisissa mediapuheenvuoroissa on väitetty seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaan liittyneiden ihmisoikeusongelmien tulleen korjatuiksi, kun tasa-arvoinen avioliittolaki sai eduskunnan suuren salin siunauksen – ikään kuin kaikki tähän ryhmään liittyvät ihmisoikeusongelmat olisivat tiivistyneet avioliitto-oikeuteen. Mediassa on jopa esitetty, etteivät ihmisoikeusvelvoitteet velvoita valtiota ryhtymään mihinkään tasa-arvoista avioliittolakia pidemmälle meneviin toimiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman edistämisessä. Ajatus on virheellinen.

Valtioneuvoston perus- ja ihmisoikeusyhteyshenkilöiden verkoston asettaman työryhmän raportti kertoo, kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustilanteessa on Suomessa paljon parannettavaa. Tutkimusten mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin kohdistuu muun muassa muuta väestöä enemmän väkivaltaa ja he kohtaavat  paljon sellaista syrjintää, jota tasa-arvoisen avioliittolain säätäminen ei hävitä mihinkään.

On toivottavaa, että Suomessa jatketaan myös tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen jälkeen aktiivista työtä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnän ehkäisemiseksi ja heidän ihmisoikeuksiensa täysimääräisen toteutumisen edistämiseksi niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Tuossa työssä on tärkeää seurata kansainvälistä kehitystä – esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä.

Kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tarkastelee ylikansallisen oikeuskäytännön kehittymisen kautta, ei voi välttyä huomaamasta, kuinka EU-tuomioistuin on viime aikoina ottanut ilahduttavan aktiivisen roolin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnän vastaisessa toiminnassa. Tämä näkyy esimerkiksi EU-tuomioistuimen suuren jaoston joulukuun alussa antamassa ratkaisussa A, B, C, v. Staatssecretaris van Veiligheid en Justitie. Siinä tuomioistuin arvioi turvapaikanhakijan seksuaalisen suuntautumisen tutkintamenetelmiä. Ratkaisussaan EU-tuomioistuin muun ohessa katsoi, ettei turvapaikanhakijan seksuaalista suuntautumista voi arvioida seksuaalivähemmistöjen jäseniin kohdistuvien stereotypioiden kautta. Samoin se katsoi perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta kestämättömän syrjiväksi sellaisen päättelyn, jossa henkilö oletetaan seksuaalisiin vähemmistöihin kuulumattomaksi, ellei hän kykene intiimin elämän yksityiskohtien tai ei-heteroseksuaalisuutta esiintuovan julkisen käyttäytymisen avulla osoittamaan kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Erityisesti EU-tuomioistuin korosti, että erilaisten koeasetelmien luominen homoseksuaalisuuden selvittämiseksi, on omiaan loukkaamaan turvapaikanhakijan ihmisarvoa.

A, B, C, v. Staatssecretaris van Veiligheid en Justitie –ratkaisu on merkityksellinen erityisesti sen vuoksi, että siinä EU-tuomioistuin etenee seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisoikeuksien edistämisessä pidemmälle kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin vuotta aiemmin antamassaan ratkaisussa M.K.N. v. Ruotsi. EU-tuomioistuimen ratkaisu asettaa tässä aihepiirissä huomattavasti varovaisemmin jäsenvaltioiden toimiin puuttuvalle Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle paineita muuttaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa ratkaisukäytäntöään. Olisi tärkeää, että myös ihmisoikeustuomioistuin tunnustaisi omassa ratkaisukäytännössään sekä sen, kuinka monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ainakaan kaikissa tilanteissa halua tai kykene ilmaisemaan selvästi tai julkisesti seksuaali-identiteettiään, että sen, kuinka seksuaalivähemmistöön kuulumista koskevien selkeiden ilmausten puute voi yksilötasolla johtua sellaisesta seksuaali-identiteetin muotoutumista kehystäneestä kulttuurisesta kontekstista, joka hillitsee seksuaali-identiteetin ilmausten esiintuomista.

Tasa-arvoisen avioliittolain säätäminen Suomessa on askel eteenpäin niiden seksuaalivähemmistöihin kuuluvien kohdalla, jotka haluavat tuoda esiin seksuaalista suuntautumistaan astumalla avioon samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. EU-tuomioistuimen A, B, C, v. Staatssecretaris van Veiligheid en Justitie -ratkaisu on vastaavasti tärkeä muistus siitä, että myös oikeus olla ilmaisematta seksuaalista suuntautumistaan, piilottaa se tai elää epäselvän seksuaali-identiteetin kanssa ovat kaikki yhtä lailla tärkeä osa ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden yliopistonlehtori
Tampereen yliopisto