Tuomas Metsäranta: Turvallisuutta hinnalla millä hyvänsä? Salaisia tiedonhankintakeinoja koskevasta kehitykseksestä yksityiselämän suojan näkökulmasta


Metsäranta Tuomas TW_IMG_2602Teknologian kehittyminen, rikollisuuden muutokset ja kansainvälinen kehitys rikostorjunnan alueella ovat vaikuttaneet siihen, että poliisille on myönnetty viimeisten vuosikymmenten aikana lisääntyvässä määrin salaisesti käytettäviä tiedonhankintakeinoja. Tiedonhankintakeinoja on asteittain lisätty myös siten, että toimivaltuuksia on myönnetty ensin rikosten selvittämiseen ja myöhemmin samoja valtuuksia on myönnetty rikosten estämiseen ja paljastamiseen. Vähitellen myös tiedonhankintakeinojen käytön mahdollistavien rikosten määrää on lisätty.

Salaisilla tiedonhankintakeinoilla puututaan syvälle yksilön oikeuksiin ja esimerkiksi yksityiselämän suojan eri osa-alueisiin, kuten luottamuksellisen viestin salaisuuteen ja kotirauhan suojaan. Salaisten tiedonhankintakeinojen käyttöön liittyvä keskustelu koskee siten keskeisellä tavalla valtiosääntöistä järjestelmää ja valtion keskeisten intressien, turvallisuuden ja yksilön vapauksien, suhdetta. Valtiosäännön kannalta lähtökohtana turvallisuuden ja yksilön vapauksien välisen suhteen jäsentämisessä on se, että yksilön oikeuksien kunnioittaminen on lähtökohta, ja yksilön oikeuksien rajoittaminen edellyttää aina tiettyjen ehtojen täyttymistä. Tätä lähtökohtaa ilmentävät esimerkiksi tiettyihin perusoikeussäännöksiin sisältyvät rajoitusedellytykset, perustuslakivaliokunnan muotoilemat perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset sekä Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvät oikeuksien rajoittamista koskeva kriteerit. Tästä näkökulmasta on ehkä hieman yllättävääkin, että turvallisuuteen liittyvät intressit vaikuttavat saaneen yksityiselämän suojaan nähden korostetun aseman salaisiin tiedonhankintakeinoihin liittyvässä lainsäädäntötyössä sekä näitä keinoja koskevissa käytännöissä. Otan tästä esiin seuraavassa joitakin keskeisiä esimerkkejä.

Huolimatta tiedonhankintakeinojen ja niiden alan asteittaisesta lisäämisestä, ei tähän mennessä ole selvitetty kovinkaan paljon keinojen todellista vaikutusta yksilön tai yhteiskunnan turvallisuuteen. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta on jo vuonna 2002 (PeVL 36/2002 vp) esittänyt selvityksen tekemistä siitä, miten nämä keinot ovat vaikuttaneet yksilön tai yhteiskunnan turvallisuuteen. Tällaista selvitystä ei ole vieläkään tehty. Tämä on valitettavaa, sillä keinojen tosiasiallinen tehokkuus on edellytyksenä sille, että keinojen käyttö voidaan katsoa välttämättömäksi ja oikeasuhtaiseksi. Nykyisessä tilanteessa ei ole siis riittävästi tietoa siitä, miten oikeasuhtaista tiedonhankintakeinojen käyttö on, kun punnitaan keskenään tiedonhankintakeinojen taustalla olevan intressin suuruutta ja yksityiselämän suojaan puuttumisen syvyyttä.

Myös salaisten tiedonhankintakeinojen käytön edellytyksiin liittyy perustuslain näkökulmasta selkeitä ongelmia. Perustuslain mukaan luottamuksellisen viestin salaisuuteen puuttuminen on mahdollista rikosten tutkinnassa ainoastaan silloin, kun kysymyksessä on yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta tai kotirauhaa vaarantava rikos. Tästä huolimatta esimerkiksi televalvonnan ja teknisen kuuntelun edellytykset on laissa asetettu siten, että keinojen käyttö on mahdollista mm. törkeän väärennyksen, törkeän lahjuksen antamisen sekä törkeän kunnianloukkauksen osalta. Esimerkiksi näiden sinänsä vakavien rikosten osalta voidaan epäillä, ovatko ne nimenomaan yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta vaarantavia. Huomiota herättää se, että perustuslakivaliokunta on sallinut edellytysten muotoilemisen siten, että kyseiset perustuslain vaatimukset eivät täyty. Perustuslakivaliokunta on mahdollistanut nykyisen tilan siten, että se ei ole juurikaan tarkastellut, mitä yksilön tai yhteiskunnan turvallisuus tarkoittaa, vaan se on tyytynyt lähinnä siihen, kuinka vakava rikos ylipäätään on (ks. esim. PeVL 66/2010 vp).

Ehdot, jotka perustuslaissa on asetettu luottamuksellisen viestin salaisuuden rajoittamiselle, ovat aiheuttaneet jatkuvasti ongelmia, kun on pohdittu salaisten tiedonhankintakeinojen edellytyksiä. Yksi vaihtoehto olisi pohtia itse näiden ehtojen uusimista. Esimerkiksi kotirauhan suojaa voidaan perustuslain mukaan rajoittaa, kun perusteena on perusoikeuksien turvaaminen tai rikosten selvittäminen. Tämä vaatimus on hieman väljempi kuin luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevassa säännöksessä, vaikka kyseisiin oikeuksiin puuttuminen ei juuri eroa sen suhteen, kuinka vakavaa puuttumista yksityiselämän suojaan ne merkitsevät. Esimerkiksi tämä puoltaa sitä, että itse luottamuksellisen viestin salaisuuden rajoittamista koskevia ehtoja tarkistettaisiin.

Turvallisuusintressien korostuneesta asemasta kertoo myös se, miten ylimääräisen tiedon käyttöä koskeva sääntely sai nykyisen muotonsa monen eri vaiheen jälkeen. Huomiota herättää erityisesti se, että hallituksen sinnikkyys ylimääräisen tiedon käytön mahdollisimman laajan sallimisen puolesta näyttää vaikuttaneen perustuslakivaliokuntaan siten, että se muutti kantaansa käsittelyn aikana. Vielä lausunnossa PeVL 66/2010 vp perustuslakivaliokunta piti tavallisen lain säätämisjärjestyksen edellytyksenä, että ylimääräisen tiedon käyttö voitiin sallia vain sellaisten rikosten tutkintaan, joiden tutkintaan olisi voitu myöntää lupa kyseisen keinon käyttöön. Perustuslakivaliokunta kuitenkin muutti kantaansa, kun se arvioi hallituksen uutta ehdotusta lausunnossa PeVL 32/2013 vp. Nyt se katsoi, että ylimääräistä tietoa voidaan käyttää, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai jos kysymys on rikoksista, jotka vakavuusasteeltaan rinnastuvat kyseisiin rikoksiin ja joiden osalta täyttyvät perustuslain 10 §:n 3 momentin vaatimukset. Perustuslakivaliokunta siis lievensi kantaansa melkoisesti. Nykyistä sääntelyä voidaan pitää myös kyseenalaisena, sillä se mahdollistaa ylimääräisen tiedon käytön sellaisten rikosten osalta, joista seurauksena saattaa olla vain sakkorangaistus. Kun salaisten tiedonhankintakeinojen käytössä on kysymys niin vakavasta puuttumisesta yksilön oikeuksiin, voidaan ylimääräisen tiedon käytön mahdollistamista näin lievien rikosten osalta pitää kyseenalaisena. Tähän viittaa myös perustuslakivaliokunnan oma argumentaatio. Perustuslakivaliokunta ei itsekään pitänyt hallituksen ehdottamaa kahden vuoden enimmäisrangaistusvaatimusta hyväksyttävänä, koska tämä olisi mahdollistanut ylimääräisen tiedon käytön esimerkiksi silloin, kun kysymys on rikoksesta, josta voi seurata useimmiten vain sakkorangaistus.

Salaisia tiedonhankintakeinoja koskevan valvontajärjestelmän suhteen on menty eteenpäin, mutta siinä voidaan edelleen nähdä myös kehittämisen varaa. Sisäisen valvonnan rakenteet näyttäisivät mahdollistavan suhteellisen toimivan valvonnan, mutta esimerkiksi Jari Aarniota koskeva tapaus ja siihen liittyvät epäilyt herättävät kysymyksiä sisäisen valvonnan tosiasiallisesta tehokkuudesta. Tuomioistuimen suorittaman valvonnan osalta on huolestuttavaa, että eduskunnan oikeusasiamies on jatkuvasti havainnut puutteita lupahakemusten ja -päätösten perusteluissa. Oikeusasiamies on itse voinut suorittaa merkittävää valvontaa puuttumalla yksittäisiin ongelmakohtiin ja vaikuttamalla myös käytäntöjen kehittämiseen siten, että yksityiselämän suojan vaatimukset otetaan paremmin huomioon. Oikeusasiamiehen suorittamalla valvonnalla on kuitenkin omat rajoituksensa muun muassa valvontaan käytettävissä olevan ajan vuoksi. Valvontaa ei tietenkään voida saada koskaan täydelliseksi eikä virheiltä voida kokonaan välttyä. Kun valvonnan eri osissa näyttää olevan edelleen selkeitä epäkohtia, tulisi kuitenkin pohtia mahdollisuutta järjestelmän kehittämiseen. Huomiota on luonnollisesti syytä kiinnittää ensiksikin valvontajärjestelmän eri osien, sisäisen valvonnan, tuomioistuinvalvonnan ja jälkikäteisen valvonnan toimivuuteen. Toisaalta olisi paikallaan vakavasti pohtia järjestelmän uudistamista yleisemminkin. Esimerkiksi perustuslakivaliokunta ja lakivaliokunta ovat nostaneet esiin tarpeen selvittää, olisiko syytä perustaa uusi asiantuntijoista koostuva valvontaelin (PeVL 66/2010 vp ja LaVM 44/2010 vp). Kun ottaa huomioon nykyiseen järjestelmään liittyvät ongelmat ja puutteet, tulisi tämäkin ehdotus ottaa vakavasti ja ainakin perusteellisesti pohtia tällaisen valvontaelimen hyödyllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta.

Jo edellä mainitut esimerkit kertovat siitä, että salaisten tiedonhankintakeinojen osalta turvallisuutta koskevat intressit tuntuvat vievän helposti voiton yksilön oikeuksiin nähden. Tiedonhankintakeinoja ja niiden käyttöalaa on haluttu lisätä teknologian kehityksen, muiden maiden esimerkin ja rikollisuuden muutosten myötä. Uusiin haasteisiin on toki vastattava, mutta tähän mennessä into uusien valtuuksien käytön suhteen on ollut kuitenkin niin suuri, että lainsäädännön uudistamisessa ei ole kunnolla pysähdytty pohtimaan sitä, miten yksityiselämän suojan eri osa-alueiden rajoittamista koskevat vaatimukset täyttyvät. Myös tiedonhankintakeinoja koskevissa käytännöissä turvallisuus näyttää painavan vaa´assa lähtökohtaisesti yksityiselämää enemmän. Tämä tarkoittaa sitä, että turvallisuusintressit näyttävät saaneen harkinnassa lähtökohtaisen etusijan yksilön oikeuksiin nähden vaikka perusoikeusjärjestelmän mukaan asetelman tulisi olla toisin päin. Tähän tulisi kiinnittää jatkossa selvempää huomiota, ja tämä koskee luonnollisesti myös nyt käynnissä olevaa tiedusteluvaltuuksien kehittämistä koskevaa pohdintaa.

 

Tuomas Metsäranta

OTT

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s