Juha Lavapuro: Ihmisoikeudet, Suomi ja populismin vaarat

Elisabeth Rehn kiinnitti taannoin Helsingin Sanomien haastattelussa vakavaa huolta siihen, että tämän päivän Suomi – eduskunta mukaan lukien – on yhä taipuvaisempi unohtamaan ihmisoikeudet. Eikä vain unohtamaan, vaan yhä aktiivisemmin ja selväsanaisemmin kyseenalaistamaan sen, että kansainvälisen ihmisoikeudet ja perustuslaissa turvatut perusoikeudet oikeasti rajoittavat sitä, mitä vaaleilla valittu eduskunta saa päättää. Samalla politiikan sanotaan olevan rikki – mutta ei suinkaan sen vuoksi, että ihmisoikeuksista ei piitattaisi, vaan siksi, että niistä piitataan mukamas liikaa.

Kuvaan myös kuuluu, että maamme ihmisoikeusjuristit ja valtiosääntötutkijat löytävät itsensä syytettyjen penkiltä harva se päivä. Jo aikaa sitten kliseeksi kääntyneen väitteen mukaan he aiheuttavat liian tiukoilla, politisoituneilla tai suorastaan järjettömillä tulkinnoillaan jatkuvan vaaran sekä suomalaiselle kansanvallalle että maamme taloudelle. Ja kun syytekirjelmän pääpiirteet on joku ensin saanut rustattua, on myös syyttäjien penkille riittänyt tunkua. Sinne on ängennyt peräperään sekalainen joukko paitsi ministereitä, entisiä ja nykyisiä kansanedustajia, hallitusammattilaisia, politikoivia taloustieteilijöitä ja ikääntyneitä sivilistiprofessoreita, myös niitä toisenlaisia populisteja –  niitä jotka pyrkivät itsepintaisesti korvaamaan ihmis- ja perusoikeuksien edustamat liberaalit oikeusvaltiolliset ideaalit ns. perinteisillä arvoilla, maalaisjärjellä, nationalismilla, ulkomaalaisvastaisuudella ja joskus myös silkalla rasismilla.

Populistien Eurooppa ja perustuslaillisuuden kriisi

Mitä tästä oikeastaan pitäisi ajatella? Pitääkö kehityksestä ja sitä siivittävistä vallankäyttäjien puheenvuoroista olla oikeasti huolissaan?

Pitää. Ei tietenkään sen johdosta, että kritiikin kohteeksi valikoituu vähäväliin pieni joukko valtiosääntötutkijoita ja ihmisoikeusjuristeja, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että vallanpitäjien viljelemät ihmis- ja perusoikeuskriittiset puheet ovat poliittisen järjestelmämme kannalta huomattavasti vaarallisempia kuin jotkut kriitikoista ehkä oivaltavatkaan. Ajankohta niiden esittämiselle ei nimittäin voisi olla eurooppalaisittain katsoen huonompi.

Varsinkin Unkari ja Puola ovat varoittavia eurooppalaisia esimerkkejä siitä, mitä ihmisoikeusnihilistinen enemmistövaltaan käsiksi päässyt nationalistis-autoritaarinen populismi saattaa merkitä ei vain ihmisoikeuksille, vaan myös demokratialle ja oikeusvaltiolle.

Puolan parlamentin alahuoneen enemmistöä edustava populistinen Laki ja oikeus –puolue on valtaan pääsynsä jälkeen pyrkinyt järjestelmällisesti vahvistamaan omaa asemaansa.  Keskeisenä keinona on ollut puuttuminen perustuslakituomioistuimen asemaan ja kokoonpanoon. Unkarissa vastaavalla tavoin kansalliskonservatiivinen Fidesz-puolue on vuonna 2010 tapahtuneesta valtaan tulostaan alkaen kirjoittanut perustuslakia uusiksi niin että puolueen oma asema vallan ytimessä on alati lujittunut. Nytkin keskeisenä keinona on ollut hyökkäys ihmisoikeuksia ja niitä valvovia instituutioita, varsinkin perustuslakituomioistuinta vastaan. Kun niiden toiminta on saatu jäädytettyä,  tie on ollut avoin yhä laajemmille puuttumisille sananvapauteen ja muihin perus- ja ihmisoikeuksiin. Viimeksi viime viikolla Viktor Orbanin maahanmuuttopolitiikkaa kritisoinut sanomalehti joutui lopettamaan toimintansa.

Suomen valtiosäännön haavoittuvuus

Mitä tekemistä Puolan ja Unkarin kriiseillä on Suomen kannalta? Ainakin yksi fakta olisi syytä pitää kirkkaana mielessä. Se demokraattisten ja oikeudellisten instituutioiden ja ihmisten perusoikeuksien alasajo, mikä on onnistunut viime vuosina askeleittain Puolassa, Unkarissa ja esimerkiksi Venäjällä, onnistuisi Suomessa paljon helpommin ja nopeammin. Suomen perustuslaki olisi nimittäin vastaavassa tilanteessa poikkeuksellisen haavoittuvainen. Olemme liki aseettomia.

Suomessa ei ensinnäkään ole lakien perustuslainmukaisuutta varmistavaa riippumatonta ja pysyvää perustuslakituomioistuinta erottamisilta suojattuine tuomareineen. Vastaavaa virkaa ajaa meillä eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka tehtävänä on lausua lakiehdotusten suhteesta perustuslakiin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Perustuslakivaliokunnan lausuntoja pidetään eduskunnassa sitovina. Jos perustuslakivaliokunta katsoo, ettei jotain hallituksen esittämää lakiehdotusta saa hyväksyä yksinkertaisella enemmistöllä säädettävänä tavallisena lakina, tämän katsotaan sitovan myös muita valiokuntia ja eduskunnan suurta salia.

Järjestelmämme on tähän asti toiminut hyvin. Yksittäisistä kriittisistä kommentoista riippumatta perustuslakivaliokunta nauttii arvostusta ja luottamusta, kuten valiokunnan nykyinen puheenjohtaja kansanedustaja Annika Lapintie tämänkin blogin sivuilla äskettäin totesi.

Arvostus ja luottamus eivät kuitenkaan ole takeita pysyvyydestä. Perustuslakivaliokunnan asemalle lakien perustuslainmukaisuuden valvojana ei ole lainkaan vastaavaa valtiosääntöistä tukea, joihin valtiosääntötuomioistuimet muualla voivat tarpeen tullen nojautua. Perustuslakivaliokunta ei ole riippumaton tuomioistuin joko eliniäksi tai ainakin useiksi vuosiksi nimitettyine tuomareineen. Perustuslakivaliokunta on poliittinen elin, jonka kokoonpano riippuu eduskuntavaalien tuloksesta. Suomessa yli puolet kansanedustajien paikoista vaaleissa voittanut puolue voi periaatteessa koska tahansa ottaa perustuslain tulkintavallan kokonaan hallintaansa ja käytännössä muuttaa perustuslain mieleisekseen.

Yksien vaalien päässä enemmistön tyranniasta

Perustuslakia koskevaan vallankumoukseen ei Suomessa tarvittaisi kuin yhdet vaalit. Yhdet vaalit, joissa Puolan Laki ja oikeus –puolueen, Unkarin Fideszin tai vaikkapa Ranskan Kansallisen rintaman taikka Putinin Yhtenäinen Venäjä –puolueen kaltainen autoritaarinen, universaalit ihmisoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet toimissaan systemaattisesti hylkäävä suomalainen populistipuolue saa yli 100 paikkaa eduskunnasta. Sopiva yhdistelmä oppositiossa oloa ja seuraavaa maahanmuuttokriisiä ja se voi olla siinä.

Yli 100 kansanedustajaa eduskuntaan saaneesta puolueesta ei nimittäin tulisi pelkästään pääministeripuolue. Hallituksen lisäksi se saisi käytännössä kaikki eduskunnan valiokunnat hallintaansa. Valiokuntien jäsenet valitaan poliittisten voimasuhteiden mukaan, joten puolue saisi haltuunsa perustuslakivaliokunnan enemmistön jos se vain päättäisi näin tehdä. Tämän jälkeen kaikkien aikojen vaalivoiton saaneella puolueella olisi käytännössä suvereeni valta päättää itse siitä, miten perustuslaki rajoittaa sen omaa valtaa.

Pelkoa tiukasti perustuslakia tulkitsevien asiantuntijoiden vastahangastakaan ei olisi. Silläkään instituutiolla ei ole mitään oikeudellista taetta selustassaan – väärämielisistä asiantuntijoista päästään eroon yksinkertaisesti niin, ettei heitä kutsuta enää kuultavaksi. Radikaalitkin muutokset osallistumisoikeuksiin, vähemmistöjen suojaan tai vaikkapa sosiaaliturvaan, ulkomaalaisten oikeuksiin ja sananvapauteen voitaisiin tämän jälkeen toteuttaa ilman, että tarvitsisi turvautua eduskunnan määräenemmistöä edellyttävään vaikeutettuun lainsäätämisjärjestykseen.  Riittäisi, että valtapuolueen hallitsema perustuslakivaliokunta toteaa puolueen tuottamat hallituksen esitykset perustuslainmukaisiksi.

Aukot turvaverkoissa

Joku saattaa nyt sanoa, että kaikki edellä oleva on turhanaikaista uhkakuvien maalailua jo sen vuoksi, että Suomen kansainväliset velvoitteet estäisivät tällaisen kehityksen. Onhan sitä paitsi EU:n komissiokin käynnistänyt ns. oikeusvaltiomekanismin Puolaa vastaan.

EU:n oikeusvaltiomekanismi on kuitenkin osoittautumassa aivan liian heikoksi.  Se ei ole kyennyt estämään Puolan hallitusta toimimasta mielensä mukaan. Sitä paitsi: kansainvälisten velvoitteiden pysyvyyteen ei myöskään Suomessa kannata luottaa liikaa. Suomen kansainvälisten velvoitteiden irtisanomisen hyväksymisestä päätetään perustuslain 94 §:n mukaan äänten enemmistöllä. Euroopan unionin jäsenyyskään ei muodostuisi enemmistöasemassa olevan populistipuolueen kompastuskiveksi, vaikka perustuslain 1 §:ssä Suomen todetaankin olevan Euroopan unionin jäsen. Tämäkin valtiosääntöinen este olisi nimittäin helposti raivattavissa. Ei tarvita kuin perustuslakivaliokunnan kanta siitä, että perustuslain 1 §:n unionijäsenyyttä koskeva lauseke on vain julistuksenomainen toteamus Suomen jäsenyydestä, jolla ei ole itsenäisiä oikeusvaikutuksia ja että EU-jäsenyyden irtisanominen voidaan siten toteuttaa perustuslain estämättä yksinkertaisella äänten enemmistöllä siten kuin perustuslain 94 §:ssä säädetään..

Kotimaisista tuomioistuimista olisi todennäköisesti yhtä vähän apua, vaikka niillä onkin perustuslain 106 §:ään perustuva toimivalta jättää ilmeisen perustuslainvastaiset lait soveltamatta.  Vaikka riippumattomalla tuomioistuinlaitoksella on Suomessa vahvat perinteet, tuomioistuinten asema lakien perustuslainmukaisuuden ja ihmisoikeussopimusten mukaisuuden valvojana on huomattavasti myöhäisempää perua. Ihmisoikeusnormeja on sovellettu vasta 25 vuoden ajan ja oikeastaan toden teolla vasta hieman alle 10 vuotta.

Tämä on lyhyt aika, kun tiedetään, ettei suomalaiseen tuomioistuintraditioon ja tuomarinideologiaan ole kuulunut demokraattinen lainsäätäjän päätösten aktiivinen kyseenalaistaminen. Tuomioistuimet soveltavat meillä vanhastaan lakeja, eivät kumoa niitä perus- ja ihmisoikeusperustein. Onkin syytä kysyä, kykenisivätkö suomalaiset tuomioistuimet nousemaan aktiiviseen oikeudelliseen vastarintaan, jos Suomessa päädyttäisiin samalle tielle jossa Unkari ja Puola nyt ovat. Rohkenisivatko nekään puolustaa perus- ja ihmisoikeuksia, jos se merkitsisi perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella säädettyjen lakien järjestelmällistä syrjäyttämistä?  Uskallan epäillä.

Mihin Suomella on varaa?

Toistetaan vielä kerran: Suomen järjestelmä on erittäin haavoittuvainen tilanteessa, jossa jokin ihmisoikeuksista, demokratiasta ja oikeusvaltiosta piittaamaton populistinen puolue saa haltuunsa eduskunnan enemmistön. Länsimainen demokratia ja ihmisoikeudet todellakin ovat toisiinsa sidottuja – ilman yhtä ei ole toista. Jos niistä toinen menetetään, menee herkästi myös toinen.

Voi tietenkin olla, ettei Puolan, Unkarin ja Venäjän kaltainen ”demokraattinen” vallankumous ole Suomessa todennäköinen – ehkä poliittinen kulttuurimme on lopulta riittävän kypsä torjumaan tällaisen kehityksen. Kyse ei nyt kuitenkaan ole tällaisen mahdollisuuden todennäköisyydestä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, ettei Suomella mitään oikeudellista vakuutusta siltä varalta, että Unkaria, Puolaa ja Venäjää kohdannut perustuslain tuhopoltto sittenkin osuisi kohdallemme. Oikea kysymys tämän päivän Suomessa ja Euroopassa ei olekaan se, onko meillä varaa ihmisoikeuksiin. Oikea kysymys on, onko meillä varaa huolettomuuteen. Miten toimintaamme arvioidaan tulevaisuudessa, jos synkimmät skenaariot sittenkin toteutuvat. Onko meillä varaa kuunnella populisteja ja unohtaa ihmisoikeudet?

 

Juha Lavapuro

Kirjoitus perustuu kirjoittajan paneelipuheenvuoroon Suomen valtiosääntöoikeudellisen seuran 12.9.2016 Helsingissä järjestämässä ‘Ihmisoikeudet Suomen oikeudessa 25 vuotta’ –tilaisuudessa.