Martin Scheinin: Perustuslakivaliokunnan toimintatapojen kehittämisestä


MScheinin-Cropped-175x185

Kimmo Sasin puheenvuoro Perustuslakiblogissa osin jatkoi sitä keskustelua, jota on mm. oikeuskansleri Jaakko Jonkan innoittamana käyty tiedotusvälineissä ja myös tässä blogissa perustuslain kunnioittamisesta lainvalmistelussa ja siinä sivussa perustuslain tulkinnanvaraisuuden asteesta. Tuohon keskusteluun osallistuin jo lyhyellä mielipidekirjoituksella Helsingin Sanomissa. Halusin kyseenalaistaa hokeman perusoikeussäännösten tai muiden perustuslainsäännösten erityisestä joustavuudesta korostamalla, että noilla säännöksillä on usein säännön luonteinen kova ydin, ja että silloinkin kun liikutaan ytimen ulkopuolella ja joudutaan tukeutumaan punnintaan, harjoittettava tulkinta on luonteeltaan oikeudellista ja vakiintuneiden pelisääntöjen ohjaamaa. Perustuslaki on oikeusvaltion selkäranka. Sivilistille A tai poliitikolle B perustuslain perusoikeusluku saattaa näyttää mustalta laatikolta, josta hänen yllätyksekseen joskus pomppaa esiin irvistävä vieteriukko, joskus ei. Hänelle perustuslain tulkintatoiminta näyttäytyy selittämättömänä ja ennakoimattomana. Tuollaisten kuvitelmien takana on joko laiskuus tai tietämättömyys. Kuten Hesarissa asian muotoilin:

Kun perusoikeudet myös ehdottoman ytimensä ulkopuolella ovat luonteeltaan oikeudellisia, punnintakin on luonteeltaan oikeudellista. Vain perustuslain sallimat argumentit ovat sallittuja, ja niiden paino määräytyy ennakoitavalla tavalla muun muassa perustuslain systematiikan, aiemman soveltamiskäytännön ja Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden nojalla. Perustuslaki on oikeusvaltion selkäranka myös silloin, kun sitä tulkitaan.

II 

Tämä liittyy Sasin puheenvuoron toiseen juonteeseen, jota voi tiivistäen luonnehtia “asiantuntijavallan” kritiikiksi. Edellä mainittu sivilisti A tai poliitikko B voivat pitää ongelmana, että perustuslakikysymysten parhaat asiantuntijat, jotka usein ovat valtiosääntöoikeuden professoreita, omaavat parhaat edellytykset soveltaa niitä pelisääntöjä, joiden kautta perustuslain tulkintaa harjoitetaan. Kun he tuntevat Suomen perustuslain aiemman tulkintakäytännön ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten sisällön ja tulkintalinjat ja osaavat sitten arvioida esimerkiksi perustuslakivaliokunnan kuulemisessa, missä kulkevat perustuslain asettamat ehdottomat rajat ja miten perusoikeusrajoitusten hyväksyttävyyttä tulisi arvioida mm. välttämättömyys- ja suhteellisuusvaatimusten valossa, heitä syytetään demokraattiselle lainsäätäjälle kuuluvan harkintavallan anastamisesta. Viittauksillaan “asiantuntijavaltaan”  Sasi liittyy tuohon kuoroon, jonka laulajista ainakin osa edustaa puhdasta populismia ja totuuden jälkeistä politiikkaa (post-truth politics). Pahimmillaan asiantuntijoita ei haluta kuunnella juuri siksi että he ovat asiantuntijoita.

Kun tämän kirjoitukseni varsinainen teema on toisaalla (ks. jakso III alla), esitän tältä osin kommenttini vain tiivistetysti.

  • Asiantuntijavallasta on mielekästä puhua vain merkityksessä “tieto on valtaa”. Ruotsalaisen Anders Ericssonin tunnettua lausumaa mukaellen voi sanoa, että mikä erottaa sivilistiprofessori A:n valtiosääntöprofessori C:stä on ne 10.000 tuntia työtä, jotka jälkimmäinen on tehnyt kehittääkseen sen asiantuntijuuden, jonka nojalla hän pystyy systemaattisella ja johdonmukaisella tavalla arvioimaan eduskunnan käsiteltävänä olevan hallituksen esityksen suhdetta perustuslakiin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Kyse ei ole magiasta tai salatieteestä vaan työstä ja tieteestä.
  • Perusoikeudet ja ihmisoikeudet eivät ole uhka demokratialle. Päin vastoin, ne on demokraattisesti ja suurella yksimielisyydellä päätetty korottaa valtiovallan kaikkea toimintaa ohjaaviksi ylemmänasteisiksi normeiksi. Viittaan tältä osin aikaisempaan kirjoitukseeni tässä blogissa.
  • Eivät asiantuntijat “anasta” valtaa keneltäkään, kun he 10.000 työtuntinsa antaman asiantuntemuksen perusteella, joskus pyynnöstä ja joskus pyytämättä, arvioivat hallituksen esitysten perustuslainmukaisuutta. Jää eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja muiden valtiollisten toimijoiden ratkaistavaksi, otetaanko neuvoista vaarin. Jos otetaan, säädettävä laki on luultavasti laadukkaampi kuin mitä se muutoin olisi. Jos ei oteta, poliitikot ottavat riskin, että kotimaiset tuomioistuimet tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuin myöhemmin pitävät lakia perustuslakia tai ihmisoikeuksia loukkaavana.

III

Tässä keskustelupuheenvuorossa halusin kuitenkin ensi sijassa tarttua Sasin kirjoituksen kolmanteen ja varsin omaperäiseen juonteeseen. Pitkäaikainen entinen kansanedustaja ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Sasi teki Perustuslakiblogin kirjoituksessa joukon ehdotuksia eduskunnan perustuslakivaliokunnan toiminnan kehittämiseksi paremman ennakoitavuuden suuntaan, ennen muuta vahvistamalla kaksiasianosaisuutta sen menettelyissä. Tiivistän Sasin ehdotukset neljään kohtaan, ja lukija tietenkin voi palata Sasin oman tekstin ääreen niiden kontekstin ymmärtämiseksi.

  • Oikeusministeriön yhteyteen luodaan perustuslakiasiamies, jonka tehtävänä on ensin neuvoa valmistelijoita ja sitten puolustaa hallituksen esitysten perustuslainmukaisuutta.
  • Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteyteen luodaan ihmisoikeusprosessiasiamies, jonka tehtävänä on valikoida eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tulevat asiat ja toimia siellä hallituksen esityksiä puolustavan perustuslakiasiamiehen vastapuolena.
  • Näiden kahden tasavertaisen “osapuolen” ohella ja ennen heidän loppulausuntojaan perustuslakivaliokunta saattaisi kuulla myös muita asiantuntijoita, ilmeisesti nykyiseen tapaan alan professoreita.
  • Perustuslakivaliokunnan käsittelemien asioiden määrää vähennettäisiin, ehkä 20 tapaukseen vuodessa. Ihmisoikeusprosessiasiamiehen seulan ohella myös hallitus ja eduskunta voisivat aina päättää asian lähettämisestä perustuslakivaliokuntaan.

Sasin perusajatus – kaksiasianosaisuuden eli kontradiktorisuuden vahvistaminen – on mielestäni hyvä ja tervetullut. Kuten hän kirjoittaa, askelia tuohon suuntaan on jo otettu perustuslakivaliokunnan käytännön toiminnassa. Se vaikuttaa oikealta tieltä jatkaa perustuslain tulkinnassa esitettyjen argumenttien johdonmukaisuuden, kestävyyden ja yleistettävyyden testaamiseksi ja sitä kautta perustuslain tulkinnan ennakoitavuuden parantamiseksi.

Valitettavasti Sasin ehdottamat keinot tuohon tavoitteeseen pääsemiseksi eivät ole onnistuneita. Pahalla tahdolla voisi arvioida, että koko ehdotuksen perusajatuksena on hankaliksi koettujen yliopistollisten perustuslakiasiantuntijoiden ohjaaminen sivuraiteelle tai suorastaan varikolle (kohta 3). Jossain toisessa yhteydessä Sasi taitaa olla maininnut nimeltä eräitä professoreita, jotka tämän epäluuloisen tulkinnan mukaan saattaisivat päätyä varikolle, kun vetovastuu siirtyisi valtiollisille asiamiehille.

Vaikka nämä epäluulot heittäisi sivuun ja arvioisi Sasin motiiveja suopeasti, tuntuu oudolta, että kaksiasianosaissuhde rakennettaisiin hallituksen ja eduskunnan alaisuudessa olevien asiamiesten varaan (kohdat 1 ja 2), ja perustuslakiargumentaatio siten siirrettäisiin viran puolesta tehtäväksi. Tuppurainen pantaisiin Tappuraisen vartijaksi, ja samalla ne jotka ovat tutkijoina satsanneet 10.000 tuntia asiantuntemuksensa rakentamiseksi jätettäisiin sivurooliin.  Pahoin pelkään myös, että ehdotettu uusi seula, ihmisoikeusprosessiasiamiehen valta valita hallituksen esityksiä perustuslakivaliokunnan käsittelyyn (kohta 4) vain lisäisi perustuslakivaliokunnan työtaakkaa, kun hallitus ja eduskunta (sen kansliatoimikunta) kuitenkin lähettäisivät sinne myös muita asioita, ja joskus myös poliittisiksi luonnehdittavin motiivein.

Pelkäänpä, että Sasin malli ei tulisi toimimaan. Hänen ehdotuksensa rationaalinen ydin on silti kannattamisen ja kehittämisen arvoinen. Voisi aloittaa niistä keinoista, jotka eivät vaadi uusien viranomaisten tai asiamiesten perustamista. Joitakin askelia on jo otettu, ja perustuslakivaliokunta voisi jatkaa samalla tiellä: Hallitukselta – joko oikeusministeriöltä tai yksittäisen hallituksen esityksen pääasialliselta valmistelijalta – tulee edellyttää kirjallista vastausta perustuslakivaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden kritiikkiin. Niille asiantuntijoille, jotka ovat esittäneet kriittisiä kantoja hallituksen esityksen perustuslainmukaisuudesta, tulee antaa toinen tilaisuus, mahdollisuus kommentoida hallituksen vastineessa esitettyjä argumentteja. Perustuslakivaliokunnan harkinnan mukaan argumentoivaa debattia voitaisiin vielä jatkaa valiokunnan edessä suullisesti. Perustuslakivaliokunnalta tulee myös edellyttää, että se ei lakaise asiantuntijoiden esiin nostamia ongelmia maton alle vaan että sen lausunnossa edes lyhyesti arvioidaan kattavasti ne kysymykset, mitä asian käsittelyssä kuullut asiantuntijat ovat nostaneet.

Nämä ovat keinoja, joilla kaksiasianosaisuus eduskunnan perustuslakivaliokunnan toiminnassa toteutuisi aidommin ja avoimemmin kuin Sasin asiamiesvetoisessa mallissa.

 

Martin Scheinin

Comments

  1. Heikki Niemeläinen says:

    Olen liki täysin oikeustieteen maallikkona mutta taloustieteen sekä teorian että käytännön harjoittajana ajautunut valtiosääntöopin syvyyksiin selvitäkseni kunnialla omissa työtehtävissäni maakuntauudistukseen liittyen. Ongelman ytimessä on itsehallinnon yhteys omiin varoihin.

    Nyt kun perustuslakityöskentelyn kehittäminen on näillä palstoilla noussut esiin ja sekä Sasi että Schein molemmat ajaatelevat samansuuntaisesti, niin rohkenen tuoda muutamia näkökulmia tähän keskusteluun – muistaen sen, että olen perustuslain systemaattisen eheyden suurkuluttaja viranhoidossani (toki on muistettava, että perustuslaki ei käytössä kulu vaan sen tulisi vahvistua) ja ikään kuin tiskin toisella puolella kuin valtionsääntöoppineet. Perustuslain systemaattisen eheyden arvo julkisen sektorin pääomahuollossa on vuodessa satojen miljoonien eurojen suuruusluokka kustannusten alenemisen muodossa.

    1: Valtiosääntöoppineet ovat ruuhkautumiseen asti keskittyneet vain ihmis- ja perusoikeuksiin. Institutionaalinen valtiosääntöoikeus on jäänyt retuperälle. Ihmisoikeudet ja perusoikeudet kuitenkin toteutetaan taloudellisilla voimavaroilla. Jos talouden voimavaroihin iittyvää valtiosääntöoikeutta ei kehitetä ja valtiosäännön systematiikaa ylläpidetä, on tuloksena voimavarojen ohentuminen ja ihmis- ja perusoikeuksien vajaa toteutuminen.

    Nostan esiin esimerkin institutionaalisen valtiosäännön alaan kuuluvasta epäonnistumisesta. itsehallintoon kuuluu oikeus tehdä päätöksiä ja oikeus omiin varoihin. Perustuslaissa on turvattu yliopistolle itsehallinto siten kuin lailla säädetään – ja katsotaanpas sitten mitä lailla säädetään: ” Julkisoikeudelliset yliopistot vastaavat sitoumuksistaan omilla varoillaan sekä kantavat ja vastaavat tuomioistuimissa.” Näin toteaa yliopstolaki ja konkurssilaki jatkaa teemasta näin: ”Poiketen siitä, mitä 2 momentissa itsenäisestä julkisoikeudellisesta laitoksesta säädetään, yliopistolain (558/2009) 1 §:ssä tarkoitettu julkisoikeudellinen yliopisto voidaan kuitenkin asettaa konkurssiin.”

    Miten perustuslailla turvattua itsehallintoa harjoittava oikeushenkilö tehdä konkurssin?

    Yliopistollisen itsehallinnon oikeus omiin varoihin on jätetty lailla säätämättä. Laissa oletetaan, että nuo omat varat jotenkin muodsotuvat – mutta miten? Tosiasiassa yliopistolla ei ole nyt oikeutta omiin varoihin (vaikka tuo lupaus on ikään kuin olemassa perustuslaissa), on vain mahdollisuus omiin varoihin. Ja nyt sitten on suuri rahapula, kun itsehallinnon yhteys omiin varoihin on jätetty yliopsitoissa samalla tavalla kehittämättä kuin saamelaiskärijissä. Kummallakaan ei ole oikeutta omiin varoihin eikä toimivaa pääomahuoltoa – ja nyt tuo yhteyden itsehallinnon ja omien varojen välisen yhteyden puute yritetään vieläpä ottaa käyttöön perustettavissa maakunnissa.

    Opetus: jos ihmis- ja perusoikeuksien (myös sivistyksellisten) halutaan toteutuvan, instituionaalisesta valtionsääntöoikeutta pitää sitäkin kehittää rinnan ihmis- ja perusoikeuksien kanssa. Lyhyt tavoite: kutokaa itsehallinnon yhteys omiin varoihin valtiosääntöisesti eheäksi. Näin saadaan pääomahuolto toimimaan järkevästi.

    2. Mikä olisi järkevä ja vähävaivainen kehitysaskel tällä tiellä?

    Luin aikoinaan yliopistouudistuksen perustelumuistiot läpi ja nyt sitten olen lukenut maakuntauudistusta koskevat muistiot ja esitykset läpi. Koskaan en ole lukenut niin paljon nimettöminä laadittuja esityksiä kuin viimeisen kahden vuoden aikana. Päädyin pahantuuliseen loppupääteltmään: jos Suomessa on olemassa puskistahuutelijoiden ammattikunta, tuo ammattikunta pitää majaansa ministeriöissä esityksiä ja muistioita kirjoittaen.

    Olen vakuuttunut, että lainvalmistelun taso saataisiin aivan olennaisesti nousemaan, esittelymuistiot ja esitykset vaadittaisiin kirjattavaksi tavalla, josta käy ilmi, kuka esityksen laatimisesta on virkavastuussa.

    Aiemmin Suomessa toimi lainvalmistelukunta, jonka lakiesitykset päättyivät esittelijöiden nimiin. Nyt esitykset ovat nimettömiä. Kuitenkin esitteljöillä on asiassa virkavastuu. Miten vastuuta voidaan kontrolloida, jos esitykset tehdään anonyymeinä?

    Tästä tilaustyötä lainvalmisteluun ja valmistelun arviointiin: kutokaa itsehallinnon yhteys omiin varoihin valtiosääntöisesti selkeäksi ja tehkää se muistioilla, jossa on mukana päiväys ja henkilötiedot.

  2. Eeva Kaukoluoto says:

    Kunnissa laeista ja laillisuudesta luopumisprosessi käynnistettiin jo 1980-luvulla. Yliopistolaissa ja Sote-sotkussa kysymys on samankaltaisten ”huonojen aikojen” vaatimien ” välttämättömien kehittämistoimenpiteiden” toteuttamisesta, lakien ja nyt myös perustuslain taivuttamisesta ”sopimuksenvaraisiksi”.
    Kunnissa prosessi hoidettiin piilossa julkisuudelta, usein ns. kehittämishankkeiden varjossa ja avulla. Itsekin olen ollut mukana ja johtanut mm. useita syrjäytymisen ehkäisemiseen ja työhyvinvoinnin kehittämiseen tähdänneitä hankkeita.
    Ne tehtiin usein pienellä erillisrahoituksella ja työntekijöiden palkattoman lisätyön avulla.
    Omassa organisaatiossani esimerkiksi lasten musiikki-, matematiikka-, teatteri-, tanssi-, ympäristökasvatuksen ja arkkitehtuurikasvatuksen sekä maahanmuuttajatyön kehittäminen, päivähoidon perhetyöntekijä-, ja erityispäivähoidon ns. reltomalli sekä lastensuojelussa mm. työyhteisövalmentajamalli työn ja työhyvinvoinnin kehittämiseen saivat paljon kiitosta ja kiinnostusta, ja jotkut näistä jonkun vuoden myös rahoitusta.
    Sitten tuli ”rönsyjen karsimisen” aika, jolloin mm. päiväkohoidon varahenkilöstöä supistettiin kovakouraisesti ja vammaisten / sairaiden lasten henkilökohtaiset avustajat minimoitiin.
    Ne johtavat virkamiehet tai työntekijät, jotka uskalsivat esittää kritiikkiä nujerrettiin tavalla tai toisella niin ettei ”halli perään haukkunut”.
    Valtakunnallisessa ”asiantuntijaportaassa” ja johtavien virkamiesten toimesta kehiteltiin kaikenlaisia tarinoita, synnytettiin mm. perätön hokema ”pellossa elävästä lasten päivähoidsta.”: sitä tuli nyt ankarasti tehostaa, lapsikohtaisia käyttö- ja täyttöasteita nostaa ja kiristää sekä neliömääriä pienentää – yksityistä päivähoitoa tuli suosia mm. sopivia tiloja tähän käyttöön ohjaamalla.
    Lastensuojelussa toteutettiin lukuisia, laajojakin, mm. ”varhaisen puuttumien” hankkeita, samalla kun yksityistämisvimma kiihtyi. Sen kustannustason nousumiljoonat pyrittiin ”niistämään” kaupungin omista lastensuojelunlaitoksista. Myös avolastensuojelutyön toimintaedellytykset heikentyivät.
    Julkisen sektorin näivettämis- ja hävittämisprosessi on syventynyt ja raaistunut: ensin tuhottiin valtion omistamat hyvintuottavat yritykset, 100 000 työtekijää menetettivät työnsä, nyt hilataan kuntien valtavia omaisuuksia kv. suuryrityksille, kuntien pienipalkkaisten naisten (n. 400 000) palkkoja pienennetään entisestään jne. Tämä on poliittisideologinen hyökkäys hyvinvointivaltiota, demokratiaa eli koko kansakuntaa, erityisesti lapsia ja naisia vastaan! Tässä on kaikille poliittisille puolueille peiliin katsomisen ja toimintansa uudelleen arvioinnin paikka. Kiitos perus- ja ihmisoikeuksien, perustuslain ja laillisuuden puolustajille!

  3. Teemu N says:

    Suomella on pienenä maana käytössään vain harvoja 10,000 tunnin kokemuksella varustettuja valtiosääntöoikeuden asiantuntijoita. Tilanne on toinen Saksan ja Yhdysvaltain kaltaisissa suurissa maissa, joissa sadat asiantuntijat kattavat koko poliittisen kentän ja kaikki oikeustieteelliset koulukunnat. Ulkomaalaiselta valtiosääntöoikeuden professorilta ei yleensä kuitenkaan voida tilata kompetentteja asiantuntijalausuntoja Suomen perustuslakivaliokuntaan.

    Pienen valtiosääntöoikeuden asiantuntijamäärän johdosta voidaan sattumanvaraisista syistä päätyä historiallisiin tilanteisiin, että lähes kaikki professoritason asiantuntijat ovat enemmän tai vähemmän poliittisen opposition kannalla Suomen hallitukseen nähden. Tilanne pahenee, jos Suomi seuraa yhä pitemmälle muita länsimaita kehityksessä, jossa poliittisilla puolueilla suuria linjaeroja perus- ja ihmisoikeudellisiin kysymyksiin ulottuvissa asioissa.

    On realismia nähdä doktrinaalisten valtiosääntöoikeudellisten kannanottojen sidonnaisuus asiantuntijoiden omaan maailmankatsomukseen, jota voidaan Suomessa tällä hetkellä kuvata liberaaliksi ja hyvinvointivaltiolliseksi oikeusideologiaksi. Historiallisesti on ollut myös sellaisia tilanteita, että virkaa hoitaneet valtiosääntösääntöoikeuden professorit Suomessa ja juristiprofessio ylipäätänsä ovat olleet konservatiivisimpia kuin eduskunnan enemmistö ja käyttäneet sen mukaista asiantuntijavaltaa. Oikeusdogmaattisen tulkinnan kohteena oleva nykyinen perustuslaki sitä edeltävine perusoikeusuudistuksineen on sinällään tulosta lainsäädäntömenettelystä, johon liittyi voimakasta asiantuntijavallan käyttöä.

    Perustuslakiblogin twitteriä lukeneena olen saanut vaikutelman, että tätä blogia ylläpitävillä on ennen kaikkea kiväärinpiiput suunnattuna ampumaan alas kotimaisten ja ulkomaisten oikeistopopulistien poliittisia suunnitelmia. Toimiiko perustuslainmukaisuuden kontrolli yhtä tehokkaasti silloin, kun lainsäädännön tarkoitus on ajaa poliittisen keskusta-vasemmiston ja asiantuntijoiden itsensä hyväksymiä päämääriä? Saksan oikeusministerin Heiko Maasin (SPD) ehdotus jopa 5 v. vankeusrangaistuksista sepitteellisiä, ”postfaktisia” uutisia sosiaalisessa mediassa levittäviä henkilöitä kohtaan on esimerkkinä sananvapauden kannalta ilmeisen ongelmallinen.

    (Lähde: sanomalehti Bild, 18.12.2016. Vrt. BVerfG, Beschluss der 3. Kammer des Ersten Senats vom 29. Juni 2016 – 1 BvR 2732/15 – Rn. (1-17).)

  4. Heikki Niemeläinen says:

    Oivallista pohdintaa nimimerkiltä Teemu N.

    kysyä sopii: mikä intressi ajaa valtiosääntöoppineita valitsemaan näkökulmansa ja rajoittamaan valintansa vain ihmisoikeuksiin?

    Martin Scheinin korostaa kirjoituksessaan seuraavaa: ”Vain perustuslain sallimat argumentit ovat sallittuja, ja niiden paino määräytyy ennakoitavalla tavalla muun muassa perustuslain systematiikan, aiemman soveltamiskäytännön ja Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden nojalla. Perustuslaki on oikeusvaltion selkäranka myös silloin, kun sitä tulkitaan.”

    Suomea sitoo kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden lisäksi muitakin kansainvälisiä sopimuksia, joista tärkein on Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja. Se hyväksyttiin osaksi Suomen oikeusjärjestystä vuonna 1991 ja sen jälkeen se unohdettiin. Miksi unohdettiin – sitoohan sekin Suomea?

    Suuri palvelus olisi tehty suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli perustuslain muutoksen yhteydessä vuonna 1999 asukkaiden itsehallntoa koskeva pykälä 121 olisi kunnolla paineistettu Suomea sitovan itsehallinnon peruskirjan kautta. Näin ei tehty vaan perustuslaki jätettiin tuolta osin muuttamatta (näin toteaa hallituksen esitys) mutta siihen lisättiin otsikko ”Kunnallinen ja muu alueellinen itsehallinto”. Kunnallisen verotusoikeuden perustuslaillinen suoja olisi ansainnut kunnon käsittelyn, koska se määrittelee itsehalntoon kuuluvat omat varat.

    Miten on mahdollista, että viime kädessä aksiomaattisen tarkasti laaditussa ja deduktiivisesti sovellettavaksi tarkoitetussa perustuslaissa esiintyy viittaus järjestelmän ulkopuoliseen ilmiöön nimeltä ”muu itsehallinto”? Eikö perustuslaki olekaan systeemisesti itsensä tyhjentävä aukoton järjestelmä, joka avautuu ja jalkautuu deduktiivisesti soveltaen käytäntöön?

    Mitä on ”muu” itsehallinto? Mitä tahansa, mitä tavallisella lailla säädetään, että on vastauksena epäonnistunut.

    Olen päätynty käsitykseen, jonka mukaan viime kädessä syy sotetoimintojen nykyiseen uudistustarpeeseen palautuu viime kädessä pakkokuntayhtymien valtionsäätöoikeudellisen käsittelyn puutteisiin. Sen toiminnassa ei ole nähty valtionsääntöisä ongelmia ilmeisesti siksi, kun ei ole osattu katsoa.

    Meille on muodostunut hyväksyttäväksi olosuhteeksi luoda itsehalintoa, jolla ei ole oikeutta omiin varoihin (yliopistot ja saamelaiskäräjät) ja luoda itsehallintoa, jolla on oikeus muiden varoihin. Näitä jälkimmäisiä ovat pakkokuntayhtymät, joilla on ollut oikeus kunnan varoihin ja maakunnat, joilla tulee halituksen esityksen mukaisesti olemaan oikeus valtion varoihin (noiden maakuntien perustuslain otsikon mukainen nimi olisi muuten ”muukunnat”, kun ne perustusvat ”muu” -itsehallintoon).

    Ainoat itsehallinnon muodot, jossa itsehallinnon yhteys omiin varoihin on tasapainossa, on Ahvenanmaan maakunta- ja kuntajärjestelmä.

    Olen nuoria juristeja kannustanut suuntamaan institutionaaliseen valtiosääntöoikeuteen: Manner-Suomessa sillä alalla voi tehdä suuria palveluksia isänmaalle – yliopistoissa ja saamelaiskäräjillä (porolaitumet verolle ja verot saamelaiskäräjille, niin tulisi ryhtiä siihen touhuun) ja eritysesti pakkokuntayhtymissä ja maakunnissa!

  5. Teemu N says:

    Perus- ja ihmisoikeuksien tulevaisuus ja toteutuminen käytännössä on riippuvainen siitä, missä määrin kansalaisten yleinen moraalitaju tukee niiden sisältämiä arvoja. Valtiosääntöoikeuden asiantuntijat ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun näiden arvojen edistämiseksi erilaisilla puheenvuoroilla mm. lehdistössä ja tässä blogissa. Professoreilla kuten Tuomas Ojasella ja Juha Lavapurolla ei ole kuitenkaan käytössään niin suurta megafonia, että voisivat saada kaikki suomalaiset vakuuttamaan edustamastaan perus- ja ihmisoikeusnäkemyksestä.

    Tässä blogissa usein kritisoidut populistiset eduskuntapuolueet Euroopassa kannattavat myös suurelta osin kansallisen valtiosäännön ja ihmisoikeussopimusten vahvistamia yksilölle kuuluvia luovuttamattomia oikeuksia. Erimielisyyttä aiheuttaakin sitten oikeistopopulistien (AFD, FPÖ, Front National, Geert Wilders) diagnosoima ongelma ja siihen ehdottama ratkaisu. Kun suuressa osassa maailmaa ei kunnioiteta perus- ja ihmisoikeuksiin sisältyviä länsimaisia/universaaleja arvoja, niin on oikeistopopulistien mukaan tarpeen rajoittaa maahanmuuttoa kyseisistä maankolkista, jotta varmistetaan perus- ja ihmisoikeuksien mahdollisimman laaja kannatuspohja Euroopassa. Oikeistopopulistinenkin argumentti voidaan siis näin formuloida perus- ja ihmisoikeusmyönteiseksi. Sen torjuminen yksin oikeustieteellisellä argumentaatiolla ei ole riittävää, vaan vaaditaan mm. yhteiskuntatieteellistä tutkimusnäyttöä sellaisista seikoista kuin maahanmuuton demografiset vaikutukset, länsimaisten arvojen omaksuminen maahanmuuttajien keskuudessa jne.

    Suomenkin maahanmuuttopolitiikalla on eettinen dimensio liittyen pyrkimykseen globaalin hyvinvoinnin tasa-arvoisempaan jakautumiseen. Kun on taloustieteellisesti vahvistettu globaalista etelästä kotoisin olevan maahanmuuttajan saavan samasta työstä (esim. taksinkuljettaja) huomattavasti parempaa palkkaa vauraissa länsimaissa, on siis olemassa vastaava humanitaarinen argumentti maahanmuutolle samalla tavalla kuin kehitysyhteistyölle. On perustellusti kysytty, tarjoaako esimerkiksi maahanmuuttajille maksettava heikompi sosiaaliturva länsimaille mahdollisuuden ottaa vastaan enemmän maahanmuuttajia ja täten J.S. Millin utilitaristisessa hengessä tarjota mahdollisimman suuri hyöty suurimmalle joukolle ihmisiä kokonaisuudessaan. Maahanmuuttopolitiikan ja etnisten ryhmien välisen tasa-arvon kysymykset kytkeytyvät siis mielestäni suurempaan kokonaisuuteen, eikä ole mahdollista manikealaisittain kuvata ongelmaa valintana tasa-arvoisen hyvän ja epätasa-arvoisen pahan välillä. Sivistyneiden ihmisten mielipiteet jakautuvat kehitysavun oikeudenmukaisen tasonkin osalta 0,0% linjalta jopa 10,0% tasolle. Maahanmuutonkin humanitaarisia aspekteja arvioitaessa valittavana on vaihtoehtoja erilaisin harmaan sävyin kohdemaan, lähtömaan ja ihmisten itsensä etuja eri tavoin painottaen. Lisätietoa saa esim. tekemällä Google Scholar -haun avainsanoilla ”global luck egalitarianism” ja ”migration”.

    Eikö siis ole olemassa jonkinlaiset edellytykset keskusteluun valtiosääntöoikeuden asiantuntijoiden ja vaikkapa täkäläisten perussuomalaisten välillä, kun on olemassa yksimielisyyttä perus- ja ihmisoikeuksien suojelemisen tavoitteesta? Liittyykö esimerkiksi v. 1951 YK:n pakolaissopimuksen mukaisten Suomelle asetettujen velvoitteiden vastustamiseen moraalinen stigma, joka merkitsee kyseisen poliittisen toimijan kuulumista epädemokraattiseen äärioikeistoon? Mielestäni yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat valtiosääntöoikeuden asiantuntijat osoittaisivat korkeatasoista akateemista etiikkaa, mikäli he asettaisivat itsensä kaikkien puolueiden eli perussuomalaistenkin käytettäväksi neutraalisti selvittämään lainsäädäntöehdotusten suhdetta perus- ja ihmisoikeuksiin. Britannian konservatiivipuolue vaati vuonna 2005 maan vetäytymistä YK:n pakolaissopimuksesta runsaiden väärinkäytösten vuoksi. Tällainenkään näkemys ei siis ole eurooppalaisten demokraattisten puolueitten valtavirrassa tuntematon.

    Olisiko esimerkiksi maahanmuuton rajoittaminen tietyistä maanosista terrorismivaaran perusteella oikeutettua, jos ääri-islamilaisen ideologian motivoimat terrori-iskut hypoteettisesti surmaisivat vuosittain EU:n alueella huomattavasti suuremman osan ihmisiä kuin nykyisin? Entä jos 100 ihmisen sijaan vuosittain kuolisi 1000? Entä jos 100,000? Mikäli ei 100,000 kuolonuhrinkaan perusteella hyväksyisi yleistävän ja syrjivän luonteensa vuoksi ongelmallisia maahanmuuton rajoituksia, on jo ajauduttu kauas oletettavasta poliittisesta konsensuksesta.

    Akateemiseen intellektuaaliseen avoimuuteen kuuluu myös kyseenalaistaa suomalaisessa valtiosääntöoikeudessa nykyisin vakiintuneita doktriineja kuten esimerkiksi perusoikeuksien heikentämiskielto, jota vastaa yhdysvaltalaisessa valtiosääntöoikeudessa ”non-retrogression principle”. Tästä keskustelusta ks. ”John C. Jeffries Jr. ja Daryl J. Levinson: The Non-Retrogression Principle in Constitutional Law.” Debattiin liittyvänä oikeuspoliittinen iskulauseena on mm. ”the constitution is not a suicide pact”. Perusoikeuksien heikentämiskielto on taipuvainen pyhittämään kaikki perusoikeuksien tasoon tehtävät parannukset saavutetuiksi eduiksi, joista ei voida tilanteen olennaisesti muututtuakaan päästä eroon. YK:n pakolaissopimuskin laadittiin aikana, jolloin maapallon väkiluku oli vain 2,5 miljardia ihmistä ja halpoja lentoyhteyksiä ei ollut olemassa.

    Perus- ja ihmisoikeuksien legitimiteetille on vaaraksi eniten oikeuksien väärinkäyttö mm. siten, että asyylioikeudesta tulee köyhille ihmisille köyhistä maista väline etsiä taloudellisesti parempaa tulevaisuutta Euroopasta. Mitä tahansa mieltä onkaan tästä siirtolaisuuden lieveilmiöstä moraaliselta kannalta, on status quo tuskin kenenkään mielestä ideaali perusteettomien turvapaikkahakemusten yksilöllisen tutkimisen ja paperittoman siirtolaisuuden ilmiöön liittyvien suurten inhimillisten ja taloudellisten kustannusten takia.

  6. Antti L says:

    (Taloustieteilijän näkökulma perusoikeustutkijoiden (myöhemmin POT) insentiiveistä)

    Ulkopuolisena tarkkailijan näkökulmasta POT/professorien insentiivit ovat ongelmallisia.

    POT:den työkentta on aika kapea ja mahdolliset työllistäjät ovat harvassa. Kuten yllä todettu, ei esim. kansainvälisiä tehtäviä hirveästi ole (pl. joku yliopistolliset tutkimukstehtävät). Täten yliopistojen ja valtiollisten tehtävien määrä on luonnolisesti tärkeää POT:lle. Täten POT:ien kannattaa ihan vain omien työtehtäviensä (ja täten ansaintamahdollisuuksiensa) lisäämiseksi kannattaa kaikkea joka lisää perusoikeuksien vaikuttavuutta, tai asioita joiden päätäntään perusoikeudet voivat vaikuttaa. Täten POT:n taloudelliset insentiivit ajavat heitä ekspansionistiseen perusoikeustulkintaan. Tämän takia ulkopuolisesta vaikuttaa että POT:at ihan riippumatta poliittisista mielipiteistään haluavat tulkita perustuslakia pidemmälle kuin mitä perustuslain laatijat ovat aikoinaan edes kuvitelleet.

  7. Ismo Liukko says:

    Perustuslakivaliokunta varmaan tulee nykymenolla kehittämään toimintaansa niin, että kaikenkarvaisten asiantuntijoiden merkitys tulee väistämättä pienenemään. Aiemmin asiantuntijat käsittääkseni pidättäytyivät juridiikassa. Nykyään ”asiantuntijat” löytävät Suomen perustuslaista säädöksiä, joiden löytämiseksi täytyy olla rautainen ammattilainen. Kuten sen, mitä Suomen perustuslaki säätää maakuntien (tai sote-alueiden määrästä). Aiemmin ajateltiin, että demokratiassa
    poliittisen päätöksenteon hoitaa poliitikot, yleensä väärin. Perustuslain näkyvät säädökset tukevat tulkintaa, uskallan väittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s