Aura Kostiainen: Antti Häkkänen ja paluu muodolliseen legalismiin?


kirjastokuvaUusi oikeusministerimme Antti Häkkänen on herättänyt kuohuntaa lakien noudattamista koskevilla kommenteillaan. Esimerkiksi Häiriköt-päämaja kiinnitti Facebookissa some-kuvallaan huomiota Häkkäsen lausuntojen ristiriitaisuuteen. Yhtäällä uusi oikeusministerimme vaatii kansalaisilta lainkuuliaisuutta ja on huolissaan kansalaistottelemattomuudesta. Toisaalla hän taas ei näytä pitävän perustuslain sitovuutta niin kovin tärkeänä. Häkkänen totesi Verkkouutisten jutussa:

”Perustuslain ohjausvaikutusta ei voi viedä liian pitkälle varsinkaan tällaisena aikana, kun yhteiskuntaa pitää uudistaa ja tehdä rakenneuudistuksia, jotta saadaan palvelut ja talous kuntoon. Silloin pitää sallia poliitikoille harkintamarginaalia, joka on vaaleissa punnittu.”

Häkkäsen lausumat näyttävät kieltämättä ristiriitaisilta sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka on tottunut pitämään perustuslakia oikeudellisesti sitovana säädöksenä vastaavasti kuin tavallisiakin lakeja. Tämä tulkinta on vahvistunut pitkään Suomessa ja sai viimeistään perustuslakiuudistuksen myötä 106 § kautta sinetin: jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle.

Suomalaisen legalismin historiassa Häkkäsen tulkinta ei kuitenkaan ole mitenkään uusi. Suomen itsenäisyyden alkuvuosista lähtien ainakin 1970-luvulle asti Suomessa oli vallalla suppea perusoikeusnäkemys, ja perusoikeuksien oikeudellinen merkitys oli hyvin rajallinen. Suppean perusoikeusnäkemyksen mukaan oikeudet velvoittavat vain valtiota ja sitäkin lähinnä siihen, että valtio on passiivinen eikä itse loukkaa oikeuksia. Ennen toista maailmansotaa erityisesti poliittisessa oikeistossa ja keskustassa suosiota nauttineen muodollisen legalismin näkökulmasta perustuslaki (tai perustuslait, joita oli neljä) oli sitova erityisesti menettelysäännöstensä puolesta, mutta sisällöllisesti siitä voitiin poiketa. Näin tehtiinkin useasti itsenäisen Suomen alkutaipaleella, jolloin säädettiin runsaasti poikkeuslakeja.

Poikkeuslain idea oli se, että siinä muutettiin perustuslain sisältöä koskematta itse perustuslakiin. Poikkeuslaki säädettiin perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli jättämällä se lepäämään yli vaalien ja hyväksymällä se sen jälkeen 2/3 määräenemmistöllä tai julistamalla se kiireelliseksi 5/6 enemmistöllä ja hyväksymällä tämän jälkeen 2/3 enemmistöllä. Näin oli samanaikaisesti voimassa sekä perustuslaki että poikkeuslaki, mutta tietyn säännöksen kohdalla noudatettiin poikkeuslakia eikä perustuslakia.

Kaikista vuoteen 1937 mennessä hyväksytyistä lakiehdotuksista noin 10% oli poikkeuslakeja. Perusoikeuspoikkeusten huippu ajoittui sotavuosiin ja niitä välittömästi seuranneeseen säännöstelyaikaan. Kärkivuosi oli 1945, jolloin lailla säädettiin noin 60 poikkeusta. Suurin osa noiden aikojen perusoikeuspoikkeuksista koski omaisuudenturvaa. Poikkeuslakien käyttämiseen johti monesti haluttomuus puuttua lopullisella tavalla perustuslakiteksteihin poliittisesti kriittisenä aikana.

Hallintovallan käytössä perusoikeuksien merkitystä rajoitti virkamieskunnassa omaksuttu käsitys siitä, että perusoikeussäännös kohdistui nimenomaisesti lainsäätäjään eikä hallintoon ja tuomioistuinlaitokseen. Eritasoisten normien työnjako nähtiin seuraavaksi: perusoikeussäännökset määräsivät, millaisia lakeja sai säätää, tavalliset lait taas määräsivät, miten hallinnon ja tuomioistuinten tuli toimia ja mihin oikeuksiin kansalaiset niissä voivat vedota. Näin ollen perusoikeudet eivät käytännössä olleet hallinnossa välittömästi sovellettavaa oikeutta. Tästä juontui myös se käsitys, että mikäli eduskunta kaikesta huolimatta sääti lakeja, jotka olivat ristiriidassa perusoikeussäännösten kanssa, tuli tuomioistuinten ja viranomaisten noudattaa eduskunnan säätämiä lakeja eikä perustuslakia.

Taustalla tässä ajattelussa oli paitsi suppea perusoikeusnäkemys myös vallan kolmijako: ei haluttu, että oikeusistuimet puuttuvat lainsäätäjän toimintaan ja alkaisivat ”tehdä politiikkaa”. Kun lainsäätäjä antoi sekä perustuslain että tavalliset lait, ei ollut oikeusistuinten asia kritisoida, noudattiko lainsäätäjä omia perustuslakejaan.

Yksi kuuluisimmista keskusteluista koskien valtiosäännön noudattamisen oikeudellista arviointia käytiin 1930-luvulla Weimarin Saksassa Hans Kelsenin ja Carl Schmittin välillä. Liberaali ja sosialidemokraatteihin kallellaan oleva Kelsen katsoi, että minkä tahansa oikeusnormin antaminen oli sitä alemmanasteisen normin näkökulmasta oikeuden luomista ja ylemmänasteisen normin näkökulmasta oikeuden soveltamista. Kun tuomarin ja lainsäätäjän välillä oli pikemminkin aste-ero kuin laadullinen ero, niin myöskään lainsäätäjän toiminnan ei tullut olla oikeudellisen arvioinnin yläpuolella. Laillisuuden arviointi oli kuitenkin sen aikaisissa valtioissa keskittynyt lähinnä sen arviointiin, olivatko toimeenpanovallan toimenpiteet tavallisen lain mukaisia, kun taas hänen mielestään legaalisuus tuli ulottaa myös perustuslain ja tavallisen lain välisen suhteen arviointiin.

Konservatiivinen ja autoritäärisyyteen kallellaan oleva Schmitt puolestaan katsoi, että perustuslainmukaisuuden arviointi ylitti tuomioistuimen legitiimin toimivallan rajat. Koska perustuslain tasoiset normit olivat usein kovin yleistasoisia, tuomioistuin joutuisi käyttämään poliittista harkintaa, mikä tekisi tuomioistuimesta lainsäätäjän ja loukkaisi siten vallan kolmijakoa. Perustuslakituomioistuin politisoisi oikeusistuimet ja siten heikentäisi oikeudellisen ratkaisutoiminnan arvovaltaa.

Suomalaisessa keskustelussa nimenomaan muodollisen legalismin edustajat ovat katsoneet, että perustuslaki oli velvoittava vain muotosäännöstensä osalta. Sisällöllistä valtiosääntötulkintaa, eli esimerkiksi perusoikeuksien merkitystä, painottivat 1930-luvun suomalaisessa valtiopäiväkeskustelussa erityisesti sosialidemokraatit sekä ruotsalaisen vasemmiston eduskuntaryhmä. Tosin perusoikeuksia rajoittavan vuoden 1939 tasavallan suojelulain antoi nimenomaan A.K. Cajanderin punamultahallitus, ja IKL otti taktisista syistä täysin päinvastaisen kannan perusoikeuksien rajoittamiseen vuonna 1936 kuin mitä Lapuanliike oli ajanut vuonna 1930.

Toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeuksien merkitys on jatkuvasti korostunut, ja samalla perustuslain merkitys on kasvanut. Laajan perus- ja ihmisoikeusnäkemyksen mukaan valtiolla ja muillakin julkista valtaa käyttävillä toimielimillä on velvollisuus paitsi pidättäytyä oikeusloukkouksista myös aktiivisin toimin suojata ja edistää perus- ja ihmisoikeuksia. Onkin kiinnostavaa nähdä, ollaanko kokoomuksessa palaamassa ennen toista maailmansotaa vallinneeseen suppeaan perusoikeusnäkemykseen ja legalistiseen formalismiin.

 

Aura Kostiainen

Kirjoittaja on oikeushistorian väitöskirjatutkija, jonka pro gradu -tutkielma käsitteli vuosien 1930 ja 1936 tasavallan suojelulakiesitysten käsittelyä eduskunnassa. (kuva: Minna Saarinen)

Comments

  1. Taisto ahvenainen says:

    Antavatko perustuslaki, perustuslain lainsäädäntöasiakirjat ja perustuslakivaliokunnan lausunnnot mahdollisuuden palata tai siirtyä laajassa mitassa esimerkiksi poikkeuslakikäytäntöön ja legalistiseen formalismiin? Tuskinpa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s