Antti Ronkainen: Euroopan keskuspankki on jäämässä oman itsenäisyytensä vangiksi


nc3a4yttc3b6kuva-2017-09-25-kello-13-29-47-2-e1506402997414.pngKeskuspankkien kasvaneesta poliittisesta merkityksestä kertoo, että keskuspankkiirit ovat alkaneet kommentoida hallitusten finanssipolitiikkaa, rakenteellisia uudistuksia, teknologista kehitystä ja jopa eriarvoistumista. Kehitys finanssi- ja eurokriisien jälkeen kyseenalaistaa ennen kriisejä vallinneen konsensuksen, että keskuspankkiirit ja poliitikot eivät puutu toistensa tekemisiin.

Tämä on ongelmallista kahdesta syystä.

Ensinnäkin konsensuksen taustalla oli ideaali, että keskuspankit eivät rahoita hallituksia vaan keskittyvät matalan hintatason ylläpitämiseen keskeisenä instrumenttinaan ohjauskorko. Tällä hetkellä Yhdysvaltain, Euroopan ja Japanin keskuspankit ovat kuitenkin painaneet ohjauskorkonsa nollan tuntumaan ja ostavat joka kuukausi yli 200 miljardilla dollarilla arvopapereita estääkseen matalan inflaation muuttumisen deflaatioksi.

Poikkeukselliset toimet tarkoittavat alhaisempia velanhoitokuluja valtioille, minkä lisäksi ostot lisäävät kyseessä olevien maiden kilpailukykyä vahvistamalla muiden maiden valuuttoja. Keskuspankkien tukitoimien epäsuora seuraus onkin valtioiden epäsuora auttaminen, mikä kyseenalaistaa oletuksen hallituksesta riippumattomasta keskuspankista. Saksan perustuslakituomioistuin on kysynyt Euroopan unionin tuomioistuimelta näkökantaa Euroopan keskuspankin (EKP) nykyisten valtion velkakirjojen tukiostojen (Public Sector Purchase Programme, PSPP) laillisuudesta.

Toisekseen kehitys vahvistaa teknokratisoitumista, jossa keskuspankkien harteille asetetaan finanssivakauden lisäksi talouskasvun takaaminen. Euroopan valtioiden päämiehet tekevät poikkeuksellisia kriisitoimia koskevat päätökset yksimielisellä konsensuksella, mutta Euroopan keskuspankille riittää määräenemmistöinen konsensus. Lisäksi EKP ei ole päätöksistä vastuussa kenellekään.

Tämän seurauksena poliitikot voivat aktiivisella tekemättä jättämisellä siirtää vastuita keskuspankille. Näin kävi esimerkiksi kesällä 2012, kun EKP:n johtaja Mario Draghi lupasi EKP:n tekevän kaiken mahdollisen (whatever it takes) euron pelastamiseksi sen jälkeen, kun poliitikot eivät kyenneet tai halunneet sopia riittävästä vakausmekanismista, joka olisi kyennyt pelastamaan Italian ja Espanjan. Draghin lupaus lopetti välittömästi spekulaation kriisimaiden koroilla ja tällä hetkellä Italian ja Espanjan valtionlainojen korot ovat alhaisempia kuin Yhdysvalloissa.

Tällä hetkellä Suomessakin poliitikot juhlivat orastavaa talouskasvua ansionaan, vaikka se on suurelta osin EKP:n massiivisten tuhansien miljardien tukitoimien aikaansaamaa. Tilanne on demokraattisesti nurinkurinen, sillä keskuspankkien kasvava rooli on seurausta poliitikkojen kyvyttömyydestä tehdä päätöksiä. Nykyisen kehityksen jatkuminen johtaa tilanteeseen, jossa poliitikot luopuvat aktiivisesti omasta päätäntävallastaan.

Mikäli jo kohta 10 vuotta jatkuneesta poikkeustilasta on tulossa uusi normaali, keskustelun agendalle tulisikin ottaa keskuspankkien mandaatti ja vastuut. Näyttää, että keskuspankkien on äärimmäisen vaikeata ja hidasta palata finanssikriisiä edeltäneeseen aikaan, jossa inflaatiota hallittiin ohjauskorolla (1 tavoite ja 1 instrumentti). Mikäli keskuspankin rooli on laadullisesti jotain muuta kuin ennen kriisiä, yhteisvaluutan demokraattisen legitimiteetin kannalta olisi mietittävä uudelleen hallitusten ja keskuspankin välisiin vastuisiin liittyvää työnjakoa. Tarkoituksenani ei ole sanoa, että keskuspankin ja hallituksen yhteistyö olisi välttämättä väärin vaan pikemminkin, että on epäuskottavaa esittää, että keskuspankkien elvytyksessä ei olisi kyse osaltaan myös hallitusten tukemisesta ja siten epäsuorasta finanssipoliittisista toimista.

Tilanteen tekee Euroopassa ongelmalliseksi se, että Euroopan parlamentti ei voi muuttaa keskuspankin päämääriä, prioriteetteja tai toimintatapoja. Mandaatin muuttaminen tarkoittaa perussopimusten muuttamista, mikä edellyttäisi jäsenmaiden laajaa konsensusta nykyisistä poliittisista ongelmista ja yksimielisyyttä siitä, mitä ongelmille tulisi tehdä. Ottaen huomioon Euroopan poliitikkojen nykyisen keskinäisen epäluottamuksen ja toimintakyvyttömyyden, pääseminen yhteisymmärrykseen EKP:n roolin keskeisistä ongelmista, saati reformeista, vaikuttaa mahdottomalta.

Keskuspankkien itsenäisyyden tarkoitus oli suojata rahapolitiikan toteuttamista poliitikkojen painostukselta, mutta finanssikriisin jälkeen juuri itsenäisyys on mahdollistanut poliitikoille omien tehtäviensä sysäämisen keskuspankeille. On vaikea nähdä, että Saksan vaalituloksen myötä muodostettaisiin hallitus, joka suhtautuisi avoimesti Ranskan presidentti Emmanuel Macronin vaatimiin kunnianhimoisiin euroalueen reformeihin.

Näin onkin erittäin todennäköistä, että agendalle ei nouse laajaa keskustelua rahaliiton korjaamisesta ja perussopimusten muuttamisesta vaan keskitytään Euroopan vakausmekanismin hiomiseen ja perussopimusten täydentämiseen. Tämä tarkoittaa, että eurokriisin myötä syntynyttä epätasaista poliittisten vastuiden jakautumista euromaiden ja EKP:n välillä tuskin tullaan purkamaan.

Kun Euroopan integraation isovanhemmat uskoivat, että kriisit ja erityisesti yhteisvaluutta toimivat Euroopan integraation siivittäjinä, näyttääkin käyneen täysin päinvastoin. Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä poliittinen konsensus integraatiosta on muuttunut kovaääniseksi dissensukseksi, jossa jäsenmaat vetäytyvät kuoriinsa ja EKP joutuu toimillaan pitämään rahaliiton väkisin pystyssä ja ottamaan vastuuta jäsenmaiden auttamisesta ja viennin edistämisestä.

Voi hyvinkin käydä, että EKP jää oman itsenäisyytensä vangiksi.

 

Antti Ronkainen
tohtorikoulutettava
Helsingin yliopisto

Comments

  1. Riitta Ollila says:

    Hyvä keskustelun avaus. Taloustieteilijät ovat arvioineet raha- ja finanssipolitiikkaa sääntöjen ja tilannekohtaisen harkinnan pohjalta (rules v. discretion). Vakaiden talouspoliittisten sääntöjen vaatimus ja pidättäytyminen aktiivisesta suhdannepolitiikasta perustuu monetaristisen koulukunnan näkemyksiin. Eurojärjestelmä on luotu sopimuksiin perustuvilla säännöillä eikä sillä ole vastinparina finanssipolitiikasta päättävää hallitusta kuten kansallisen keskuspankin maissa. EKP:llä on ollut 2 %:n inflaatiotavoite ja 4,5 %:n rahan määrän kasvua koskeva tavoite, mutta niitä se ei ole pystynyt noudattamaan. Finanssikriisi ja Kreikan velkakriisi 2010 ja sen jälkeiset tapahtumat ovat pakottaneet EKP:n hyvin tilannekohtaisiin reaktioihin. EKP on joutunut ostamaan valtioiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta ja toimimaan viimeisenä luotonantajana (last lender resort). EKP:n toiminnasta voi sanoa, että sääntöpohjainen rahapolitiikka toimii vakaissa oloissa mutta jatkuvien kriisien tilanteessa täytyy turvautua harkintaan. Rahan tarjonnan määrän lisäys ei ole johtanut inflaatioon, koska globalisaatio ja kehittyvien maiden tarjonta ovat pitäneet hinnat matalina. Toisaalta EU-tuomioistuin ei ole tähän mennessä tuominnut EKP:n poikkeuksellisia toimia, vaikka ne eivät vastaa alkuperäisen rahaliittoa koskevan sopimuksen henkeä. Voidaan myös kysyä, ratkaisisiko 25 vuoden takaiseen Maastrichtin sopimukseen takertuminen tämän ajan ongelmia ja ovatko sen säännöt edelleen relevantit? EKP reagoi harjoitettuun poliiikkaan omalla tavallaan ja yrittää pitää jäsenvaltioita pinnalla.

  2. Todella kiinnostava kirjoitus! Tekisi mieleni Antti Ronkaiselta kysyä, että minkälaisia mahdollisia reformeja voisi rahaliiton rakenteeseen kuvitella, ja millaista tukea niille olisi löydettävissä? Minkälaiset mahdollisuudet on sille, että poliittisesti myönnettäisiin EKP:n roolin muutos? Se kai olisi ensimmäinen asia, että tunnustettaisiin tosiasiat.

    • Hei Riitta ja Heikki, kiitos molemmille kommenteista!

      EMU:n suhteen eurokriisin myötä 1) EKP on tehnyt poikkeuksellisia toimia 2) ollaan uudelleentulkittu no bailout -sääntöä (perustamalla EVM) ja 3) pyritty vahvistamaan sääntöihin perustuvaa finanssipolitiikkaa. EKP:n mandaattiin tai perussopimusten muuttamiseen ei olla kajottu, koska tämä olisi ollut kriisin keskellä todennäköisesti mahdotonta (ja lienee edelleen). Luulen, että mikäli EU-tuomioistuin olisi Gauweiler-tuomiossa katsonut, että OMT rikkoo lakia tai olisi suostunut Saksan perustuslakituomioistuimen pyrkimykseen muuttaa ohjelma rajattomasta rajalliseksi, euromaiden valtioiden velkoihin liittyvä eurokriisi olisi jatkunut ja paisunut. Tämä on nähdäkseni avain sen ymmärtämiseen, miksi Saksassa poliitikot (Merkel ja jopa Schäuble) ovat hiljaisesti hyväksyneet EKP:n poikkeukselliset toimet ja niitä vastaan ovatkin käyneet poliitikoiden sijaan Bundesbank ja perustuslakituomioistuin.

      Herää silti kysymys, onko mielekästä pyrkiä säilyttämään ja vahvistamaan sääntöihin perustuvaa jakoa kansalliseen finanssipolitiikkaan, joka käytännössä estää laajemmat ylikansalliset kriisitoimet seuraavan kriisin sattuessa (esimerkiksi riittävän suuri vakausmekanismi tai talletussuoja), minkä johdosta EKP joutuu todnäk ottamaan lisää vastuita taas seuraavan kriisin sattuessa? Mikäli poliitikot ja valtiot voivat näin ”väistää” vastuita rahaliiton hierarkiaan ja sääntöihin perustuen, ”tosiasioiden tunnustamista” valitettavasti tuskin mietitään ennen kuin EKP:n kyky pitää euroaluetta kasassa ja edistää sen talouskasvua alkaa tulla tiensä päähän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s