Perustuslakiblogi

Martin Scheinin: Sotilastiedustelu, salaiset asiakirjat ja Helsingin Sanomien niihin perustuva kirjoittelu

Viikkoa ennen joulua (16.12.2017) Helsingin Sanomat julkaisi laajan ja näyttävän kirjoituksen Suomen sotilastiedustelusta – tai Tikkakoskella toimivasta puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta, kun kerran mitään lainsäädäntöä sotilastiedustelusta ei ole. Ehkä tärkein piirre tuossa kirjoituksessa oli sen avoin perustaminen puolustusvoimien salaisiin ja erittäin salaisiin asiakirjoihin, joista ilmaistiin niiden aihepiirit, ajankohdat ja joitakin valikoituja yksityiskohtaisia sisältötietoja. Jutun kuvituksena oli asiakirjojen salaisuusleimoja ja sitaatteja salaisista asiakirjoista.

Kirjoituksesta nousi kova kohu, josta ei ole puuttunut ongelmallisia piirteitä. Tasavallan presidentti ilmoitti rikostutkinnan käynnistyneen, ja puolustusministeri moitti Helsingin Sanomia isänmaallisuuden puutteesta. Jotkut kiirehtivät hallituksen jo vuosia hautomia tiedustelulakeja, ikään kuin salaisten asiakirjojen vuotaminen osoittaisi, ettei viestiliikennettä vielä seurata kyllin kattavasti. Helsingin Sanomien omistajat vaativat päätoimittajalta selvitystä, ja vastaava päätoimittaja Kaius Niemi esitti selityksiä sekä julkisesti lehden lukijoille että suljettujen ovien takana Sanoma-yhtiön hallitukselle. Sotilastiedustelun päällikkö Harri Ohra-aho puolestaan vaati lisää rahaa sotilastiedustelulle, ikään kuin maksuna suuremmasta avoimuudesta.

Tietovuotoa tutkitaan nyt rikoksena, ja poliisi on ottanut käyttöön järeät pakkokeinot, kuten Hesarin toimittajan kotiin ilman tuomioistuimen päätöstä toteutetun erityisen kotietsinnän. Tässä kirjoituksessa keskitytään asian rikosoikeudellisen puolen perusoikeusulottuvuuteen eli kysymykseen siitä, milloin rikossyytteet ja pakkokeinot muodostuvat sananvapauden loukkauksiksi. Jaksossa 1 arvioidaan rikoslain säännöksiä ja jaksossa 2 sananvapauden vaikutusta niiden soveltamisessa. Lisäksi sivutaan jaksossa 3 myös tiedustelulainsäädäntöhanketta ja lopuksi jaksossa 4 kysymystä siitä, mistä tietovuodon lähdettä kannattaisi etsiä. (Kysymystä erityisessä kotietsinnässä otetun aineiston takavarikosta ei käsitellä, kun se Hesarin mukaan ei sisällä tietovuodon tutkinnan kannalta relevanttia).

1. Mitä sanoo rikoslaki?

Keskusrikospoliisi tutkii asiaa, ja ”lähtökohtaisesti epäily turvallisuussalaisuuden paljastamisesta koskee Helsingin Sanomia ja epäily virkasalaisuuden rikkomisesta mahdollista salaisen tiedon vuotajaa tai vuotajia”. Ensin mainittu rikosnimike (rikoslain 12 luvun 7 §) on järeä, mitä osoittaa jo säännöksen sijoittaminen rikoslain 12 lukuun eli maanpetossäännösten joukkoon:

Joka oikeudettomasti julkistaa tai toiselle välittää, luovuttaa tai ilmaisee taikka tällaista tarkoitusta varten oikeudettomasti hankkii tiedon seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava turvallisuussalaisuuden paljastamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Toisin kuin eräissä julkisissa lausunnoissa on oletettu, tämä kriminalisointi ei perustu siviili- tai sotilasviranomaisten lyömiin salassapitoleimoihin vaan edellyttää syyttäjän näyttöä ja tuomioistuimen harkintaa siitä, että julkistettu ”seikka” on salassa pidettävä tai että sen paljastuminen tekijän tieten olisi omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa mm. Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle. Viestikoekeskuksen salassapitoleimat edustavat vain asiakirjan laatijan tai käsittelijän käsitystä siitä, että asiakirja sisältää tai saattaa sisältää salassa pidettäviä seikkoja. Kun Hesarin jutun mukaan Viestikoekeskuksen asiakirjat on järjestelmällisesti leimattu salaisiksi, on selvää, ettei syyttäjä tai tuomioistuin voi panna kovin paljon painoa noille leimoille. Vaaditaan perusteltua yksilöintiä siitä, mitä salassa pidettäviä ”seikkoja” Hesari on kunkin asiakirjan osalta julkaissut. Kun asiakirjat ovat kymmenisen vuotta vanhoja ja kun lehti on (omien sanojensa mukaan) harjoittanut huolellista harkintaa asiakirjojen käytössä, voi hyvinkin olla, ettei Hesarin palstoille ole päätynyt ainuttakaan RL 12:7 säännöksen kattamaa ”seikkaa”.

Huomionarvoista tässä yhteydessä on, että Hesarin kirjoituksessa käsiteltyjä asioita on ollut julkisuudessa jo aiemmin, mm. Olli Ainolan artikkelissa Iltalehdessä 19.4.2017. Se on asenteiltaan sotilastiedustelua kohtaan myönteinen, mutta ei välttämättä sisällä vähemmän ”seikkoja” kuin kohun kohteeksi nyt noussut Hesarin sävyltään kriittinen artikkeli. Onkin vahvoja perusteita epäillä, että Hesariin kohdistuva rikostutkinta RL 12:7 nojalla on valitettava ylilyönti. Lehden vastaava päätoimittaja on korostanut, että aineistoa ei hankittu oikeudettomasti ja että sen sisältämiä tietoja on julkaistu huolellisella harkinnalla:

Julkaistuissa tiedoissa ei ole käsityksemme mukaan mitään sellaista uutta tietoa, joka vaarantaisi esimerkiksi kansallisen turvallisuuden. (HS 16.12.2017)

Jos salaisten asiakirjojen alkuperäinen vuotaja on luovuttanut asiakirjat sellaisinaan välikädelle tai Hesarin toimittajalle, hän saattaa hyvinkin olla syyllistynyt rikokseen RL 12:7 nojalla. Vaikka salassapitoleimojen, salaisiksi leimattujen asiakirjojen olemassaolon taikka niiden aihepiirien paljastaminen ei itsessään voi olla rikos demokraattisessa yhteiskunnassa, on syytä olettaa, että ainakin joihinkin kyseisistä asiakirjoista on sisältynyt ”seikkoja”, joiden salassapito on oikeutettua myös rikoslain mainitun säännöksen kannalta. Asiakirja-aineiston luovutusten ketjussa se henkilö, joka on objektiivisesti arvioiden oikein poistanut tai peittänyt salassa pidettävät ”seikat” ennen julkaisemista tai edelleen luovuttamista, vapautuu rikosvastuusta RL 12:7 nojalla. Sama koskee kaikkia tämän henkilön jälkeen ketjussa olevia. Hesarin päässä ei siis välttämättä ole tapahtunut mitään rikosta, kuten tuoreeltaan kommentoin MTV:lle.

KRP:n tiedotteessa mainittu toinen rikosnimike, virkasalaisuuden rikkominen, on kriminalisoitu virkarikosten joukossa rikoslain 40 luvun 5 §:ssä:

Jos virkamies tahallaan palvelussuhteensa aikana tai sen päätyttyä oikeudettomasti

1 ) paljastaa sellaisen asiakirjan tai tiedon, joka viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) tai muun lain mukaan on salassa pidettävä tai jota ei lain mukaan saa ilmaista, taikka…

Tämä kriminalisointi koskee vain rikosoikeudellisessa virkamiesasemassa olevia, ja myös palvelussuhteen päättymisen jälkeen. Se ei sen sijaan koske Hesarin toimittajia. Voitaneen olettaa, että mahdollisten välikäsien lukumäärästä riippumatta alkuperäinen vuotaja on ollut sotilas- tai siviilivirkamies. (Tästä hieman lisää tämän kirjoituksen viimeisessä jaksossa.) Tunnusmerkistö viittaa paitsi ”tietoon” myös ”asiakirjaan”, joten lähtökohtaisesti salaisiksi leimattujen asiakirjojen luovuttaminen toiselle on virkamiehen tekemänä jo itsessään rikos. Puolustuksekseen syytetty voi toki esittää, että salassapitoleima on lyöty ilman laillista perustetta, mutta todistustaakka jakautuisi toisin kuin RL 12:7 yhteydessä. Kun tuon säännöksen tulkitsemiseksi syyttäjän on yksilöitävä ”seikat”, joiden julkistaminen on täyttänyt rikoksen tunnusmerkistön, virkarikossyytteen yhteydessä salaisiksi leimatun asiakirjan luovuttaminen eteenpäin luo olettaman rikoksen tapahtumisesta, ja syytetyn tulee osoittaa, että leima on lyöty virheellisesti. (Asiakirjojen salassapitoleimoja avataan tässä Ylen artikkelissa 18.12.2017.)

Jo rikoslain asianomaisten säännösten perusteella vaikuttaa siis siltä, että toimittajien pelottelu maanpetosrikoksiin kuuluvalla turvallisuussalaisuuden paljastamisrikoksella (RL 12:7) on ikävä ja vakava ylilyönti. Tätä arviota ei muuta se, että julkisissa kommenteissa mm. rikosoikeuden asiantuntijat ovat viitanneet vuodelta 1995 olevan säännöksen esitöihin osoituksena siitä, mitä kaikkea hallitus tarkoitti säätää rangaistavaksi. Tässä yhteydessä viittaukset esitöihin (HE 94/1993 vp, LaVM 22/1994 vp) ovat ongelmallisia, koska rikoslain säännös säädettiin ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta, ilman perustuslakivaliokunnan käsittelyä ja ilman sen perusteellista arviointia, miten Europan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan sananvapausmääräys tulisi vaikuttamaan rikoslain soveltamisessa. Huomionarvoista on, että esitöistä muutoin seuraavan laajan tulkinnan vastapainona hallituksen esityksessä kuitenkin jo tuolloin yleisluontoisesti lausuttiin:

Arvioitaessa jonkin tiedon paljastumisen vahingollisuutta on myös otettava huomioon muualta oikeusjärjestyksestä̈ ilmenevät yleiset periaatteet, kuten esimerkiksi sananvapaus, painovapaus, liikkumisvapaus sekä̈ asiakirjojen, poliittisen toiminnan, viranomaistoiminnan ja tieteellisen tutkimuksen julkisuusperiaate.

2. Sananvapaus vaarassa

Sananvapaus on turvattu perusoikeutena ja ihmisoikeutena. Se on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi mahdollistaessaan vapaan tiedonvälityksen, kriittisen keskustelun ja viranomaisten toimintaan – mukaan lukien salassapidon verhon takana tapahtuvat toiminnot – kohdistuvan kansalaisyhteiskunnan valvonnan. Tärkeä tiedustelutoiminnan salassapitoon liittyvä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen klassinen ratkaisu on Observer ja Guardian v. Yhdistynyt kuningaskunta (26.11.1991). Tapaus koski tiedustelupalvelu MI5:n eläkkeelle jääneen toimihenkilön muistelmien julkaisemista ja hallituksen toimia julkaisemisen estämiseksi. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu sisältää useita sananvapauden arvioinnin kannalta tärkeitä näkökohtia, minkä lisäksi se vahvisti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan (sananvapaus) loukkauksen hallituksen joidenkin (vaan ei kaikkien) toimenpiteiden osalta.

Perusoikeutena ja ihmisoikeutena suojattuun sananvapauteen kuuluu myös ns. lähdesuoja eli lehden tai muun tiedotusvälineen oikeus kieltäytyä rikostutkinnassa tai tuomioistuimessa paljastamasta tietolähteitään. Lähdesuojan merkitys vain korostuu asioissa, joissa tiedotusvälineet ovat esittäneet kriittisiä näkökohtia jonkin viranomaisen toiminnasta, ja tutkivan journalismin tietolähteenä on saattanut olla virkakoneiston sisäinen ns. vuotaja. Sananvapauden kannalta olisi suotavaa, että rikostutkinta nyt keskittyisi vuotajan ja mahdollisten välikäsien identifiointiin ilman, että Hesari pakotetaan paljastamaan tietolähteitään. Kun kyse on useista yksilöidyistä salaisiksi leimatuista asiakirjoista, joiden jakelulistat ovat viranomaisten tiedossa, tuloksellinen rikostutkinta on täysin mahdollinen ilman lehdistön nauttiman lähdesuojan murtamista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat, että Suomella on velvollisuus edetä tätä reittiä ja pyrkiä välttämään lähdesuojan murtaminen.

Tiedotusvälineiden lähdesuojaa ja sen murtamista koskee Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisu Goodwin v. Yhdistynyt kuningaskunta (27.3.1996). Siinä todettiin ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan (sananvapaus) loukkaus, kun lähdesuoja murrettiin, vaikka murtamisella tavoiteltu tarkoitusperä oli jo muilla keinoin pitkälti saavutettu (kohta 42). Vastaavasti 10 artiklan loukkaus todettiin tapauksessa Telegraaf ym. v. Hollanti (22.11.2012), kun kyseessä olevien asiakirjojen vuotolähde olisi ollut selvitettävissä tutkimalla kunkin asiakirjan sisältö ja jakelulistat (kohta 129).

Vielä mainittakoon Sanoma-yhtiön omaa hollantilaista tytäryhtiötä koskeva ratkaisu Sanoma Uitgevers v. Hollanti (14.10.2010), jossa ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto vahvisti 10 artiklan loukkauksen, kun lehti oli syyttäjän ja tutkintatuomarin toimesta määrätty luovuttamaan poliisille tietty sen hallussa oleva journalistisiin tarkoituksiin hankittu valokuva-aineisto rikostutkintaan liittyen. Ihmisoikeustuomioistuimen ei tarvinnut lainkaan arvioida perusoikeusrajoituksen oikeasuhtaisuutta demokraattisessa yhteiskunnassa, kun se katsoi, ettei asiassa sovellettu Hollannin lainsäädäntö täyttänyt niitä laatuvaatimuksia, jotka sananvapausrajoituksille tulee asettaa.

Lähdesuojasta on säädetty laissa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (ks. 16 §) ja sen murtamisesta puolestaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:ssä:

Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetussa laissa (460/2003) tarkoitettu yleisön saataville toimitetun viestin laatija taikka julkaisija tai ohjelmatoiminnan harjoittaja saa kieltäytyä todistamasta siitä, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot tai laatinut yleisön saataville toimitetun viestin.

Tuomioistuin voi velvoittaa 1 momentissa tarkoitetun henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla.

Huomionarvoista on, että lähdesuoja voidaan murtaa ilman rikoksen vakavuuteen liittyvää kynnystä, jos syytteessä on virkamies salassapitovelvollisuuden rikkomisesta. Olettaen, että tällainen syyte nostetaan alkuperäistä vuotajaa tai jotakin välikättä vastaan, voisi kuvitella, että tuomioistuimelta saatetaan hyvinkin pyytää Hesarin lähdesuojan murtamista. Kun syytteen nostaminen on kuitenkin edellyttänyt näyttöä syytetyn syyllisyyden tueksi, voi kuitenkin osoittautua, että sananvapauden kannalta tärkeän lähdesuojan murtaminen on tarpeetonta. Tuomioistuimen tuleekin arvioida asiaa sananvapausrajoituksen välttämättömyys- ja suhteellisuusvaatimusten kannalta ja tarvittaessa niiden avulla supistaa avoimeksi kirjoitetun säännöksen soveltamisalaa. Jos juttu on muun näytön perusteella ratkaistavissa, ei ole oikeutettua murtaa Hesarin lähdesuojaa.

Jo tässä vaiheessa on syytä todeta, että sananvapauden kannalta edellä lainattu oikeudenkäymiskaaren säännös on pelottavan heikko, olkoonkin että se on varsin tuore ja läpäisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan seulan (ks. PeVL 39/2014 vp). Sanoma Uitgevers –ratkaisun valossa säännös saattaa olla liian väljästi kirjoitettu, jotta se täyttäisi ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämät laatuvaatimukset sananvapauden rajoittamisessa. Voi vain toivoa, että Hesari ja sen toimittajat vetoavat lähdesuojaan ja tarvittaessa pysyvät tällä kannalla korkeimpaan oikeuteen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka, myös siinä tilanteessa, että ennen jälkimmäisen lopullista arviota asiassa Suomessa tuomittaisiin rangaistuksia Hesarin toimittajalle tai päätoimittajalle.

Hesarin selkärankaisuudesta on kuitenkin syytä olla huolissaan. Sanoma-yhtiön hallituksen vaatimus saada päätoimittajalta selvitys, vastaajan päätoimittajan vakuuttelut ”isänmaallisuudesta” ja jo alkaneeseen juttusarjaan todennäköisesti kohdistettu itsesensuuri viittaavat siihen, että viranomaisten harjoittama pelottelu on ainakin ensi vaiheessa toiminut. (Itsesensuurin indisiona lainattakoon Hesarin alkuperäistä juttua 16.12.2017: ”Helsingin Sanomat kertoo nyt ja lähipäivinä, mitä sotilastiedustelu tekee – ja on tehnyt.” Teeman käsittely toki jatkui, mutta vaikuttaisi siltä, että jotakin on jätetty julkaisematta.)

Suomi tunnetaan kansainvälisesti sananvapauden mallimaana, kun sillä esimerkiksi on enemmän ykkössijoja Toimittajat ilman rajoja (Reporters without borders) –järjestön vuosittaisissa katsauksissa kuin millään muulla maalla: vuosina 2002-2017 peräti kaksitoista ykkössijaa tai jaettua ykkössijaa. Jotain paradoksaalista on kuitenkin siinä, että samaan aikaan Suomella on ollut huomattavia vaikeuksia sananvapauden kanssa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Samana ajanjaksona (2002-2107) ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt suhteellisesti ottaen suuren määrän 10 artiklaa koskevia valituksia Suomea vastaan. Asiaratkaisuun johti peräti 26 tapausta, ja niistä̈ vain kuudessa ei todettu 10 artiklan loukkausta. Peräti 20 kertaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on siis todennut Suomen loukanneen sananvapautta. Myös tätä taustaa vasten on syytä toivoa Hesarilta selkärankaisuutta ja tuomareilta pidättyvyyttä, jos kysymys lähdesuojan murtamisesta tulee käsiteltäväksi.

3. Etenevätkö tiedustelulait?

Kevään 2015 eduskuntavaaleista saakka hallitus on kiirehtinyt ns. tiedustelulakipaketin säätämistä, ehdotellen mm. perustuslain yksityisyydensuojasäännöksen (10 §) kiireellistä muuttamista viiden kuudenneksen enemmistöllä eduskunnassa. Kiireen perusteina on esitetty milloin mitäkin, kuten terrori-isku ulkomailla, terrorismirikoksen epäily Suomessa taikka nyt Hesarin kirjoittelu Suomen salaisesta sotilastiedustelusta. Hallituksen kiireiden hitaus jo itsessään osoittaa, ettei kiirehtimiselle ole todellista oikeutusta. Lausuntokierroksen jälkeen hallitus antoi 8.12.2017 muokatut lakiluonnokset lainsäädännön vaikutuksiin keskittyvän lainsäädännön arviointineuvoston tutkittaviksi. Vaikka neuvosto arvioi ehdotukset niinkin nopeasti kuin kahdessa viikossa, olemme pian tammikuussa 2018 ja ehdotusten kiireelliselle käsittelylle, odottamatta 14.4.2019 pidettäviä eduskuntavaaleja, on entistä vähemmän perusteita. Paketti tulee vaatimaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan huolellisen käsittelyn. Hallituksen esitysten valmisteluvaiheessa annetut arviointineuvoston suppeat lausunnot eivät voi korvata perustuslakivaliokunnan roolia.

Kuten olen aiemmin tässä blogissa perustellut, pidän määräaikaista poikkeuslakia paljon parempana vaihtoehtona uusien tarkkarajaisten tiedusteluvaltuuksien säätämisessä kuin perustuslain suojamuurin pysyvää murtamista perustuslain 10 §:n muutoksella. Hesarin kirjoituksen nyt nostattamien kommenttien tiukkuus palauttaa mieleeni, että tuo syyskuinen kirjoitukseni sai osakseen poikkeuksellisen paljon henkilöön käyviä kommentteja, joista erikseen mainittakoon Timo Haapalan karikatyyrinomainen kolumni Ilta-Sanomissa ja nimimerkiltä ”Tapio Eeva” saamani sähköpostiviesti, joka päättyi toivotukseen ”Uuni odottaa”. Myös nyt menossa oleva tietovuotokohu liittyy Hesarin pyrkimykseen käydä kriittistä keskustelua tiedustelusta ja salassapidosta. Taitaa olla niin, että Suomesta löytyy herkkiä varpaita, joille ei haluta astuttavan. Ja kun asia-argumenteista ei haluta keskustella, turvaudutaan uhkauksiin ja ad hominem kommentteihin.

4. Mitä tapahtuu seuraavaksi tietovuodon rikosasiassa?

Hesarin alkuperäinen juttu sisälsi useita viittauksia yksilöityihin salaisiin asiakirjoihin vuosilta 2002-2008. Niiden jakelulistat ovat viranomaisten tiedossa, samoin kuin se, keille asiakirjoja on vain näytetty ja ketkä ovat saattaneet pitää kopion. Kun mainittuna aikana Suomessa toimi peräkkäin kaksi pitkäaikaista ja poliittiselta pohjaltaan erilaista hallituskokoonpanoa, näyttää epätodennäköiseltä, että vuoto olisi peräisin valtioneuvoston piiristä. Jäljelle jää kaksi muuta mahdollisuutta. Ehkä sotilastiedustelun tai suojelupoliisin piirissä on henkilö, joka on kerännyt asiakirjoista kopioita ja nyt syystä tai toisesta vuotanut ne Helsingin Sanomille, vaikkapa julkisen keskustelun ohjaamiseksi. Suoraan sanoen tämä vaihtoehto vaikuttaa vielä epätodennäköisemmältä kuin ensin mainittu. Viimeinen mahdollisuus on kuitenkin uskottavampi: kuten aiemmissa rinnastettavissa tapauksissa, myös tällä kertaa vuodon lähde on saattanut olla tasavallan presidentin kansliassa. Presidentin tietämättä joku hänen harvalukuisista avustajistaan, joilla on ollut pääsy salaisiin asiakirjoihin, on ottanut niistä kopioita. Motiivi niiden antamiselle Hesarin käyttöön voi olla tiedustelulakiuudistukseen kytkeytyen poliittinen, taikka sitten puhtaasti henkilökohtainen, esimerkiksi turhautumiseen liittyen. Olisi tietenkin ironista, jos salaisen tiedustelutiedon ykkösasiakas, tasavallan presidentin kanslia, olisi myös salassapidon Akilleen kantapää.

Hesarin kirjoitusten perusteella on todennäköistä vaan ei varmaa, että vuotaja on luovuttanut salaiset asiakirjat sellaisinaan ja suoraan lehden toimittajalle, mikä näyttäisi vuotajan osalta täyttävän RL 12:7 tunnusmerkistön. Ei silti kannata sulkea pois mahdollisuutta, että jo vuotaja on ”sanitoinut” asiakirjoja niin, että lehti ei ole saanut nähdäkseen sellaisia seikkoja, joiden julkitulo enää joulukuussa 2017 olisi omiaan aiheuttamaan vakavaa haittaa Suomen maanpuolustukselle tai turvallisuudelle. Sanitoituinakin asiakirjat kertovat journalistisesti arvioiden merkittäviä asioita Viestikoekeskuksesta ja sotilastiedusteluun liittyvästä salassapidosta. Niistä kirjoittaminen on palvellut merkittävää julkista intressiä. Jo siksi Hesarin lähdesuojaa tulisi kunnioittaa ja tietovuoto tutkia muilla keinoin kuin sen murtamisella. En usko vuodon selvittämisen muilla keinoin olevan edes vaikeaa.

Presidentti Sauli Niinistön ripeys rikostutkinnan käynnistämisen yhteydessä saattaakin selittyä sillä, että myös hän on ymmärtänyt todennäköiseksi, että vuoto on peräisin hänen omasta talostaan, joskaan ei hänen presidenttikaudeltaan.

Martin Scheinin, professori