Helsingin hovioikeus antoi helmikuun lopussa tuomion, jossa se hylkäsi totaalikieltäytyjää koskeneen ja siviilipalveluslain (1446/2007) 74 §:ään perustuneen syytteen siivilipalvelusta kieltäytymisestä. Hovioikeus katsoi, että rangaistukseen tuomitseminen olisi johtanut perustuslain 6 §:n 1 momentissa säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen ja 2 momentissa tarkoitetun syrjintäkiellon vastaiseen lopputulokseen. Syrjivyys johtui hovioikeuden mukaan siitä, että yhden uskonnollisen yhdyskunnan, Jehovan todistajien, jäsenet on jäsenyytensä perusteella vapautettu asevelvollisuuden suorittamisesta 1980-luvlla poikkeuslakina säädetyllä niin sanotulla vapautuslailla (Laki Jehovan Todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa 645/1985). Toisin kuin muiden totaalikieltäytyjien tapauksissa, aseellisesta palvelusta kieltäytymisestä heidän osaltaan seuraa sen paremmin velvollisuutta suorittaa korvaavaa palvelua kuin mitään rikosoikeudellista rangaistusta.
Tapauksen oli hovioikeuteen vienyt yhdenvertaisuusvaltuutettu, joka oli syytetyn valtuuttamana valittanut hovioikeuteen valittajalle käräjäoikeudessa tuomitun rangaistuksen kumoamiseksi. Varsinainen ratkaisu syntyi lopulta 7-jäsenisessä vahvennetussa jaostossa. Hovioikeuden presidentti oli kolmijäsenisessä kokoonpanossa suoritetun pääkäsittelyn jälkeen siirtänyt vahvennetun jaoston ratkaistavaksi kysymyksen siitä, voiko perustuslaissa säädetty yhdenvertaisuuden vaatimus estää muun vakaumuksen kuin Jehovan todistajien vakaumuksen omaavan henkilön tuomitsemisen rangaistukseen siviilipalveluksesta kieltäytymisestä ottaen huomioon Jehovan todistajia koskeva erityislainsäädäntö ja valittajan vakaumuksesta kolmijäsenisessä kokoonpanossa tehty arvio. Tuon arvion mukaan valittajan vakaumus ja hänen vakaumuksensa vakavuus osoittivat kysymyksessä olevan sen kaltainen vakaumus, että asiassa ei ollut perusteita erilaiseen kohteluun.
Hovioikeuden vahvennettu jaosto päätyi siis katsomaan, että rangaistuksen tuomitseminen olisi ollut syrjivää. Käräjäoikeuden tuomio kumottiin ja valittaja vapautettiin rangaistusvastuusta. Äänin 4-3 syntynyt hovioikeuden ratkaisu on lainvoimaa vaillakin olevana historiallinen sekä totaalikieltäytyjien oikeudellisen kohtelun että perus- ja ihmisoikeuksien yleisemmän merkityksen kannalta. Samoin sen voi olettaa vaikuttavan keskusteluun tarpeesta uudistaa asevelvollisuus- ja siviilipalveluslainsäädäntöä. Kun syyttäjä on ilmoittanut hakevansa asiassa valituslupaa korkeimmalta oikeudelta, ja kun asiaan liittyvä prejudikaattiulottuvuus on niin ilmeinen, on oletettavaa, että asiasta saadaan vielä korkeimman oikeuden ratkaisu. Oletettavaa myös on, että jos korkein oikeus päätyisi kumoamaan hovioikeuden tuomion, asia etenisi vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Asian merkityksen vuoksi ei ole myöskään sattumaa, että ratkaisua käsiteltiin tuoreeltaan laajasti myös julkisuudessa. Vaikka yleisesti ottaen keskustelu on ollut asiallista ja punnittua, suomen kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden noudattamisen ja oikeusvaltion kannalta syvästi huolestuttaviltakaan kommenteilta ei ole vältytty.
Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus ryhtyä tarkemmin ruotimaan sitä, mitä kukakin on julkisuudessa esittänyt. Sen sijaan huomio on syytä kiinnittää hovioikeuden ratkaisun perusteluihin, joita voidaan pitää valtiosääntöoikeudellisesti poikkeuksellisen laadukkaina. Kysymys oli nimittäin oikeudellisesti hyvin kiperästä tapauksesta, jossa jouduttiin ratkaisemaan tavallista selvästi vaikeampia valtiosääntöoikeudellisia tulkintaongelmia. Sekä enemmistö että vähemmistöön jääneet joutuivat ottamaan kantaa paitsi varsinaiseen syrjintäväitteeseen, myös yleisimpiin kysymyksiin tuomioistuimen oikeudesta jättää lain säännös soveltamatta perustuslainvastaisena. Lisävaikeutta viimeksi mainittuun kysymykseen toi myös se, että Jehovan todistajia koskenut vapautuslaki oli säädetty aikanaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä säädettynä poikkeuslakina. Toisaalta perustuslakikin oli poikkeuslain säätämisen jälkeen muuttunut, joten poikkeuslakiakaan ei välttämättä voinut pitää ratkaisevana.
Tähän ongelmakokonaisuuteen hovioikeuden tuore ratkaisu antaa nyt yhden vastauksen – tai vähemmistön eriävä mielipide huomioonottaen kaksikin. Jättäessään lain säännöksen soveltamatta perustuslain vastaisena ja tehdessään sen kiperässä tilanteessa poikkeuksellisen vakuuttavilla perusteluilla hovioikeuden ratkaisun lähintä vertailukohtaa voidaan hakea korkeimman oikeuden taannoisesta isyyslakitapauksesta KKO 2012:11, jossa vastaavalla tavalla vuosikymmenet voimassa ollut isyyslain voimaanpanolain kannerajoitussäännöksen soveltaminen katsottiin johtavan ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.
Nostan seuraavaksi esiin hovioikeuden ratkaisun eräitä ydinkohtia. Keskityn erityisesti kysymykseen siitä, millä perustein hovioikeus saattoi jättää tapaukseen sinänsä sanamuotonsa perusteella soveltuneen siviilipalveluslain 74 §:n rangaistussäännöksen soveltamatta. Tässä vaiheessa huomio kohdistuu ainoastaan enemmistön perusteluihin. Perustuslakiblogi julkaisee kuitenkin vielä lähipäivinä myös toisen blogikirjoituksen, jossa tarkastellaan hovioikeuden vähemmistön perusteluja. Niitäkin voidaan nimittäin pitää oikeudellisesti ansiokkaina.
Kysymys siviilipalveluslain syrjivyydestä
Tapauksessa oli oikeudellisesti kysymys oikeastaan kahdesta erillisestä tulkintaongelmasta. Ensinnäkin kysymys oli siitä, onko omantunnonsyistä asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta kieltäytyneen valittajan tuomitseminen tästä kieltäytymisestä rangaistukseen perustuslain 6 §:ssä kiellettyä syrjintää, kun Jehovan todistajat on vapautettu sitä koskevan erityislain perusteella heidän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Tätä syrjintäväitettä oli hovioikeuden mukaan arvioitava paitsi kyseistä säännösten myös yhdenvertaisuuslain sekä ihmisoikeussopimusten ja niitä koskevan ratkaisukäytännön perusteella. Toiseksi kysymys oli siitä, oliko syrjintään liittyvä ristiriita tavallisen lain soveltamisen ja perustuslain välillä sillä tavoin ilmeinen, että tuomioistuimen tuli jättää siviilipalveluslain rangaistussäännös soveltamatta.
Vahvennetun jaoston enemmistö vastasi molempiin kysymyksiin myönteisesti. Kyse oli erilaisesta kohtelusta ilman hyväksyttävää perustetta ja ristiriita perustuslain ja lain välillä oli tältä osin ilmeinen. Sen vuoksi siviilipalveluslain säännös tuli perustuslain 106 §:n nojalla jättää soveltamatta.
Syrjintäväitteen arvioinnissa hovioikeus kiinnitti huomiota Suomea sitoviin kansainvälisten ihmisoikeussopimuksiin ja niiden ratkaisukäytäntöön, mutta tätä arviota ei oikeastaan voi pitää ratkaisevana. Ratkaisevin perustelu sisältyy tuomion kohtaan, jossa hovioikeus on ensin viitannut muun muassa puolustusministeriön komiteanmietinnöstä ilmenevään kantaan siitä, että vapautuslaki on ristiriidassa perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuusperiaatteen ja sitä täydentävän syrjintäkiellon kanssa. Sen jälkeen se toteaa oman käsityksensä ristiriidasta olevan samanlainen:
”Hovioikeuden arvion mukaan erilaiselle kohtelulle ei ole perustuslain mukaista hyväksyttävää syytä. Ensinnäkin erilaisen kohtelun vaikutukset ilmenevät tuntuvalla tavalla henkilökohtaisen vapauden menettämisessä eli perusoikeuksien ydinalueella. Ainakaan enää ei ole niin, että siviilipalveluksestakin kieltäytyjät ovat lähes yksinomaan Jehovan todistajia eivätkä erilaisen kohtelun vaikutukset kohdistu vuosittain vain muutamaan kymmeneen henkilöön. Erilaisen kohtelun hyväksyttävyyttä ei hovioikeuden käsityksen mukaan voida perustaa myöskään siihen, että uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyys on Jehovan todistajilla jo itsessään riittävä tae vakaumuksen aitoudesta, koska muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvilla tai järjestäytyneeseen yhteisöön kuulumattomilla kieltäytyjillä ei ole vastaavaa mahdollisuutta osoittaa vakaumustaan millään jäsenyyteen kuuluvilla tehtävillä ja velvoitteilla. Jehovan todistajille uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumisesta aiheutuvat tehtävät ja velvoitteet perustuvat Jehovan todistajien omaan valintaan eikä niitä voida pitää vastineena asevelvollisuuden tai sen korvaavien muotojen asettamille velvoitteille.” (tuomion k. 34)
Lisäksi hovioikeus katsoi, ettei erilaista kohtelua yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjintäkiellon kannalta hyväksyttäväksi tee myöskään se, että vapautuslain toimeenpanon on katsottu edellä jo viitatussa puolustusministeriön komiteanmietinnössä toimivan käytännössä hyvin kuten ei sekään, että ”siviilipalveluksesta kieltäytyneiden aseman uudelleen säänteleminen perustuslain vaatimukset täyttävällä tavalla on ongelmallista”. Ensin mainitun argumentin riittämättömyys olisi ollut mahdollista palauttaa perustuslakivaliokunnan toisinaan toteamaan kantaan siitä, ettei pelkkä hallinnollinen tarkoituksenmukaisuus voi oikeuttaa erilaista kohtelua (Ks. PeVL 59/2001 vp). Jälkimmäinen peruste perustuslainmukaisen lain säätämisen ongelmallisuudesta ei taas tietenkään voisi oikeuttaa erilaista kohtelua, koska lähtökohtana luonnollisesti tulee olla, että lainsäädäntö on perustuslainmukaista – oli sen säätäminen jostakin syystä ongelmallista tai ei.
Hovioikeus myös katsoi, ettei Jehovan todistajien erityiskohtelu myöskään täyttänyt niitä vaatimuksia, joita yleensä asetetaan jonkin ryhmän asemaa vahvistavalle hyväksyttävälle positiiviselle erityiskohtelulle. Tällaista erityiskohtelua voidaan tietenkin sinänsä pitää perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävänä, mutta sen taustalla tulee aina olla pyrkimys tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämiseen. Hovioikeuden ratkaisemassa tapauksessa taas tällaiselle ei voitu osoittaa perusteita. Päinvastoin, kuten jo hovioikeuden kolmijäseninen kokoonpano asian pääkäsittelyssäkin totesi valittajan vakaumuksesta, ”valittaja oli esittäytynyt kieltäytymisensä johtuvan vakaasta pasifistisesta vakaumuksestaan, joka estää häntä suorittamasta asevelvollisuutta tai sitä korvaavaa palvelusta. [Valittajan] ilmoittama vakaumus ja hänen vakaumuksensa vakavuus osoittaa kysymyksessä olevan sen kaltainen vakaumus, että asiassa ei ole perusteita asettaa hänen vakaumustaan eriarvoiseen asemaan Jehovan todistajien vakaumukseen nähden.” Valittajan vakaumuksen vakavuudesta taikka siitä, että tuota vakaumusta tuli kohdella yhdenvertaisesti Jehovan todistajien vakaumuksen kanssa, ei siis ollut oikeudellista epäselvyyttä tai edes erimielisyyttä
Kysymys ristiriidan ilmeisyydestä
On sinänsä merkillepantavaa, että vähemmistö yhtyi hovioikeuden enemmistön perusteluissa esitettyihin käsityksiin siviilipalveluslain ja vapautuslain syrjivyydestä ja siitä, ettei erilaiselle kohtelulle ollut osoitettavissa hyväksyttäviä perusteita (ks. perustelukappaleet 1-56 johon myös vähemmistö yhtyi). Keskeinen erimielisyys koskikin sitä, johtiko siviilipalveluslain soveltaminen ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslaille, mutta lähtökohtaisesti tämä koskee tilanteita, joissa lain säännöksen soveltaminen olisi ”ilmeisessä ristiriidassa” perustuslain kanssa.
Asetelma ei ollut valtiosääntöoikeudellisesti helpoimmasta päästä. Ratkaisun tehdäkseen hovioikeuden oli muodostettava kanta siihen, mikä merkitys tapauksessa oli annettava
1) Poikkeuslaki-instituutiolle yleisesti ja Jehovan todistajia koskevan vapautuslain asemalle tällaisena poikkeuslakina,
2) perustuslain yhdenvertaisuussääntelyn muuttumiselle poikkeuslain säätämisen jälkeen vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen seurauksena,
3) poikkeuslaki-instituution merkityksen ja soveltamisalan muuttumiselle vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen jälkeen,
4) perustuslain 106 §:n sovellettavuudelle tilanteessa, jossa soveltamatta jätettäväksi tuleva lain säännös ei olisi yksinään ristiriidassa perustuslain kanssa, vaan jossa ristiriita seuraa välillisesti muusta lainsäädännöstä, sekä
5) perustuslain 106 §:n sovellettavuudelle tilanteessa, jossa ristiriidan aiheuttava laki on säädetty poikkeuslakina
Jokaisesta viidestä tulkintaongelmasta olisi mahdollista kirjoittaa oikeustieteellinen artikkeli, ja osa olisi sellaisenaan sopiva väitöskirjan aiheeksi. Kuten tapaus myös osoittaa, jokainen kysymyksistä liittyy tavalla tai toisella toisiinsa.
Tähän tulkinta-asetelman kompleksisuuteen ja periaatteelliseen merkittävyyteen nähden on syytä sanoa, että enemmistö suoriutui tehtävästään kiitettävästi. Analyyttisesti kirjoitetuissa perusteluissa on onnistuttu tunnistamaan kaikki keskeiset oikeudelliset kysymykset, niiden merkitystä on arvioitu perustellusti ja tehtävät johtopäätökset ovat sekä valtiosääntöoikeuden yleisten oppien kanssa yhteensopivia että asiayhteydessään vakuuttavia.
Olenkin tätä blogia kirjoittaessani hieman kahden vaiheilla sen suhteen, kuinka laajalti hovioikeuden enemmistön perusteluja tulisi tässä kohtaa siteerata. Blogimuotoiseen julkaisemiseen ehkä kuuluisi, että niistä irrotettaisiin vain ydinkohtia ja loput jätettäisiin lukijan kiinnostuksen varaan. Toisaalta perustelujen laadukkuus antaisi aiheen pidemmälle lainaamiselle varsinkin kun hovioikeuden tuomio ei näytä olevan yleisesti internetistä saatavilla. Hovioikeuden tuomio on varsinkin perustuslain 106 §:n etusijasäännöksen soveltamista koskevilta osin kuin oppikirjaesitys valtiosääntöoikeuden ydinkysymyksistä, ja perustelut ansaitsevat tämänkin vuoksi laajemman julkisuuden. Paitsi että ne ovat oikeudellisesti poikkeuksellisen informatiivisia, antavat ne myös autenttisen kuvan tuomioistuimen perustelutaakasta, kun se arvioi lain soveltamatta jättämistä perustuslainvastaisena.
Antaa siis perustelujen puhua puolestaan. Olen liittänyt Hovioikeuden tuomion keskeisimmät perustelukappaleet tämän blogin alle liitteeksi ikään kuin omaksi blogikirjoituksekseen. Otsikkokin on suoraan hovioikeuden ratkaisusta.
Alle liitettyjen perustelujen yksityiskohtiin ei ole tässä vaiheessa juurikaan lisättävää. Niitä lukiessa kannattaa myös pitää mielessä, että hovioikeus on jo ennen lainattuja kohtia perustellut käsityksensä siviilipalveluslain syrjivyydestä. Jos kritiikkiä halutaan kuitenkin esittää, yksi vähäinen kritiikin aihe saattaisi liittyä johtopäätökset kokoavan kappaleen 64 viimeiseen virkkeeseen. Toisin kuin siitä voisi lukea, tapauksessa ei nimittäin ollut kysymys vapautuslain soveltamisesta tai soveltamatta jättämisestä. Toisaalta kun viimeistä virkettä lukee sitä edeltävän virkkeen valossa, siinä olevaa lausumaa voitaneen tulkita lähinnä hovioikeuden kantana siitä, että poikkeuslakina säädettynäkin vapautuslaki voi olla sillä tavoin ristiriidassa perustuslain kanssa, ettei se poissulje etusijan antamista perustuslaille siten kuin perustuslain 106 §:ssä edellytetään.
Hovioikeuden ratkaisu asettaa joka tapauksessa korkeimman oikeuden mahdollisesti tässä samassa asiassa myöhemmin antamalle ratkaisun perusteluille tavallistakin korkeammat laatuvaatimukset – varsinkin jos se päätyy poikkeamaan hovioikeuden kannasta. Toisaalta vähemmistön perustelut osoittavat osaltaan, ettei toisen suuntainen ratkaisu ole myöskään oikeudellisesti täysin mahdoton. Perustuslakiblogi palaa niiden tarkempaan erittelyyn myöhemmin tällä viikolla.
Juha Lavapuro
Helsingin hovioikeus 23.2.2018
Kysymys perustuslain 106 §:n suhteesta poikkeuslakiin
- Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslaille, jos sen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain esitöissä on korostettu, että perustuslain 106 § tulisi kysymykseen vain, jos perustuslain ja lain välistä ristiriitaa ei ole mahdollista poistaa perustuslainmukaisen tai perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla (HE 1/1998 vp s. 164 ja PeVM 10/1998 vp s. 31).
- Siviilipalveluksesta kieltäytymistä koskeva siviilipalveluslain 74 § on sisällöltään ja sanamuodoltaan yksiselitteinen. Jos siviilipalvelusvelvollinen kieltäytyy siviilipalveluksesta, hänet on tuomittava siitä laissa säädettyyn vankeusrangaistukseen, jonka pituus on laissa tarkoin määritelty. [Valittajan] ensisijainen vaatimus syytteen hylkäämisestä sillä perusteella, että hänen tuomitsemisensa olisi syrjintää, edellyttää lähtökohtaisesti sen arvioimista, onko asiassa etusija annettava perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskeville säännöksille. Siviilipalveluslain 74 §:ää, joka on asiassa sovellettava rangaistussäännös, ei voida sellaisenaan pitää syrjivänä. Se on sitä vain, jos sitä arvioidaan yhdessä vapautuslain kanssa, joka ei taas koske [valittajaa].
- Arvioitaessa sitä, mikä merkitys asiassa on annettava perustuslain 6 ja 106 §:lle, täytyy vapautuslakia ja toisaalta siviilipalveluslain 74 §:ää arvioida kuitenkin yhtenä kokonaisuutena. Tässä yhteydessä on arvioitava perustuslain 106 §:n kannalta, mikä merkitys on sillä, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakina. Perustuslakivaliokunta on perustuslakia koskevasta esityksestä antamassaan mietinnössä todennut, että poikkeuslain säätäminen on perustuslain mukainen tapa käyttää lainsäädäntövaltaa. Perustuslain säätämisjärjestystä käytetään poistamaan aineelliselta sisällöltään perustuslain kanssa ristiriidassa olevan poikkeuslain perustuslainvastaisuus. Poikkeuslaki sinänsä ei näin ollen ole sillä tavoin ristiriidassa perustuslain kanssa kuin 106 §:ssä tarkoitetaan, vaan poikkeuslaki kuuluu perustuslain mukaiseen järjestelmään (PeVM 10/1998 vp s. 31).
- Perustuslakivaliokunta on toisaalta huomauttanut, että jonkin lain säätäminen poikkeuslakina ei kuitenkaan väistämättä johda perustuslain etusijasäännön soveltamatta jättämiseen. Jos poikkeuslaki on säädetty kauan sitten ja perustuslakia on sittemmin muutettu poikkeuslain sisällön kannalta oleellisin kohdin tai perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntö perustuslain sisällöstä on muuttunut, on asiaa arvioitava erikseen 106 §:n kannalta (PeVM 10/1998 vp s. 31).
- Hovioikeus toteaa, että perustuslain säätämisen yhteydessä lähtökohdaksi on otettu, että poikkeuslakimenettelyä pyritään välttämään. Lisäksi tässä yhteydessä on todettava, että poikkeuslakien käyttämistä monien perusoikeuksien kohdalla tosiasiallisesti rajoittavat Suomea sitovat ihmisoikeusvelvoitteet. Poikkeuslakimenettelyllä ei voida nimittäin poistaa ristiriitaa kansallisen lain ja kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden välillä. Hallituksen esityksessä (HE 309/1993 vp s. 9) onkin todettu, että ihmisoikeussopimusten vaikutuksen vuoksi osa sellaisista lainsäädäntöhankkeista, jotka aiemmin olivat hallitusmuodon perusoikeussäännösten estämättä toteutettavissa perustuslainsäätämisjärjestyksessä käsiteltynä poikkeuslakina, olisi nykyisin maamme kansainvälisten sitoumusten vastaisia siltä osin kuin ne poikkeavat perusoikeussäännösten kanssa aineellisesti varsin samansisältöisistä ihmisoikeusmääräyksistä. Perustuslakivaliokunnan mukaan perusoikeusuudistus on lähentänyt perusoikeusjärjestelmää sisällöllisesti kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja tämän vuoksi tulkinnallinen harmonisointi on tärkeää (PeVM 25/1994 vp s. 5). Korkein oikeus on ratkaisussaan (KKO 2015:14) todennut, että perusoikeusuudistuksen yhteydessä omaksutun linjauksen mukaan kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet ja perustuslain perusoikeussäännökset ovat pitkälti tulkinnallisesti harmonisoitavissa. Ihmisoikeusvelvoitteet ja perusoikeudet eivät ole sisällöltään välttämättä samat, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ihmisoikeusvelvoitteet asettavat nykyään perustuslailla turvattujen oikeuksien vähimmäistason, jonka pohjalta kansallisia perusoikeuksia on tulkittava ja sovitettava yhteen keskenään.
- Hovioikeus toteaa, että suhtautuminen poikkeuslakimenettelyyn on tiukentunut perustuslain säätämisen yhteydessä. Kansallisista lähtökohdista johtuvista syistä poikkeuslakimenettely tulee nykyisin kysymykseen vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Perustuslain säätämisen jälkeen perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt huomiota siihen, että voimassa olevien poikkeuslakien perustuslainmukaisuus ja tarpeellisuus arvioidaan erikseen. Tällaisesta arvioinnista on ollut kysymys puolustusministeriön edellä mainitussa komiteanmietinnössä, jossa on katsottu, että vapautuslain sääntely tulisi saattaa yhdenmukaiseksi perustuslain kanssa. Tällaista lainsäädäntöhanketta ei ole kuitenkaan viety eteenpäin. Perustuslakivaliokunta on asevelvollisuuslain ja siviilipalveluslain uudistamisen yhteydessä vuonna 2007 viitannut puolustusministeriön hankkeeseen ottamatta kuitenkaan nimenomaisesti kantaa vapautuslain suhteeseen perus- ja ihmisoikeuksiin.
- Vapautuslaki on säädetty vuonna 1985, jolloin Suomi ei ollut liittynyt Euroopan neuvostoon eikä ihmisoikeussopimus sitonut Suomea. Tuolloisessa poikkeuslakimenettelyssä ei siten ollut tarvetta arvioida poikkeuslain suhdetta ihmisoikeussopimuksen asettamiin velvoitteisiin nähden. Vapautuslain säätämisen jälkeen ihmisoikeussopimus on tullut Suomea sitovaksi. Kuten edellä selostetuista ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista on nähtävissä, keskeisenä kysymyksenä voidaan nykyisin pitää eri aseistakieltäytyjäryhmien välistä syrjinnän kieltoa. Perustuslain 6 §:n yhdenvertaisen kohtelun perusoikeutta ja toisaalta ihmisoikeussopimuksen 14 artiklan mukaista syrjinnän kieltoa tulisi tulkita samalla tavoin. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ei ole tehtävissä sellaista johtopäätöstä, että Jehovan todistajiin nähden muiden vakaumusten erilaista kohtelua voitaisiin edelleen jatkaa yksin sen vuoksi, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakina. Kansallisella poikkeuslakimenettelyllä ei ole mahdollista poistaa ristiriitaa kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin nähden, joissa on myös määräyksiä yhdenvertaisesta kohtelusta. Ajan kuluminen ja siihen liittyen perus- ja ihmisoikeuksien aikaisempaa korostuneempi merkitys sekä perus- ja ihmisoikeuksien tulkinnallinen harmonisointivelvoite puoltaa sitä, että vapautuslain poikkeuslakiasemalle ei tulisi antaa merkitystä muiden vakaumusten kohtelussa ja että muiden ryhmien erilaiselle kohtelulle ei olisi poikkeuslaista huolimatta perusoikeusjärjestelmästä johtuvaa hyväksyttävää perustetta.
- Ajan kulumisesta johtuvien näkökohtien arvioinnissa on otettava huomioon myös muut oikeusjärjestelmässä tapahtuneet muutokset ja näiden muutosten vaikutus erilaisen kohtelun hyväksyttävyyden arviointiin. Ensinnäkään siviilipalveluksessa ei enää tutkita siviilipalvelukseen hakeutuvan vakaumusta ja siviilipalvelukseen hakeutuminen on mahdollista ilman, että henkilö määrätään ensin asepalvelukseen (siviilipalveluslaki 12 §). Tilanne oli toinen vapautuslakia säädettäessä, jolloin vaadittiin selvitys vakaumuksen todellisuudesta. Tätä vaatimusta tosin lievennettiin lailla 647/1985. Vaikka siviilipalvelus on korvaava tapa suorittaa perustuslaissa säädetty maanpuolustusvelvollisuus, siviilipalvelus on tosiasiallisesti erotettu sotilaallisesta maanpuolustusvelvollisuudesta. Rauhan aikana asepalveluksen ja siviilipalveluksen erottaminen toisistaan selvästi erilaisiksi palveluksen muodoiksi puoltaa sitä, että yhden ryhmän vapauttaminen kaikesta palveluksesta ei ole yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta perusteltua.
- Myös seuraamusjärjestelmässä on tapahtunut muutoksia siten, että nykyisin totaalikieltäytyjä voidaan tuomita ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseen. Tilanne on siten tältäkin kannalta erilainen kuin vapautuslain säätämisen aikaan, jolloin Jehovan todistajat olivat lähes ainoa totaalikieltäytyjien ryhmä ja tuolloin totaalikieltäytyjät suorittivat seuraamuksen vankilassa. Tähän tosiasialliseen ongelmaan tarkoituksenmukainen ratkaisu oli tuolloin Jehovan todistajien vapauttaminen kaikesta palveluksesta. Vapautuslain säätämisen aikaan käytetty perustelu ei ole ajan kulumisen vuoksi enää erityisen merkityksellinen, kun otetaan huomioon mahdolliset muut tavat ratkaista kysymyksessä oleva tilanne.
- Ajan kulumisen lisäksi asian ratkaisemisessa on otettava huomioon se, onko perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännöstä ilmennyt kannanottoja, jotka osoittaisivat, ettei muita ryhmiä ole yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta perusteltua kohdella eri tavoin Jehovan todistajiin nähden. Tältä osin on todettava, että perustuslakivaliokunta ei ole nimenomaisesti ottanut kantaa siihen, miten asevelvollisuudesta tai siviilipalveluksesta kieltäytymisestä koskevaa rangaistussäännöstä tulisi arvioida, jos henkilö vetoaa siihen, että häntä ei voida oman vakaumuksensa vuoksi asettaa erilaiseen asemaan Jehovan todistajiin nähden. Perustuslakivaliokunta ei ole myöskään arvioinut vapautuslain hyväksyttävyyttä suhteessa Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin nähden. Perustuslakivaliokunnan lausunnoista ei voida tehdä johtopäätöstä sen suhteen, voidaanko Jehovan todistajiin nähden eri vakaumuksen omaava henkilö tuomita rangaistukseen siviilipalveluksesta kieltäytymisestä yksin sillä perusteella, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakina. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö, YK:n ihmisoikeuskomitean Suomea koskevat kannanotot sekä puolustusministeriön komiteanmietintö pikemminkin osoittavat, että Jehovan todistajien ja muiden vakaumusten erilainen kohtelu ei olisi hyväksyttävää edes sillä perusteella, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakina.
- Hovioikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että muita vakaumuksia ei voida asettaa Jehovan todistajien vakaumukseen nähden eriarvoiseen asemaan. Yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellyttää, että muita vakaumuksia kohdellaan yhdenvertaisesti eikä erilaista kohtelua voida pitää hyväksyttävänä edes sen vuoksi, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakimenettelyssä. Siviilipalveluslain 74 §:n rangaistussäännöksen soveltaminen johtaisi tässä tapauksessa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain 6 §:ssä turvatun yhdenvertaisen kohtelun ja syrjintäkiellon kanssa, kun tätä säännöstä tulkitaan yhdessä Suomea velvoittavien ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa. Vapautuslaki poikkeuslakina on sillä tavoin ristiriidassa perustuslain kanssa kuin perustuslain 106 §:ssä tarkoitetaan.
Perustuslakiblogi 
Hovioikeuden tuomio on nyt julkaistu: https://oikeus.fi/hovioikeudet/helsinginhovioikeus/fi/index/hovioikeusratkaisut/hovioikeusratkaisut/1519992936168.html
Koska aihetta käsiteltiin perustuslakiblogissa vuosi sitten kahdessakin kirjoituksessa, laitanpa tänne tällaisen tilannepäivityksen ja kommentin näin vuotta myöhemmin.
Korkein oikeus päätti marraskuussa 2018, ettei myönnä syyttäjällä valituslupaa yllä analysoidusta hovioikeuden ratkaisusta. Vapauttava tuomio tuli näin lainvoimaiseksi. Jo ennen korkeimman oikeuden päätöstä tuomioistuimet olivat hovioikeuden tuomioon viitaten omaksuneet pääsääntöisesti – ei ihan poikkeuksetta – linjan, että totaalikieltäyjille annetaan vapauttava tuomio. Toistaiseksi ilman rangaistusta jääneitä on parikymmentä ja lisää on vielä tulossa.
Jäävätkö vapauttavat ratkaisut pysyväksi asianomaisten henkilöiden kohdalla, riippuu siitä miten tuomioistuimet soveltavat tekohetken lain periaatetta ja ne bis in idem -periaatetta asian suhteen. Suurin osa helmikuun 2018 jälkeen mutta ennen vapautuslain kumoamista kieltäytyneistä totaalikieltäytyjistä joutuu tuomiolle vasta vapautuslain kumoamisen jälkeen. Siviilipalveluslain mukaan taas ilman tuomiota jäänyt siviilipalveluksesta kieltäytymisestä syytetty kutsutaan uudestaan palvelukseen, jolloin uusi kieltäytyminen voi johtaa uuteen syytteeseen.
Valtiovalta ryhtyi joka tapauksessa nopeasti hovioikeuden ratkaisun jälkeen toimenpiteisiin vapautuslain kumoamiseksi. Puolustusministeriö asetti keväällä pelkästään puolustushallinnon edustajista koostiuvan työryhmän, joka ehdotti kesällä vapautuslain kumoamista. Esitys annettiin eduskunnalle syyskuussa, ja perustuslakivaliokunta antoi siitä lain kumoamista puoltavan lausuntonsa tpäättyvällä viikolla. Vapautuslain kumoava laki hyväksyttäneen lähiviikkoina ja se astuu varmaankin voimaan kevään aikana.
Yllä olevassa Juha Lavapuron tekstissä on linkki Ylen maaliskuussa 2018 tekemään juttuun, jossa kerrotaan YK:n ihmisoikeuskomitean huomauttaneen Suomea siitä, että myös muiden vakaumusten perusteella tulisi voida kieltäytyä rangaistuksetta. Tämä pitääkin paikkansa, sillä komitea on kahteen otteeseen (viimeksi CCPR/C/FIN/CO/6) Suomen määräaikaisraportteja käsitellessän kehottanut Suomea laajentemaan vapautusmahdollisuutta koskemaan myös muita ryhmiä, viitaten kansalais- ja poliittis oikeuksia koskevan yleissopimuksen 18 artiklaan (ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus).
Ylen jutussa puolustusministeri Niinistö kertoo, että YK:n kritiikki ei tunnu missään, mitä Lavapuro luonnehtii ”Suomen kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden noudattamisen ja oikeusvaltion kannalta syvästi huolestuttavaksi kommentiksi.” Tästä en ole sinänsä eri mieltä, mutta mielestäni vielä kommenttiakin huolestuttavampaa on se, että viimeisen vuoden aikana toteutetun lainmuutosprosessin aikana YK:n kritiikki ei todellakaan ole tuntunut missään. Itse asiassa ihmisoikeuskomitean kehotusta asian ratkaisemiseksi KP-sopimuksen 18 artiklan mukaisella tavalla ei näköjään tarvitse edes mainita, riittää kun toimitaan tasan päinvastoin.
Ei sitä toki mainitse Lavapuro itsekään. Vaikka hän perustuslakivaliokunnalle kolmisen viikkoa sitten antamassaan lausunnossa nostaakin esille perustuslain 11§:n ja toteaa että lakiesitys heikentää Jehovan todistajien uskonnonvapauden tasoa (eikä paranna kenenkään muun), ei hän – eikä toki kukaan muukaan lausunnonantaja – viittaa millään tavalla ihmisoikeuskomitean kantaan siitä, miten asia tulisi ratkaista kyseisiä perusoikeuksia kunnioittaen.
Lopputulos on sitten se, että vapautusmahdollisuuden laajentamisen sijasta se poistetaan siltäkin ryhmältä, jolla se on tähän saakka ollut. Näin maallikon silmin tämä tuntuisi sopivan aika huonosti linjauksiin, joita ihmisoikeusvelvoitteiden merkitysestä tehtiin perusoikeusuudistuksen yhteydessä reilut 20 vuotta sitten. Esim. perusoikeuksien ”rajoitukset eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa” (PeVM 25 vp 1994, s. 5), mihin suhteutettuna valiokunnan nyt antama lausunto vaikuttaisi varsin sujuvalta itse asetetun riman alittamiselta. Tai ”ihmisoikeusvelvoitteet määrittävät perusoikeksien minimitason” (muistinvarainen lainaus, en nyt muista ja ehdi kaivaa esiin lähdettä).
yt. Kaj Raninen
järjestösihteeri, Aseistakieltäytyjäliitto ry