Martin Scheinin: Siviilipalveluslain syrjivyys ja perustuslaki – Osa II


Tämä kirjoitus on jatkoa blogissamme muutama päivä sitten julkaistulle Juha Lavapuron analyysille Helsingin hovioikeuden 23.2.2018 antamasta tuomiosta. Hovioikeus hylkäsi ns. totaalikieltäytyjää koskeneen syytteen siviilipalvelusta kieltäytymisestä, kun rangaistuksen tuomitseminen olisi ollut syrjivää ja johtanut ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Lavapuron kirjoitus keskittyi arvioimaan hovioikeuden enemmistön ratkaisua, jonka ydinkohdat lainattiin blogikirjoituksen jatkona. Tässä jatko-osassa esittelen ja arvioin hovioikeuden vahvennetun 7-jäsenisen jaoston niukaksi vähemmistöksi jääneiden kolmen tuomarin kantaa. Heidän joukossaan oli myös hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä. Kun tarina luultavasti jatkuu korkeimmassa oikeudessa, on paikallaan, että myös vähemmistöön jääneestä ratkaisuvaihtoehdosta keskustellaan.

Lukijan on hyvä tietää, että syytettyä hovioikeudessa edustaneen yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston pyynnössä annoin asiassa vuosi sitten oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon hovioikeudelle. Tuossa lausunnossa pidin oikeana sen kaltaista lopputulosta, mihin hovioikeuden enemmistö sittemmin päätyi. Historiallisena kuriositeettina mainittakoon myös, että vuoden 1985 siviilipalveluslaki ja poikkeuslakina säädetty laki Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta taisivat olla ensimmäiset asiat, joissa 33 vuotta sitten olin asiantuntijana eduskunnan perustuslakivaliokunnan kuultavana lakeja säädettäessä (ks. PeVL 9-10/1985 vp).

Nyt ratkaistussa asiassa hovioikeuden kolmen tuomarin vähemmistö olisi pysyttänyt syytetylle alioikeudessa tuomitun rangaistuksen siviilipalvelun välttämisestä. Kuten Lavapuro omassa kirjoituksessaan jo korosti, erimielisyys ei koskenut sitä, oliko Jehovan todistajien ja toisenlaiseen vakaumukseen siviilipalvelusta kieltäytymisensä perustaneen syytetyn erilainen kohtelu syrjivää, vaan sitä, kärjistyikö syrjintä ilmeiseksi perustuslainvastaisuudeksi.

Tämän kirjoituksen alla lainataan laajasti hovioikeuden vähemmistön perusteluja. Hovioikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan on nyt julkaistu. Vähemmistön argumentit edustavat perusteellista ja varsin huolellista työtä, joten lukija saattaa hyvinkin ajatella, että olisihan juttu noinkin voitu ratkaista, ja on siis hyvä, jos korkein oikeus pääsee sanomaan viimeisen sanan. Mielestäni vähemmistön perustelujen ensi katsannon vakuuttavuus on kuitenkin harhaanjohtavaa, koska niitä rasittaa perustavanlaatuinen jännite, jonka oikeusvaltion tuomioistuin mielestäni voi ratkaista vain syytetyn eduksi.

Tarkoitan kohtien 61 ja 88 välistä jännitettä. Kohdassa 61 hovioikeuden vähemmistö tuo avoimesti esiin, ettei vanhan perustuslain aikana säädetty poikkeuslaki ole automaattisesti suojassa uuden perustuslain 106 §:n nojalla suoritettavalta arviolta siitä, onko laki perustuslain säätämisjärjestyksessä tapahtuneesta ja siten muodollisen ristiriidan poistaneesta hyväksymisestään huolimatta nykyisin soveltamistilanteessa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa perustuslain 106 §:n kannalta. Muodollisen ristiriidan poistaminen aikanaan säätämisvaiheessa ei sellaisenaan oikeuta tuomioistuinta olemaan arvioimatta, johtaisiko poikkeuslain soveltaminen yksittäisessä tapauksessa sittenkin ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Kohdissa 62-76 vähemmistö sitten laajasti perustelee, miksi perusoikeusuudistus (1995) ja perustuslain kokonaisuudistus (2000) taikka perustuslakivaliokunnan käytäntö (1985-2018) eivät ole perusteiltaan muuttaneet sitä asetelmaa, jossa Jehovan todistajien vapautuslaki vuonna 1985 säädettiin poikkeuslakina. Vähemmistön mielestä sen paremmin perustuslaki kuin sen tulkinnat eivät ole muuttuneet niin merkittävästi, että vuoden 1985 poikkeuslain soveltamiselta olisi kadonnut oikeutus.

Kohdassa 88 hovioikeuden vähemmistö kuitenkin turvautuu tämän lopputuleman perustelemiseksi tuomioistuinten oikeaa roolia ja valtiollisten tehtävien jakoa koskeviin argumentteihin, sen sijaan että se olisi pitäytynyt yksittäisen tapauksen ratkaisemisessa oikeussuojan antamiseksi rikosasian syytetylle. Tässä on jotain paradoksaalista. ”Ottaen huomioon valtiovallan tehtävien jaon ja sen, että eduskunta käyttää lainsäädäntövaltaa… Vapautuslaista johtuvat perustuslailliset ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan lainsäädännöllisin keinoin.” Tietenkin ne olisi pyrittävä ratkaisemaan lainsäädännöllisin keinoin, mutta lainsäätäjä ei ole saanut sitä aikaiseksi niiden yli 30 vuoden aikana, jolloin vapautuslaki on ollut voimassa ja muiden totaalikieltäytyjien kuin Jehovan todistajien kohtelun muuttuessa yhä selvemmin syrjiväksi, ei vähiten ihmisoikeussopimusten tulkintakäytännön selkeytymisen ja kansallisen perustuslain muutosten takia. Juuri tällaisissa tilanteissa perustuslain 106 §:n säännöstä tarvitaan yksilöllisen oikeussuojan antamiseksi. Lainsäätäjä on saanut ja hukannut monta tilaisuutta korjata asia. Tuomioistuin ei muuta tai kumoa eduskunnan säätämää lakia, mutta voi jättää sen yksittäisessä asiassa soveltamatta, jos sen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tuollainen tuomioistuinratkaisu kunnioittaa valtiovallan tehtävien jakoa ja antaa samalla hallitukselle ja eduskunnalle vahvan viestin siitä, että juuri niiden asiana edelleenkin on pyrkiä ratkaisemaan esiin noussut epäkohta yleisesti ja lainsäädännön keinoin.

Tämän jännitteen – tai suorastaan ristiriidan – takia hovioikeuden vähemmistö saa minulta arvosanan tyydyttävä. Peruskonstruktio on hyvin rakennettu ja perusteltu, joten hyväksyttyyn tenttivastaukseen tarvittava viiden pisteen raja ylittyy. Mutta vastauksen muista ansioista voin antaa vain kaksi tai kolme pistettä lisää, kun muissa suhteissa vastauksessa on ilmeisiä puutteita.

Kohtien 61 ja 88 välisen jännitteen (tai ristiriidan) ohella punakynä heilahtaa muutamassa muussa paikassa.

Kohtien 77-87 tarkastelu ihmisoikeussopimusten vaikutuksesta on osin hyvin esitetty, mutta sitä rasittaa vähemmistön argumentaatioon sisältyvä olettamus siitä, että tuomioistuin voisi olla oikeutettu antamaan ihmisoikeussopimusten kanssa ristiriidassa olevan ja siis ihmisoikeusloukkausta tarkoittavan päätöksen, kun asian korjaaminen kuitenkin olisi viime kädessä lainsäätäjän vastuulla. Tuo vastaus olisi oikea Iso-Britanniassa ja se on periaatteessa oikea valtiovastuuta koskevien kansainvälisen oikeuden sääntöjen kannalta. Mutta kun ihmisoikeussopimukset on Suomessa inkorporoitu kansallisen oikeuden osaksi ja niiden asemaa soveltamisvaiheessa vahvistaa perustuslain 22 §:n säännös julkisen vallan velvollisuudesta turvata ihmisoikeuksien toteutuminen, tuomioistuin ei saa välttää vastuutaan käytettävissään olevin keinoin estää ihmisoikeussopimuksia loukkaava ratkaisu. Perustuslain 106 § kuuluu siihen keinovalikoimaan, johon tuomioistuin voi turvautua ihmisoikeusloukkauksen välttämiseksi.

Vähemmistön perustelujen suoranaisena helmenä pidän kohtaa 69, jonka ansiosta päädyn lopulta vahvaan tyydyttävään arvosanaan eli kahdeksaan pisteeseen: terävänäköisesti siinä on ehdotettu, että perustuslainvastaisuus voisi olla käsillä kummassakin lopputulemassa. Rangaistuksen tuomitseminen olisi ristiriidassa perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuussäännöksen kanssa, mutta syytteen hylkääminen puolestaan olisi uusi poikkeus perustuslain 127 §:n maanpuolustusvelvollisuussäännöksestä, ilman lainsäätäjän tahdonilmaisua. Näin ollen hovioikeus olisi kuin harakka tervatulla sillalla: kun nokka irtoaa, pyrstö tarttuu. Hovioikeuden vähemmistön argumentaatiolle on saatavissa tukea Jehovan todistajien vapautuslakia koskeneesta perustuslakivaliokunnan lausunnosta (PeVL 9/1985 vp), joka tältä osin oli jo tuolloin erimielinen, kun valiokunnan vähemmistö (mielestäni oikein) piti uuden perustuslain 127 §:n silloista vastinetta (hallitusmuodon 75 §) säännöksenä velvollisuudenalaisuudesta, ei aktuaalisesta perustuslaintasoisesta velvollisuudesta. Itse näkisin että vahvempi tukeutuminen ihmisoikeussopimuksiin – ensi sijassa KP-sopimukseen ja lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen –  nykyisin tarjoaa perusteet myös tuon ongelman ratkaisemiseen. Tämä on asia, jossa myös hovioikeuden enemmistön perusteluihin on syytä suhtautua kriittisesti, mutta se on jo toinen tarina.

 

Martin Scheinin

 


(Hovioikeudenneuvos Jouko Rantanen, hovioikeudenneuvos Seppo Ovaskainen ja hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä)

 

Olen kohtien 1–56 osalta samaa mieltä enemmistön kanssa. Tämän jälkeen lausun vahvennetussa kokoonpanossa ratkaistusta kysymyksestä seuraavan (eriävässä lausunnossa on käytetty samaa kappalenumerointia kuin enemmistön perusteluissa).

 

  1. Siviilipalveluslain 74 §:n rangaistussäännöstä ei voida sellaisenaan pitää syrjivänä. Se voi olla sitä vain, jos sitä arvioidaan yhdessä vapautuslain kanssa, joka koskee yksinomaan Jehovan todistajia mutta ei A:ta. Jos vapautuslaki ei olisi voimassa, kysymys syrjinnästä ei olisi ajankohtainen. Vapautuslakia ja toisaalta siviilipalveluslain 74 §: ää onkin arvioitava yhtenä kokonaisuutena. Vapautuslain säätäminen Jehovan todistajia koskevana erityislakina perustui siihen lähtökohtaan, että muut siviilipalveluksesta kieltäytyjät kuin Jehovan todistajat tultaisiin edelleen tuomitsemaan kieltäytymisestä vankeusrangaistukseen siviilipalvelusta koskevan lainsäädännön perusteella.

 

  1. Ennen kuin voidaan arvioida siviilipalveluslain 74 §:n soveltamisen perustuslainvastaisuutta ja ilmeisyysvaatimusta tässä tapauksessa, on ensin otettava kanta siihen, voidaanko perustuslain 106 §:ään ylipäätänsä nyt vedota ottaen huomioon, että vapautuslaki on säädetty poikkeuslakimenettelyssä.

 

  1. Hallituksen esitykseen sisältyvässä perustuslakia koskevassa lakiehdotuksessa kysymys perustuslain 106 §:n suhteesta poikkeuslakimenettelyssä säädettyihin lakeihin oli jo säännöstasolla ratkaistu. Ehdotetun 106 §:n mukaan säännös ei näet olisi koskenut lakia, joka on säädetty perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

 

  1. Perustuslakivaliokunta totesi tästä ehdotetusta varauksesta ensiksi, että poikkeuslaki ei saavuta perustuslaille ominaista normihierarkkista statusta vaan on tässä suhteessa lain kaltainen. Perustuslakivaliokunnan mukaan poikkeuslain säätäminen on perustuslain mukainen tapa käyttää lainsäädäntövaltaa. Perustuslain säätämisjärjestystä käytetään poistamaan aineelliselta sisällöltään perustuslain kanssa ristiriidassa olevan (poikkeus)lain perustuslainvastaisuus. Poikkeuslaki sinänsä ei näin ollen ole sillä tavoin ristiriidassa perustuslain kanssa kuin ehdotetussa 106 §:ssä tarkoitetaan, vaan poikkeuslaki kuuluu perustuslain mukaiseen järjestelmään. Perustuslakivaliokunta poistikin ”sisäisesti epäjohdonmukaisena” lakiehdotuksen viittauksen siihen, että lakia ei ole säädetty perustuslainsäätämisjärjestyksessä (PeVM 10/1998 s. 31).

 

  1. Perustuslakivaliokunta toisaalta huomautti mietinnössään, että jonkin lain säätäminen poikkeuslakina ei kuitenkaan aina väistämättä johda perustuslain etusijasäännön soveltamatta jättämiseen. Jos poikkeuslaki on säädetty kauan sitten ja perustuslakia on sittemmin muutettu poikkeuslain sisällön kannalta oleellisin kohdin tai perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntö perustuslain sisällöstä on muuttunut, on asiaa arvioitava erikseen 106 §:n kannalta (PeVM 10/1998 s. 31).

 

  1. Perustuslakivaliokunnan perustuslaista antamassa mietinnössä esittämille kannanotoille on annettava erityinen merkitys perustuslakia tulkittaessa. Siksi tässä yhteydessä on perustuslakivaliokunnan esittämien seikkojen perusteella tarkasteltava, voidaanko poikkeuslakimenettelystä huolimatta asiaa arvioida perustuslain 106 §:n kannalta.

 

  1. Vapautuslaki tuli voimaan vuoden 1987 alusta eli vain 13 vuotta ennen perustuslain voimaantuloa. Tähän ajankohtaan verrattuna on tuskin perusteltua sanoa, että vapautuslaki oli säädetty ”kauan sitten”. Tilanne on tietenkin muuttunut ajan kulumisen vuoksi ja tätä ratkaisua annettaessa vapautuslain säätämisestä on kulunut jo 30 vuotta. Toisaalta lakia on jatkuvasti sovellettu. Laki toteuttaa lisäksi edelleen sitä tarkoitusta, minkä vuoksi se on säädetty. Kaiken kaikkiaan ajan kulumisen vaikutus arvioinnissa ei voi olla ainakaan erityisen voimakas.

 

  1. Toinen arviointiperuste koskee perustuslain muuttumista vapautuslain sisällön kannalta. Ensinnäkin on syytä todeta, että perustuslain nojalla arvioituna vapautuslakia on selvästikin pidettävä perustuslain 73 §:ssä tarkoitettuna ”rajattuna poikkeuslakina”; sillä ei puututa perustuslakivaliokunnan tarkoittamin tavoin perusoikeusjärjestelmään kokonaisuutena.

 

  1. Perustuslakivaliokunta arvioi vapautuslakia säädettäessä sitä silloisen hallitusmuodon 5 (kansalaisten yhdenvertaisuus), 8 (uskonnonvapaus), 9 (oikeuksien ja velvollisuuksien riippumattomuus uskonnollisesta järjestäytymisestä) sekä 75 §:n kannalta (maanpuolustusvelvollisuus).

 

  1. Vapautuslain voimaantulon jälkeen perustuslain yhdenvertaisuussäännökseen on sisällytetty kansanvälisen kehityksen mukaisesti syrjintäkielto. Syrjintäkielto on vahvistanut yhdenvertaisuusperiaatteen merkitystä ja aiheuttanut sen, että kiellon soveltamisalalla lainsäätäjän varsin laajana pidetty harkintavalta yhdenvertaisuusarvioinnissa on kaventunut. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava, että perustuslakivaliokunta jo vapautuslakia säädettäessä katsoi, että ehdotus oli ristiriidassa yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa. Se, että tämän jälkeen ensin hallitusmuodon ja sitten perustuslain yhdenvertaisuussäännökseen on otettu tätä täsmentävä syrjintäkielto, ei tuo tähän arvioon mitään erityistä uutta.

 

  1. Niin kuin edellä on jo todettu, hallitusmuodon 9 § sisältyy nykyisin perustuslain 6 §:n 2 momentin syrjintäkieltoon. Hallitusmuodon uskonnonvapautta koskevat säännökset eivät ole muuttuneet perustuslaissa sillä tavalla, että muutoksilla olisi tässä yhteydessä merkitystä.

 

  1. Vapautuslaki säädettiin poikkeuslakina myös siksi, että laki oli ristiriidassa maanpuolustusvelvollisuutta koskeneen hallitusmuodon 75 §:n kanssa. Perustuslain 127 §:n 1 momentin säännös yleisestä maanpuolustusvelvollisuudesta vastaa mainittua hallitusmuodon säännöstä. Sen piiriin kuuluu siis edelleen asevelvollisuus puolustusvoimissa samoin kuin varusmiespalvelusta korvaava siviilipalvelus (PeVL 9 ja 10/1985, PeVM 10/1998 ja 9/2007). Perustuslain 127 §:n 2 momentissa on hallitusmuodon 75 §:ään perusoikeusuudistuksen yhteydessä lisättyä 3 momenttia vastaava säännös, jonka mukaan oikeudesta vakaumuksen perusteella saada vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla. Tämä valtuussäännös koskee siis vain vapautusta sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja sitä korvaavasta siviilipalveluksesta.

 

  1. Jo tässä yhteydessä on syytä korostaa, että jos vakaumuksensa perusteella siviilipalveluksesta kieltäytyneitä ei voida tuomita teostaan rangaistukseen sillä perusteella, että tämä on Jehovan todistajien erityisaseman perusteella syrjintää, tämä voi käytännössä johtaa samalla siihen, että tuomioistuimen laissa säädetyn rangaistusuhan poistavalla ratkaisulla poikkeusta maanpuolustusvelvollisuudesta tosiasiassa laajennetaan enemmän kuin se olisi perustuslain 127 §:n nojalla mahdollista tavallisella lailla.

 

  1. Kaiken kaikkiaan perustuslakia ei ole muutettu sillä tavoin, että sillä voitaisiin katsoa olevan oleellista merkitystä arvioitaessa mahdollisuutta vedota perustuslain 106 §:ään tässä tapauksessa.

 

  1. Tämän jälkeen on arvioitava sitä, onko perustuslakivaliokunnan kanta perustuslain tulkintasisällöstä muuttunut. Tältä osin on jälleen muistutettava, että perustuslakivaliokunta on jo vapautuslaista antamassaan lausunnossa katsonut lain vaativan perustuslainsäätämisjärjestystä. Perustuslakivaliokunnan kanta säätämisjärjestykseen on tuskin tästä voinut muuttua, jos kysymystä arvioitaisiin perustuslain nojalla. Kysymys lienee enemmänkin siitä, onko vapautuslakiin perustuva yhdenvertaisuuden loukkaus niin jyrkkää, että sitä ei voida perustuslakivaliokunnan nykykäsityksen mukaan pitää oikeusvaltiossa enää millään perusteella hyväksyttävänä.

 

  1. Perustuslakia säädettäessä lähtökohtana oli, että uusiin poikkeuslakeihin suhtaudutaan pidättyväisesti, että ennen perustuslain voimaantuloa säädettyjen poikkeuslakien tarpeellisuus ja suhde uuteen perustuslakiin selvitetään samoin kuin että tarvittaviin toimiin ryhdytään sääntelyn saattamiseksi perustuslain vaatimuksia vastaavaksi (PeVM 10/1998 vp.) Tämän lähtökohdan valiokunta on usein toistanut. Perustuslakivaliokunnalla on ollut tilaisuus ottaa erityisesti kantaa poikkeuslakina säädettyyn vapautuslakiin, kun sen käsiteltävänä oli sekä siviilipalveluslain että asevelvollisuuslain kokonaisuudistusta koskevat esitykset vuonna 2007 (HE 37 ja 140/2007 vp).

 

  1. Hallituksen esityksessä siviilipalveluslaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi (140/2007) selostetaan myös vapautuslakia. Esityksessä viitataan myös Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetun ja hänen toimistonsa raportteihin ja YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantaan Jehovan todistajien erityiskohtelusta ja toimiston raportin toteamukseen siitä, että Jehovan todistajiin sovellettua poikkeusta ase- ja siviilipalveluksen suorittamisesta tulisi soveltaa myös muihin vakaumuksen perusteella ase- ja siviilipalveluksesta kieltäytyviin henkilöihin.

 

  1. Hallituksen esityksessä todetaan myös, että ”(l)akiehdotuksessa ei ole selvitetty Jehovan Todistajien erityisasemaa suhteessa muihin vakaumuksellisiin aseistakieltäytyjiin. Jehovan todistajien erityiskohtelu jäisi siten voimaan. Jehovan todistajia koskeva sääntely on ongelmallinen sen vuoksi, että se asettaa yhden uskonnollisen ryhmän muihin nähden eri asemaan. Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa annetun lain (645/1985) tarpeellisuutta ja suhdetta selvitetään parhaillaan puolustusministeriön asettamassa toimikunnassa.” Tätä kysymystä ei käsitelty myöskään jaksossa ”(e)sityksen suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys”. Myöskään perustuslakivaliokunta ei lausunnossaan käsitellyt vapautuslain suhdetta siviilipalveluslakiin (PeVL 18/2007 vp).

 

  1. Myös hallituksen esityksessä asevelvollisuuslaiksi (37/2007) todetaan vapautuslain ongelmallisuus nykyisen perustuslain kannalta ja viitataan puolustusministeriön asettaman toimikunnan työhön. Tästä esityksestä antamassaan lausunnossa perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota vapautuslakiin ja siihen, että se säädettiin poikkeuslakina. Perustuslakivaliokunta tässä yhteydessä, muistutettuaan perustuslakiuudistuksen yhteydessä hallitukselle antamaansa kehotusta arvioida aikaisemmin säädettyjen poikkeuslakien tarpeellisuus ja ryhtyä tarvittaviin toimiin sääntelyn saattamiseksi perustuslakia vastaavaksi, viittasi puolustusministeriön toimikunnan toimeksiantoon. Perustuslakivaliokunta ei siis lausunnossaan itse esittänyt tästä arviota (PeVL 9/2007 vp). Tiedossa ei ole, että perustuslakivaliokunta olisi myöhemminkään puuttunut tähän asiaan.

 

  1. Pelkästään mainittu hallitukselle annettu muistutuskehotus, vaikka se on annettu siviilipalveluslakia ja asevelvollisuuslakia koskevien lakiesitysten käsittelyn yhteydessä, ei voine vielä osoittaa, että perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntö olisi muuttunut sellaisella tavalla, joka oikeuttaisi tuomioistuinta arvioimaan perustuslain 106 §:n nojalla poikkeuslakina säädetyn vapautuslain suhdetta perustuslakiin. Muutenkaan siihen ei näyttäisi olevan edellytyksiä perustuslakivaliokunnan perustuslakia koskevasta lakiehdotuksesta antamassaan mietinnössä esittämien kriteerien perusteella.

 

  1. Suomea sitovat kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet ovat osa suomalaista perusoikeusjärjestelmää. Ihmisoikeusvelvoitteilla on erityinen merkitys ja painoarvo tuomioistuinten soveltaessa ja tulkitessa kansallista lakia. Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö on tällöin keskeisessä asemassa oikeuslähteenä. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan katsotaan osoittavan ihmisoikeussopimuksen oikean sisällön, ja kansallisen tuomioistuimen on lakeja soveltaessaan otettava huomioon ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut soveltamiskäytäntö. Jos kansallisen lain soveltamisen katsotaan johtavan ristiriitaan ihmisoikeusvelvoitteiden ja niiden mukaisesti tulkiten myös perustuslain perusoikeuksien kanssa, voi tämä johtaa perustuslain 106 :n nojalla kansallisen lain soveltamatta jäämiseen.

 

  1. Ihmisoikeussopimus, sen kahdestoista pöytäkirja sekä YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimus on saatettu voimaan tavallisella lailla. Näillä sopimuksilla ei ole Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä hierarkkista erityisasemaa. Ihmisoikeussopimuksen sisältöä täsmentävät, erityisesti ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaratkaisut, joista ilmenee kansallisen lain säännöksen olevan sellaisenaan tai joltakin osin ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa, eivät sellaisenaan voi syrjäyttää kansallisen lain säännöstä, ja niiden merkitys ilmenee perustuslain 106 §:n soveltamista harkittaessa edellä todetusti erityisesti siinä, minkälaisen sisällön ne antavan perustuslain perusoikeussäännösten tulkinnalle.

 

  1. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös velvoittaa myös tuomioistuimia. Sillä ei kuitenkaan ole muutettu valtioelinten keskinäisiä toimivaltasuhteita. Perustuslain 22 §:stä ilmenevä ihmisoikeuksien turvaamisvelvollisuus koskee siten tuomioistuimia lainkäyttöviranomaisina, mutta säännös ei laajenna tuomioistuinten toimivaltaa suhteessa lainsäätäjään.

 

  1. Niin kuin aikaisemmin on todettu, poikkeuslaki kuuluu osana perustuslain mukaiseen järjestelmään. Poikkeuslakia säädettäessä on jo arvioitu sen suhde perustuslakiin, ja niin kuin vapautuslakia säädettäessä, silloisen hallitusmuodon perusoikeussäännöksiin. Havaitun perustuslaillisen ristiriidan takia lakia säädettäessä on käytetty poikkeuslakimenettelyä, jolla ristiriita perustuslain kanssa on voitu lainsäädännöllisesti ratkaista.

 

  1. Jos poikkeuslakina säädetyn lain todetaan olevan ristiriidassa myös ihmisoikeustuomioistuimen antamien tulkintaratkaisujen kanssa, vahvistaa tämä osaltaan poikkeuslain ristiriitaa perustuslain kanssa. Tilanteet voivat olla erilaisia; ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisuus voi koskea sitä perusoikeutta tai kysymystä, jonka vuoksi laki on säädetty poikkeuslakina tai kokonaan toista perusoikeutta tai kysymystä. Mahdollista on myös, että ihmisoikeustulkinta on selkeytynyt tai muuttunut aikaisemmasta.

 

  1. Todettu ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisuus voi tarkoittaa sitä, että Suomi rikkoo kansainvälisoikeudellisia velvoitteitaan pitämällä poikkeuslakia voimassa. Tämä epätyydyttävä tilanne on ensisijaisesti ratkaistava muuttamalla lainsäädäntöä niin, että ristiriita poistuu.

 

  1. Tuomioistuimen mahdollisuudet korjata tilanne ovat rajalliset, koska perustuslakia säädettäessä on edellä selostetuin tavoin asetettu varsin tiukat edellytykset sille, milloin tuomioistuin voi antaa perustuslain 106 §:n nojalla etusijan perustuslaille suhteessa poikkeuslakina säädettyyn lakiin. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä ei ole tässä yhteydessä mitään siihen viittaavaa, että poikkeuslain todettu ristiriita ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaratkaisujen kanssa sinänsä oikeuttaisi tuomioistuimet antamaan etusijan perustuslaille. Tälle ristiriidalle voidaan toisaalta antaa merkitystä arvioitaessa perustuslakivaliokunnan asettamia kriteerejä, esimerkiksi arvioitaessa ajan kulumisen tai perustuslakivaliokunnan oman tulkintakäytännön muuttumisen merkitystä.

 

  1. Vapautuslakia säädettäessä Suomi oli jo ratifioinut YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan sopimuksen (1976). Vapautuslakia koskevassa hallituksen esityksessä tai siitä annetussa perustuslakivaliokunnan lausunnossa ei erikseen arvioitu ehdotetun lain suhdetta sopimuksen yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskevaan artiklaan (26 artikla). Silloisen tilanteen perusteella tähän ei ilmeisesti ole ollut myöskään erityistä aihetta.

 

  1. Tänä päivänä tilanne on toinen. Aiemmin selostetuin tavoin Jehovan todistajien ja muiden pasifistisen vakaumuksen vuoksi siviilipalveluksesta kieltäytyneiden erilainen kohtelu on syrjinnän kieltävien ihmisoikeusvelvoitteiden perusteella vähintäänkin ongelmallista. Suomen saatetaan katsoa erilaista kohtelua ylläpitämällä syyllistyvän ihmisoikeusrikkomukseen. Tähän viittaavat monet seikat.

 

  1. On toisaalta huomattava, että ihmisoikeussopimusten perusteella nykyisin tunnustetaan nimenomaan oikeus vakaumuksen perusteella kieltäytyä aseellisesta palveluksesta osana uskonnon- tai omantunnon vapautta. Siviilipalveluksesta kieltäytyneiden osalta oikeustila ei ole aivan yhtä vakiintunut edes syrjintäkiellon kannalta. Asiaan liittyvien kysymysten moninaisuus huomioon ottaen varmuudella ei voida ennakoida sitä, miten laaja sisältö valtion harkintamarginaalille ihmisoikeustuomioistuimessa tai ihmisoikeuskomiteassa nyt annettaisiin mahdollista syrjintävalitusta käsiteltäessä.

 

  1. Kansallisella tasolla välttämätön johtopäätös ei ole myöskään se, että ihmisoikeusrikkomuksen tultua mahdollisesti todetuksi muu vakaumuksensa perusteella siviilipalveluksesta kieltäytynyt kuin Jehovan todistaja on tämän vuoksi tuomioistuimen ratkaisulla vapautettava laissa kieltäytymisen varalta säädetystä rangaistusuhasta. Olennaista on, että mahdollinen ristiriita ihmisoikeusoikeusvelvoitteiden kanssa ratkaistaan pysyvällä ja kestävällä tavalla lainsäädännöllisin keinoin. Lain rangaistussäännöksen huomiotta jättäminen yksittäistapauksittain tehtävällä tuomioistuimen ratkaisulla voi johtaa oikeudellisen epäselvyyden vuoksi uusiin ja vaikeasti ratkaistaviin yhdenvertaisuusongelmiin.

 

  1. A:n tuomitseminen rangaistukseen siviilipalveluksesta kieltäytymisestä on perustuslain 6 §:n 1 momentissa säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista ja 2 momentissa tarkoitetun syrjintäkiellon vastaista, kun erilaiselle kohtelulle ei ole objektiivista ja hyväksyttävää syytä. Vapautuslaki on kuitenkin säädetty aikanaan perustuslainsäätämisjärjestyksessä ja lakia säädettäessä eduskunta on hyväksynyt laista aiheutuvan erilaisen kohtelun. Tässä tapauksessa ei ole perustuslakivaliokunnan omaksumien kriteerien perusteella edellytyksiä päätyä siihen, että tuomioistuin voisi poikkeuslakimenettelystä huolimatta arvioida asiaa perustuslain 106 §:n perusteella. Ottaen huomioon valtiovallan tehtävien jaon ja sen, että eduskunta käyttää lainsäädäntövaltaa, ei tässä tapauksessa ole mahdollista poiketa lain yksiselitteisestä sisällöstä myöskään perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla. Vapautuslaista johtuvat perustuslailliset ongelmat on pyrittävä ratkaisemaan lainsäädännöllisin keinoin. Perustuslaissa säädetty yhdenvertaisuuden vaatimus syrjintäkieltokin huomioon ottaen ei edellä mainituista syistä estä A:n tuomitsemista rangaistukseen tässä asiassa.

Comments

  1. Tomi says:

    Ymmärsinkö oikein, että jos asia etenee korkeimpaan oikeuteen asti ja lopputulos on siellä sama kuin hovissa, niin varusmiespalveluksen suorittaminen muuttuu käytännössä vapaaehtoiseksi, koska kuka tahansa voisi vedota subjektiiviseen vakaumukseensa? Jos näin on, niin oletan, että moni alkaa vaatimaan jehovan todistajien vapautuslain kumoamista tämän asiantilan muuttamiseksi. Olisi mielenkiintoista kuulla professoreiden näkemys tähän asiaan.

  2. Kysymys on hyvä. Helsingin hovioikeus oli ratkaisussaan varovainen ja vältti ilmaisemasta, että tämän yhden syytteen hylkääminen tarkoittaisi, että kuka hyvänsä voisi kieltäytyä sekä asepalvelusta että siviilipalvelusta pelkällä ilmoituksella. Pikemminkin voi sanoa, että hovioikeus tutki valittajan pasifistisen vakaumuksen ja arvioi sen olevan syvyydeltään Jehovan todistajien vakaumukseen rinnastettava. Enemmistön ratkaisussa tämä ilmaistaan seuraavasti:

    ”65. Hovioikeuden kolmijäseninen kokoonpano on todennut pääkäsittelyssä A:n vakaumuksesta, että A on esittänyt kieltäytymisensä johtuvan vakaasta pasifistisesta vakaumuksestaan, joka estää häntä suorittamasta asevelvollisuutta tai sitä korvaavaa palvelusta. A.n ilmoittama vakaumus ja hänen vakaumuksensa vakavuus osoittaa kysymyksessä olevan sen kaltainen vakaumus, että asiassa ei ole perusteita asettaa hänen vakaumustaan eriarvoiseen asemaan Jehovan todistajien vakaumukseen nähden.”

    Myös hovioikeuden vähemmistö yhtyi tähän arvioon valittajan vakaumuksen sisällöstä ja vakavuudesta (ks. kohta 89 vähemmistön perusteluissa).

    Jos tapaus nyt etenee korkeimpaan oikeuteen ja jos KKO päätyy pysyttämään hovioikeuden ratkaisun, uusia syytteitä saatettaisiin silti nostaa vastaavissa tapauksissa. Viime kädessä tuomioistuimet sitten tutkisivat kunkin totaalikieltäytyjän vakaumuksen laadun ja syvyyden.

    Martin Scheinin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s