Toni Selkälä: Teesitön teesi populismin puolesta


Yritän ohessa hahmotella omaa näkemystäni vastineeksi Martin Scheininin kirjoitukseen populismista uhkana oikeusvaltiolle. Alkuun on todettava, että vastineeni saattaa tarpeetta muuttaa yksinkertaisen monimutkaiseksi: Scheininin kirjoitus on poleeminen puheenvuoro, jonka tarkoituksena on kontekstualisoida ja kartoittaa ilmiötä sekä asettaa sen uhka oikeusvaltiolle oikeisiin mittasuhteisiin. Oma vastineeni taasen alkaa perin juurin akateemisesti semanttisesta sumeudesta ja vaatimuksesta täsmällisyyteen ja jatkuu kartoituksena liberaalin oikeusvaltion ytimeen. Siinä sivussa koitan kirjoittaa jotain Trumpista, Brexitistä, ruotsidemokraateista sekä kotoisista sinisistä.

Kuten jo tuli lupailtua aloitan semantiikasta. Mitä kummaa populismi tarkoittaa ja miten kummassa voimme lätkäistä yhden ja saman leiman moninaisten ilmiöiden päälle? Scheininin kahdeksan teesiä populismista ja oikeusvaltiosta toivat itselleni mieleen Ernesto Laclaun vasemmiston traditiosta kumpuavan populismitutkimuksen alun, jossa hän toteaa

Most of the time, conceptual apprehension [of populism] is replaced by appeals to a non-verbalized intuition, or by descriptive enumerations of a variety of ‘relevant features’ – a relevance which is undermined, in the very gesture which asserts it, by reference to a proliferation of exceptions. (Laclau, On Populist Reason, p. 3)

Mielestäni populismin osalta tämä yhtenäistävä leimasin satelee suoraan populisteiksi kutsuttujen laariin. Jason Frank kirjoittaa Boston Review’ssänasevasti politiikassa käytettävien käsitteiden tarkoituksella sumentavan osan politiikan kentästä, samalla kun ne valaisevat sen toisia osia. Nimeämällä populismiksi samanaikaisesti ruotsidemokraattien maahanmuuttovastaisuuden tai saman puolueen aborttikannan; Brexitin kannattajien punaiset bussit, jotka lupailevat lisärahaa julkiselle terveydenhuollolle; Donald Trumpin vaatimukset neuvotella uudelleen maailmankauppajärjestelmä; ja Sinisten työmiehen huolen tuulivoiman tuhoista lepakkopopulaatioille on populismilla katettu melko laaja ala aidosta yhteiskunnallisesta väittelystä. Tällöin tullaan sumentaneeksi se tosiasia, että moniin huoliin vastausta eivät tarjoa sen paremmin populistit kuin valtavirran puolueetkaan. Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi ’poliittisesta korrektiudesta’ vapautuneet ’kansan äänet’ ovat nykypäivän kuva populismista. Jos manageriaalisen ja teknokraattisen hallinnon kritiikki on populismia, tällöinhän politiikalle itsessään ei ole enää sijaa yhteiskunnassa. Päätökset syntyvät tieteen ja osaamisen kautta, jolloin syvällisesti poliittiset päätökset naamioidaan ainoiksi vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa vuoden 2008 talouskriisin jälkeinen leikkauspolitiikka (’austerity’) monissa maissa osoitti. Pankkien luotottamiselle ei ollut vaihtoehtoa ja sosiaalietuuksista oli karsittava aivan kuin nämä päätökset olisivat seuranneet painovoiman kaltaisesta luonnonlaista. Näin ymmärrettynä populismi ei ole uhka oikeusvaltiolle vaan sen olemassaolon ehto.

Mitä tulee Scheininin varsinaisiin teeseihin, olen pitkälti samaa mieltä, ettei Suomessa nähtäne puoluetta, joka saisi 30% äänisaaliin, oli ohjelma sitten populistinen tahi ei. Siitä olen eri mieltä, että tälle löytyisi tukea Briteistä ja USA:sta. Yhdysvaltojen nykyistä presidenttiä kannattaa yli 40% äänestäjistä tälläkin hetkellä siitä huolimatta, ettei viranhaltijaa kovin dogmaattisena aatteen miehenä voitanekaan pitää. Myös Briteissä Brexitin kannatus on edelleen yli 40% luokkaa, vaikka hallituksella ei ole mitään tietoa siitä, millaiseen tilaan maa ajautuu ensi vuoden maaliskuussa, mitään valmisteluja tilanteen varalle ei olla tehty ja hallituksen omatkin raportit osoittavat pelkkää kurimusta kaikille Euroopan unionista lähdön seurauksena. Rationaalisin argumentein kannatusta on vaikea selittää.

Toisen teesin kohdalla on yhtä vaikea ymmärtää, miten (de)mobilisaatio erityisesti liittyisi populismiin: eikö koko demokraattisen järjestelmän uskottavuuden kannalta ole tärkeä, että mahdollisimman moni äänestää. Äänestysmahdollisuuksien rajoittaminen tai pelottelu taasen ei Suomessa toimine aivan samoin kuin Yhdysvalloissa, joten tällaisen uhan maalaaminen kotoiseen keskusteluun vaikuttaa kaukaa haetulta. Suomessa saa äänestää vaikkei rekisteröityä muistaisikaan ja vaalipäivä on aina vapaapäivä enimmälle osalle äänioikeutetuista. Yhdysvalloissa taasen sen paremmin demokraattipuolue kuin republikaanitkaan eivät ole löytäneet halua muuttaa järjestelmää vähemmän alttiiksi vaikkapa hirmumyrskyille. Ovatko kaikki yhdysvaltalaiset poliitikot populisteja?

Kolmas teesi äänestäjäkunnan jakamisesta meihin ja muihin on mielestäni toki oleellista populismille, mutta Scheininin kirjoituksessaan nostamat teemat näkevät tällaisen jaon aina olevan jossain määrin vastakkainen ’todelliselle’ politiikalle, joka on aidosti kommunitaarinen ja kaikkia syleilevä. Vaikken ole varma siitä, onko tuollaista aidosti kommunitaarista poliittista liikettä edes olemassa, en katso tämän argumentin olevan kovin tehokas osoittamaan populismia tai sen haittaa.Chantal Mouffe kirjoitti vastikään LSE:n Europp-blogissa tällaista populismin demonisointia vastaan. Hän katsoo, samoin kuin minä, että nykyinen poliittinen järjestelmä johti politiikan katoamiseen politiikasta talouskriisin jälkimainingeissa (ja toki jo ennen sitä):

The role of parliaments and institutions that allow citizens to influence policy decisions was drastically reduced. The notion that represented the heart of the democratic ideal – the sovereignty of the people – was abandoned. Today, talking about “democracy” is only to refer to the existence of elections and the defence of human rights.

Tällöin populismin uhka on koko poliittisen järjestelmän uhka ja siksi sen ohittaminen ’pelkkänä’ populismina, kuten Scheinin pääosin tekee, on karhunpalvelus tärkeälle oikeusvaltiolliselle debatille. Tässä debatissa ei kuitenkaan saavuteta mitään sillä, että demonisoimme ’populistit’. Teknokratinen, muodottomaksi muuttuneen neoliberaalinen hallinnon ylläpitäminen ei ainakaan minusta ole minkään poliittisen järjestelmän tarkoitus ja jos kritisoimalla sitä tulen samaistuneeksi populisteihin, kannan viittaa ylpeästi harteillani. Esimerkiksi Suomessa keskustelu maahanmuutosta ei ole järin henkevää: yhtäältä meillä on maahanmuuttajat demonisoiva ’populisti’ ja toisaalla tätä kauhisteleva liberaali ’antipopulisti’, jonka ainoa tarjoama vaihtoehto on tilastojen tarkastelu ja niiden manageriaalinen säätäminen. Toisinaan huudetaan apuun ihmisoikeudet. Jos vaikkapa vilkaisee Vihreiden tai Vasemmistoliiton maahanmuuttopoliittista ohjelmaa, ei voi olla välttymättä ajatukselta, että ratkaisua populistin haasteeseen ei kovin tosissaan olla etsitty. Ihmisyys, ihmisoikeudet ja solidaarisuus sekä lisääntynyt biopoliittinen kontrolli eivät järin täsmällisiä vastauksia ole populistien helpoille yleistyksille ja peloilla. Ei ole kuitenkaan populistin vika, että muut poliittiset toimijat eivät kykene muotoilemaan koherenttia poliittista kantaa populismin tarjoamille polaarisille oppositioille. Meidän tulisi vaatia muilta toimijoilta enemmän.

Neljännen teesin mukaisesti populistit syyllistyvät koiruuksiin menestyäkseen. Tämänkin osalta esim. Briteissä (samoin kuin Yhdysvalloissa) molemmat valtapuolueet ovat aktiivisesti ajaneet vaalijärjestelmää valvovan viranomaisen toimivallan rajoittamista. Jos sanktio järjestelmän loukkauksista on muutaman tuhannen punnan tai dollarin jälkikäteinen sakko, joka seuraa yhtä lailla ilmoituksen myöhästymisestä kuin järjestelmän tietoisesta pelailusta, on ongelma enemmänkin oikeusvaltion luomissa järjestelmissä kuin populisteissa. Toki huonot järjestelmät eivät oikeuta väärinkäytöksiä, mutta tekevät kynnyksen niihin turvautumiseen niin matalaksi, että puolueet kautta puoluekentän toimivat samoin. Meillä on kotoinen esimerkki tästä muutaman vaalikauden takaa.Viides teesi ja ’false balance’ on huomattavasti nykyistä populismikeskustelua vanhempi ilmiö mediassa. Monet pitänevät tämän keskustelun lähtökohtana ilmastonmuutoksesta käytyä keskustelua, jossa denialisteille ja yhdelle tutkimukselle annettiin (ja annetaan) yhtä paljon sijaa kuin sadoille tutkimuksille ja valtaosalle tutkijoista. Näin esimerkiksi Bruno Latour kirjoittaa kirjansa An Inquiry into Modes of Existencealuksi:

They’re sitting around a table, some fifteen French industrialists responsible for sustainable development in various companies, facing a professor of climatology, a researcher from the Collège de France. It’s the fall of 2010; a battle is raging about whether the current climate disturbances are of human origin or not. One of the industrialists asks the professor a question I find a little cavalier: “But why should we believe you, any more than the others?” (p. 2)

Ilmiön syynä on pidetty kaikkea postmodernismista mediainstituutioiden tiedotusvallan kaventumiseen internetin seurauksena. Oli syynä sitten mikä tahansa, populismi ja sen tutkijat eivät ole vastuussa Nigel Faragen mediatilasta.

Kutsumme sitten millä nimellä tahansa ’populisteja’, mielestäni populismin (tai antiliberalismin) esiinmarssi on ilmiö, joka on syntynyt saman (neo)liberaalin politiikan sisällä kuin nykyinen poliittisen keskustan arvopohja. Quinn Slobodian kirjoittaa verrattain seikkaperäisesti Saksan ja Itävallan oikeistopopulistien noususta artikkelissaanPublic Seminarissa. Hän päättää kirjoituksensa toteamalla, etteivät populistit ole barbaareja globaalin uusliberalismin porteilla vaan tuon nimenomaisen ajattelun tuotos: ”The reported clash of opposites is actually a family feud.” Tämän teeman ympärille on viime aikoina kirjoitettu verrattain paljon myös oikeudesta. Samuel Moynin viimeisin kirja Not Enoughkatsoo, että ihmisoikeudet eivät millään tavoin pyrikään estämään (taloudellista) epätasa-arvoa, David Singh Grewal artikkelissaan Indiana Journal of Global Legal Studiesin viimeisimmässä numerossa pohtii samoin neoliberalismin suhdetta nykykriisiin (’Three Theses on the Current Crisis of International Liberalism’) ja Martti Koskenniemi on sivunnut teemaa lukuisissa viimeaikaisissa kirjoituksissaan (mm. artikkelissaan ’International Law as ”Global Governance”’). Populismin tuottama poliittinen kriisi monissa länsimaissa (ja muuallakin kuten Turkissa tai Filippiineillä) tulisikin ymmärtää tilana hahmottaa nykyinen politiikka uudelleen tavoilla joka antaisi äänen paremmin niin saamelaisille kuin turkulaisille koti-isille. Demonisoimalla populismia ja lujittamalla pitäytymistä neoliberaaliin dogmaan, jossa markkinoiden ääni on aina voimakkain ja toimii viimesijaisena argumenttina ongelmaan kuin ongelmaan, voimme olla varmoja siitä, että populismi tulee muodostamaan aidon uhan oikeusvaltiolle. Toisaalta en ole aivan varma menetämmekö silloin paljoakaan, jos oikeusvaltion ainoana tarkoituksena on suojata rajattujen etupiirien etuja ja nykyistä epäpolitiikkaa.

Toni Selkälä
Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

Comments

  1. Nick Nolan says:

    Populismia yhdistävät seuraavat seikat sekä vasemmalla, että oikealla:

    1) Populismi on pohjimmiltaan retoriikkaa jossa vedotaan yksinkertaisten ihmisten hyvyyteen. Neonliberalismi on hyvä abstrakti ajatukset seisauttava klisee.

    2) Kansa tietää. Kansan tahto on selvillä, tarvitsee vain äänestää populisti liikkeen edustajat valtaan. Kompromisseihin ei ole tarvetta.

    3) Hyvä kansa vastaan paha eliitti. ja vihollinen. Oikeistopopulismissa vastassa on myös ”muut” ja erilaiset ihmiset ja kulttuurit. Vasemmistopopulismissa luokka vastaan luokka.

    4) Kohdista 1. ja 2. seuraa syvä epäluottamus instituutioita kohtaan. Nämä näkyy demokraattisen prosessin virtaviivaistamisena. Perustuslaki menee usein uusiksi kun populistit pääsevät valtaan ja yleisiä laillisuusperiaatteita ei välttämättä ole koska eihän kansanvalta voi kohdella kansaa huonosti.

    Meille ei-populisteille ei ole olemassa ”kansan tahtoa”. Demokratia on prosessi jonka lopputuloksena, syntyy jotain ”kansan tahtoa” muistuttavaa, mutta se ei vastaa kenenkään tahtoa erikoisesti. Demokratia ei ole vain äänestystä. Siihen kuuluu avoin keskustelu, tiedonvälitys, media, vihervasemmisto, oikeistonuivat, lait ja normit. Neoliberalismi ei ole eliitin salaliitto. Merkittävä osa suomalaisista on aina ollut oikeasti Kokoomuslaisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s