Tuoreessa pääministeri Rinteen hallituksen ohjelmassa todetaan, että ”Suomen on huolehdittava sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta, oikeusvaltioperiaatteen noudattamisesta ja arjen turvallisuudesta” (s. 74). Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden osalta todetaan, että ”Hallitus huolehtii perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista sekä torjuu ihmisiin kohdistuvia oikeudenloukkauksia. Erityistä huomiota kiinnitetään ihmisten turvallisuuden paranemiseen, uusiin turvallisuusuhkiin varautumiseen ja turvallisuuden kokemuksen vahvistamiseen.” (75.). Lisäksi hallitusohjelmassa todetaan, että kaikessa kansainvälisessä toiminnassa ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan arvopohjassa keskeistä on ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen, demokratian, rauhan, vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon edistäminen”.
Hallitusohjelman perusteella Suomi vaikuttaisi tulevaisuudessa pitävän huolta oikeusvaltiosta. Sen myötä voidaan myös olettaa, että kaikkien perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia pyritään toteuttamaan asianmukaisesti. Tämä on erinomainen asia, koska viime aikoina käyty julkinen keskustelu Lähi-itään ns. Islamistisen ryhmän alueille matkustaneista on osoittanut huolestuttavia piirteitä. Tästä keskustelusta on ilmennyt, että Lähi-Itään matkustaneiden suomalaisten ja siellä IS -ryhmän alueilla eläneiden ihmisten paluu herättää ihmisissä paljon kysymyksiä. On myös selvää, että sieltä palaavien ihmisten kohtalo ja kohtelu, olivat ne sitten taistelijoita taikka siviilejä – aikuisia tai lapsia – asettavat merkittäviä ja monimutkaisia haasteita viranomaisille.
Oikeusvaltiossa laki määrää ja ihmiset ovat yhdenvertaisia
Kansainvälisiin sodan oikeussääntöihin erikoistuneena olen kuitenkin huolestuneena seurannut julkista keskustelua, jossa ollaan monesti demonisoitu kaikki alueelle matkustaneet. Samalla on ohitettu oikeusvaltion osalta ihan perusasioita. Keskustelussa on oletettu ihmisten syyllistyneen rikoksiin, erittelemättä mihin laissa rangaistaviin tekoihin he olisivat syyllistyneet. Professori Scheinin huomautti kesäkuun alussa Ulkopoliittisen instituutin tilaisuudessa, että keskustelussa on sekoitettu moraalisesti paheksuttavat teot oikeudellisesti rangaistavien tekojen kanssa. Lisäksi keskustelussa on hyvin vahvasti lähdetty siitä olettamuksesta, että ikä ja sukupuoli olisi jotenkin määräävä tekijä sille, miten ihmistä tulee kohdella oikeudellisesti eikä sillä, mitä henkilö on tehnyt, olisi niin väliä. Julkista keskustelua tästä aiheesta käyvien, sekä etenkin asioista päättävien olisi hyvä tiedostaa ne oikeudelliset raamit, jotka rajoittavat niitä toimia, joihin voidaan ja tulee ryhtyä IS-ryhmän alueilla olleisiin henkilöihin. Useimmat näistä ovat ihan perusasioita.
Oikeusvaltiossa laki määrää mitä saa tehdä ja mitä ei. Sitä noudatetaan. Lainsäädännön sekä kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden noudattaminen ja soveltaminen ei siten ole valintakysymys. Oikeudellisia velvoitteita ei ehdollisteta esimerkiksi ”turvallisuuskysymyksille”.
Koska lakia pitää aina noudattaa, lainsäädäntö tulee laatia harkiten, huomioiden kaikki tarpeelliset näkökulmat ja intressit (perustuslain ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, turvallisuusuhkien tehokas torjuminen, rikollisen toiminnan estäminen jne.). Siksi onkin tervetullutta, että uudessa hallitusohjelmassa sitoudutaan laadukkaaseen lainvalmisteluun.
Etenkin julkista keskustelua käyvien olisi tärkeää muistaa, että oikeusvaltiossa mm:
- ihmistä ei voi tuomita teosta, jota ei ole tekohetkellä laissa säädetty rangaistavaksi
- ihmisen vapautta ei voida rajoittaa ilman laissa määriteltyä perustetta
- ihminen tuomitaan vain teoista, joihin hän on itse syyllistynyt
- joukkorangaistukset ovat kiellettyjä
- ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan
- kaikki ovat oikeutettuja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin
- kaikki, jopa rikolliset, ovat oikeutettu inhimilliseen kohteluun
- lakia tulee soveltaa yhdenvertaisesti kaikkiin
Kansainväliset sodan oikeussäännöt määrittelevät sodissa sallitut ja kielletyt teot
Valtiot ovat kansainvälisissä sodan oikeussäännöissä eli kansainvälisessä humanitaarisessa oikeudessa määritelleet, mikä sodassa on sallittua ja mikä ei. Sodan oikeussäännöt on laadittu siten, että pyritään rajoittamaan sodan aiheuttamaa kärsimystä samalla kun tunnustetaan sodan realiteetit (sodassa kuolee ihmisiä ja se aiheuttaa tuhoa; vihollisen taistelijoita pitää pystyä vangitsemaan, jotta he eivät uudestaan liity taisteluihin; vihollistaistelijoiden tappaminen ja sotilaskohteiden tuhoaminen saattaa johtaa sivullisten siviilien kuolemiin; jne.). Lähtökohtana on ollut, että sota on poikkeustilanne, johon sovelletaan eri sääntöjä kuin rauhan aikaan. Tämä on myös joidenkin esittämä kritiikinkohde: Sallimalla tappamisen sodan säännöt legitimoivat sodankäynnin ja siihen liittyvän väkivallan. Asevoimien edustajat, heidän intressinsä sekä taistelukentän realiteetit ovat myös olleet keskeisessä asemassa aina, kun näistä säännöistä on neuvoteltu ja sovittu.
Sääntöjä laadittaessa on aina tarkoin harkittu, ettei sääntö epärealistisesti rajoita sodan osapuolten sotilaallista toimintaa. Samalla sääntöihin on kuitenkin kirjattu velvollisuus kohdella kaikki ihmisiä kaikissa olosuhteissa inhimillisesti, sekä tarpeetonta kärsimystä aiheuttavan sodankäynnin kielto. Vakavimpien loukkausten osalta valtiot ovat velvollisia tuomaan syylliset oikeuden eteen, vaikka rikos olisikin tapahtunut ihan jossain muualla. Tämä on velvoite, ei vaihtoehto.
Sodankäynnin muutokset kuten aseteknologian kehittyminen ja sotien fragmentoituminen ovat sinänsä tuoneet uusia haasteita sääntöjen soveltamiselle. Sodan sääntöjen soveltuvuudesta ylipäätään kaikkiin sotiin ja kaikkiin sotiviin osapuoliin ei kuitenkaan ole epäselvyyttä. Nyt maailmassa käytävistä konflikteissa, mukaan lukien Lähi-Idän konfliktit, eivät ole sisältäneet mitään sellaista, jonka johdosta olisi tarpeen perusteellisesti uudelleenarvioida sodan oikeussääntöjä.
Juridisesti sodissa – eli aseellisissa selkkauksissa – tulee olla vähintään kaksi järjestäytynyttä osapuolta. Sota terrorismia vastaan ei ole sellaisenaan oikeudellinen ilmaisu. Kun on kyse tilanteesta, jossa vähintään toinen osapuoli ei ole valtio, väkivallan intensiteetti ja kesto pitää ylittää tietty kynnys. Näin erotetaan ”sodat” muista häiriötilanteista kuten mellakoista tai yksittäisistä satunnaisista väkivaltatilanteista.
Terrorismi on ilmiö, eikä järjestäytynyt joukko, joka konkreettisesti taistelisi toista sodan osapuolta vastaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö jossain tilanteissa väkivallan käyttö terroristijärjestöksi luokiteltua tahoa vastaan ylittäisi aseellisen selkkauksen kynnystä – kuten tapahtui Syyrian ja Irakin alueella IS-ryhmää vastaan käydyissä taisteluissa.
Vaikka ”terrorismi” sinänsä ei ole rikos sodan oikeussääntöjen mukaan, terroriteot ja kauhun levittäminen siviiliväestön keskuudessa ovat kiellettyjä. Teot, jotka yleisesti mielletään terroristisiksi, ovat myös sodan oikeussääntöjen mukaan rikoksia – sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan (siviiliväestöön kohdistuva järjestelmällinen ja laajamittainen hyökkäys), joukkotuhontaa. Näiden tekojen avustaminen on myös rangaistavaa.
Myöskään vierastaistelijat eivät ole kansainvälisoikeudellisesti mikään erityinen kategoria. Ei-valtiollisten taistelijoiden kansainvälisoikeudellinen asema ei ole mitenkään riippuvainen heidän kansallisuudestaan. Sillä voi olla merkitystä toki siihen, miten missäkin tilanteessa yksittäisen valtion lainsäädäntö soveltuu kyseisen valtion ulkopuolella tehtyihin tekoihin. Esimerkiksi Suomen rikoslain 1. luvun mukaan ”Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia” (6 §) ”jos rikos myös tekopaikan lain mukaan on rangaistava ja siitä olisi voitu tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa” (11 §). Vaikka siis kyseessä ei olisikaan kansainvälinen rikos kuten sotarikos (RL 11. luku) taikka terrorismirikos (RL 34a. luku), suomalaista voidaan Suomessa syyttää tietyistä ulkomailla tehdyistä teoista, kuten esimerkiksi taposta tai murhasta (ei liene valtiota missä näiden osalta kaksoisrangaistavuuden edellytys ei täyttyisi).
Kun arvioidaan mistä sodanaikaisista teoista ihminen voitaisiin tuomita, tulee tiedostaa, että vihollisen kannattaminen, oli kyseessä aikuinen tai lapsi, ei ole sodan oikeussääntöjen mukaan kielletty, saatikka sitten rangaistava teko. Propagandan levittäminen, taistelijoiden rekrytoiminen, ruuan laitto, yösijan antaminen taistelijoille ovat esimerkkejä teoista, jotka voivat tukea sodan osapuolta ja sen taistelijoita, mutta joita kansainväliset sodan oikeussäännöt eivät kiellä taikka tee rangaistavaksi. Itseasiassa jopa taisteluihin osallistuminen on toiminta, jota ei ole kansainvälisellä tasolla määritelty rangaistavaksi teoksi. Luonnollisesti tämä ei koske taistelutoimintaa, jonka yhteydessä esimerkiksi syyllistytään sotarikoksiin taikka muihin kansainvälisiin rikoksiin. Lisäksi on huomioitava, että valtiot voivat kuitenkin kansallisen lainsäädännön nojalla tuomita ei-valtiollisten toimijoiden nimissä taistelleita ja heitä tukeneita henkilöitä. Sodassa Suomen vihollista tukenutta henkilöä voitaisiin syyttää esimerkiksi maanpetosrikoksista (RL 12. luku) taikka valtiopetosrikoksista (13 luku), myös silloin kun olisi kyse muustakin toiminnasta kuin suoranaisesta osallistumisesta taisteluihin.
Sodassa sodan osapuolet vangitsevat vihollisiaan turvallisuussyistä. Sodassa tapahtuva vapaudenriisto ei siis aina liity rikosepäilyihin, vaan se on myös turvaamistoimi. Joukkorangaistukset sekä mielivaltainen vapaudenriisto ovat kuitenkin kiellettyjä myös sodan aikana. Kaikilla on myös oikeus säännöllisesti saada yksilöllinen ulkopuolinen arviointi vapaudenriiston perusteista.
Julkisessa keskustelussa on paljon pohdittu, että nyt kun sota on ohi, mitä IS-ryhmän taistelijoille, kannattajille ja perheenjäsenille ”pitäisi tehdä” ja mihin toimiin pitäisi ryhtyä niiden ulkomaalaisten osalta, jotka mahdollisesti palaavat kotimaihinsa. Keskustelu on keskittynyt etenkin koillis-Syyrian pakolaisleireillä oleviin ihmisiin, joita on arviolta yhteensä yli 100.000, ja joista 90% on naisia ja lapsia. Tiedotusvälineiden mukaan leireillä olevat ihmiset eivät voi vapaasti liikkua. Sodan ulkopuolella tapahtuvaa vapaudenriistoa sääntelee kansainvälisesti ihmisoikeussopimukset. Suomen osalta vapaudenriistoa sääntelee erityisesti YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus(9 artikla) sekä Euroopan ihmisoikeussopimus(5 artikla) sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. KP sopimuksen alainen ihmisoikeuskomitea on 2014 antanut yleiskommentin vapaudenriistosta. Kun vapaudenriisto ei liity rikosepäilyihin taikka rikoksen johdosta annettuun tuomioon, vaan se toteutetaan turvatoimena (security / administrative detention), se tulee tapahtua vain eritäin poikkeuksellisissa olosuhteissa, joihin liittyy välitön suora ja pakottava uhka (most exceptional circumstances, a present, direct and imperative threat). Valtion tulee myös osoittaa, että vapaudenriisto on ainoa tehokas keino kyseistä uhkaa vastaan. Ihmisoikeuskomitea katsoi, että tällainen vapaudenriisto on erittäin altis valtion mielivaltaiselle vallankäytölle, miksi vapaudenriiston perusteluja tulee säännöllisesti saada tuomioistuimen arvioitavaksi. IS-ryhmän alueilta palaavien osalta merkillepantavaa on, että yleiskommentissa erikseen todetaan, että mielivaltaiseksi vapaudenriistoksi lasketaan muun muassa syytettyjen rikollisten perheenjäsenten vapaudenriisto, joita itsessään ei syytetä mistään rikollisesta toiminnasta. Suomessa käytävässä julkisessa keskustelussa olisi hyvä tiedostaa nämä kansainvälisoikeudelliset raamit, joita Suomi oikeusvaltiona tulee varmasti kunnioittamaan myös tulevaisuudessa.
(Kirjoituksen toinen osa julkaistaan huomenna keskiviikkona 19.6.2019)
Jani Leino
oikeudellinen neuvonantaja
Suomen Punainen Risti
Kirjoituksessa esitetyt kannat eivät välttämättä edusta Suomen Punaisen Ristin virallista kantaa.
Perustuslakiblogi 
Vastaa