Kuten Pauli Rautiainen perustuslakiblogissa jo aiemmin totesi, uuden kirkkolain eteneminen pysähtyi eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.
Kiinnitän tässä kirjoituksessa huomiota perustuslakivaliokunnan täsmennyksiin perustuslain 76 §:n asettamista kirkkolain sisällöllisistä rajoista. Rajat nousivat esiin ehdotuksessa säilyttää säännös tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuudesta tilanteissa, joissa pappia syytetään yleisessä tuomioistuimessa (kirkkolaki 25:2).
Oikeusministeriön rikosoikeusyksikön perustuslakivaliokunnalle antamassa lausunnossa todetaan, että vastaavia säännöksiä tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuudesta on muussakin erityislainsäädännössä. Esimerkkinä lausunnossa viitataan lakiin terveydenhuollon ammattihenkilöistä ja tuoreeseen säännökseen laissa oikeustulkkirekisteristä. Rikosoikeusyksikkö toteaakin, että oikeusministeriö ei pidä ongelmallisena tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuuden säilyttämistä kirkkolaissa ongelmallisena. Säännökseen ei muissa perustuslakivaliokunnalle annetuissa asiantuntijalausunnoissa kiinnitetty huomiota.
Perustuslakivaliokunta kuitenkin tulkitsee omassa lausunnossaan tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuuden sisällyttämisen kirkkolakiin olevan mahdotonta tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Tätä tulkintaa on syytä tarkastella lähemmin.
Kirkkolain säätämisjärjestys on poikkeus valtiosääntöoikeudelliseen pääsääntöön
Kirkkolaki on, Ahvenanmaan itsehallintoaluetta koskevien lakien ohella, poikkeus valtiosääntöoikeudelliseen pääsääntöön, jossa eduskunta on ylin valtioelin ja lainsäätäjä. Perustuslakivaliokunnan mukaan perustuslain perusteluista ei ole suoraan luettavissa mistä kaikesta kirkkolaissa voidaan säätää. Valiokunnan uutena kannanmuodostuksena voidaankin pitää täsmentynyttä ja voimassaolevaa kirkkolakia tiukempaa linjaa kirkkolain sisällöllisistä rajoista. Tiukemman rajanvedon perustelut valiokunta muotoilee professori Juha Lavapuron asiantuntijalausunnossa esitetyn näkemyksen pohjalta:
”Kirkkolain säätämisjärjestys on selvä poikkeus siihen perustuslakiuudistuksessa vahvistettuun valtiosääntöiseen pääsääntöön, jossa eduskunnan asema ylimpänä valtioelimenä ja lainsäätäjänä on yksiselitteisesti ensisijainen. Ottaen huomioon eduskunnan asemaa koskevien valtiosääntöperiaatteiden painoarvon, perustuslain 76 §:n ilmaisua poikkeuksen asiallisesta alasta (kirkon järjestysmuoto ja hallinto) on perustuslakivaliokunnan käsityksen mukaan välttämätöntä tulkita suppeasti. Kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen piiriin voidaan siten lukea ainoastaan ne asiat, joihin perustuslain 76 §:n 1 momentin säännös nimenomaisesti viittaa. ”
Perustuslain 76 §:n mukaan kirkkolaissa säädetään kirkon järjestysmuotoa ja kirkon hallintoa koskevista kysymyksistä. Kirkkolain säätämisjärjestyksessä ylimmän valtioelimen, eduskunnan, roolia on merkittävästi rajoitettu ja sen vuoksi kirkkolaissa voidaan säätää vain perustuslaissa nimenomaisesti mainituista asioista. Perustuslakivaliokunnan mukaan tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuudessa ei selvästikään ole kyse kirkon järjestysmuotoa tai hallintoa koskevasta asiasta, eikä tällaisesta asiasta voi säätää kirkkolaissa.
Perustuslakivaliokunnan rajanveto ei kuitenkaan ole ehdoton, ei ainakaan vielä. Valiokunnan mukaan kirkon tunnustus ei ole kirkon järjestysmuotoon tai hallintoon liittyvä kysymys, eikä näin ollen kuuluisi kirkkolakiin. Kirkon tunnustuksen sisällyttäminen kirkkolakiin ei kuitenkaan muodostanut valiokunnan mukaan estettä lain säätämiselle tavallisessa säätämisjärjestyksessä.
Valiokunnan kanta kuitenkin osoittaa suuntaan, jossa kirkon tunnustukseen ja oppiin liittyvät kysymykset on perustuslain vaatimusten vuoksi siirrettävä kirkkojärjestykseen. Perustuslakivaliokunta näkee tähän kaksi syytä. Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista jos uskonnollisen yhteisön tunnustuksen sisällöstä päättäminen on riippuvainen lainsäätäjän poliittisesta tahdosta. Toisaalta perustuslaki ei salli, että kirkkolain poikkeuksellisessa säätämisjärjestyksessä säädetään mistään muusta kuin evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta.
Perustuslainmukaisuuden vaatimus painaa kirkkoa kolmesta suunnasta
1990-luvulta jatkunut perusoikeuksien ja perustuslainmukaisuuden painoarvon kasvu kolkuttaa kirkon ovia kolmesta suunnasta.
Ensinnäkin oikeusjärjestyksen sisäinen koherenssi edellyttää, että myös kirkossa tapahtuvasta perusoikeuksien rajoittamisesta säädetään lailla. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsiteltävässä Árpád Kovác -tapauksessa punnitaan onko kirkkolakia päivitetty riittävästi, jotta piispainkokouksen lausuma hengellinen linjaus on myös oikeudellisesti kestävällä pohjalla.
Toinen paine liittyy lainvalmisteluun. Perustuslain kirkolle suomasta oikeudesta valmistella ja esittää kirkkolakia seuraa myös velvollisuus valmistella lakiehdotus asianmukaisesti. Perustuslakivaliokuntaan pysähtyneessä lakiehdotuksessa kirkon lainvalmistelussa on ilmennyt perustuslaillisuuden ja perusoikeusvaikutuksien arviointiin liittyviä puutteita. Professori Mikael Hidén pohtii arvioinnin puutteellisuuden syyksi kirkkohallituksen säädösvalmisteluresursseja. Lainvalmistelu tapahtuu pääsääntöisesti valtioneuvoston laajassa virkamieskoneistossa.
Kolmantena paineena eduskunnan perustuslakivaliokunnan tiukentunut tulkinta perustuslain 76 §:n asettamista sisällöllisistä rajoista pakottaa kirkon pohtimaan kirkkoa koskevien säännösten kokonaisuutta vielä uudelleen. Tuomioistuinten ilmoitusvelvollisuutta koskevan pykälän käsittely osoittaa, että nykyisin voimassaoleva kirkkolaki ei vastaa tämän päivän perustuslaintulkintaa.
Mika Sirelius
teologian maisteri, oikeustieteen ylioppilas
Kirkkolakiin liittyvistä perustuslakikysymyksistä keskustellaan myös toisaalla. Aiheesta kiinnostuneiden Perustuslakiblogin lukijoiden kannattaa vilkaista myös Jussi Junnin omaan blogiinsa laatima kirjoitus. (Blogin toimituksen huomautus.)
Perustuslakiblogi 
Vastaa