Martin Scheinin: Koronapandemia – pitäisikö Suomen tehdä ihmisoikeussopimusten kansainvälisille valvontaelimille ns. hätätilailmoitus?


Ensimmäistä kertaa sotien jälkeen Suomessa ovat voimassa virallisesti todetut poikkeusolot. Valmiuslaki on otettu käyttöön, mikä merkitsee, että lainsäädäntövaltaa merkittävässä määrin käyttää valtioneuvosto ja että asetuksin voidaan poiketa perusoikeuksista tai tehdä niihin sellaisia rajoituksia, jotka normaaliololssa edellyttäisivät eduskunnan säätämää ja huolellisesti arvioitua lakia.

Perustuslakiblogissa on jo aiemmin nostettu esiin kysymys siitä, poikkeaako Suomi nyt myös kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista. Jos näin on, Suomen tulisi tehdä YK:lle ja Euroopan neuvostolle niin sanottu hätätilailmoitus, jossa tehtäisiin selkoa poikkeamien sisällöstä. Tämä osaltaan varmistaisi, ettei Suomi perustuslain 23 §:n nojalla erehdy poikkeamaan ihmisoikeussopimuksista asioissa, joissa tuollainen poikkeaminen on kansainvälisen oikeuden kieltämää. Onko nyt aika tehdä hätätilailmoitukset?

Tämä kirjoitus perustuu Opinio Juris -blogissa pidetyn koronavirusta koskevan symposion osana 6.4.2020 julkaistuun englanninkieliseen kirjoitukseeni To Derogate or Not to Derogate?’ Suomea koskevat maininnat ja tekstin viimeinen jakso eivät sisälly tuohon alkuperäisversioon.

Koronapandemia on johtanut hätätilailmoitusten aaltoon

Ihmisoikeussopimukset sallivat, että normaalioloissakin monia ihmisoikeuksia voidaan rajoittaa niiden omia rajoitusedellytyksiä kunnioittaen. Lisäksi eräät ihmisoikeussopimukset hyväksyvät normaaliolojen rajoituksia pitemmälle menevät poikkeamiset osasta sopimusvelvoitteita kansakunnan elämää uhkaavan ja virallisesti julistetun hätätilan aikana. Tämä mahdollisuus koskee vain muita kuin kriisioloissa loukkaamattomia ns. ehdottomia (non-derogable) oikeuksia, jotka on ilmaistu kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (KP-sopimus) 4 artiklassa, ja kahdessa keskeisessä alueellisessa ihmisoikeussopimuksessa, nimittäin Amerikan valtioiden ihmisoikeussopimuksen (ACHR) 27 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 15 artiklassa.

Jo lähes kaksikymmentä edellä mainittujen sopimusten sopimusvaltiota on 2.4.2020 mennessä turvautunut hätätilailmoitukseen yksipuolisesti poiketakseen ao. sopimusten määräyksistä menossa olevan koronaviruspandemian takia. Hätätilailmoitukset on tehty sopimusten edellyttämällä tavalla Yhdistyneille Kansakunnille, Amerikan valtioiden järjestölle (OAS) taikka Euroopan neuvostolle. Kahdeksan valtiota on poikennut EIS:stä: Albania, Armenia, Georgia, Latvia, Moldova, Pohjois-Makedonia, Romania ja Viro. On huomionarvoista, että tämä luettelo sisältää kolme Euroopan unionin jäsenvaltiota. Vaikka pandemia ei toistaiseksi ole koko voimallaan iskenyt Latinalaiseen Amerikkaan, jo kymmenen valtiota on siellä poikennut ACHR:stä: Argentiina, Bolivia, Chile, Ecuador, El Salvador, Guatemala, Honduras, Kolumbia, Panama ja Peru. Tätä kirjoitettaessa vain Panaman koronatilanne näyttäisi olevan vakavampi kuin Suomessa, mutta muut luetellut maat ovat siis turvautuneet hätätilailmoitukseen epidemian varsin varhaisessa vaiheessa. Mainittakoon, että pandemian rajusti koettelema Yhdysvallat ei ole sopimuksen osapuoli, mutta Yhdysvallat ole liioin tehnyt hätätilailmoitusta KP-sopimuksen nojalla, vaikka on sen osapuoli. Seitsemän edellä jo mainituista EIS:n tai ACHR:n osapuolista on tehnyt hätätilailmoituksen myös YK:lle poiketakseen KP-sopimuksen eräistä määräyksistä: Armenia, Ecuador, Guatemala, Latvia, Peru, Romania ja Viro. Hätätilailmoitusten lukuisuus – jo lähes kymmenesosa maailman valtioista – on ennennäkemätön.

Hätätilan väärinkäytön riski

On korostettava, että paljon useammat valtiot ovat muodossa tai toisessa turvautuneet kansallisen oikeuden tarjoamaan mahdollisuuteen julistaa hätätila, kriisiolot, poikkeustila tai poikkeusolot. Tuollaiset julistukset on voitu antaa liittovaltion, osavaltion tai paikallisella tasolla esimerkiksi yhtä suurkaupunkia koskien. Kansallisen oikeuden hätätilajulistusten tyypillinen seuraus on lainsäädäntö- tai muun norminasettamisvallan siirtyminen ainakin osittain toimeenpanovallan käyttäjälle, olipa tämä valtion hallitus taikka kaupungin pormestari. Tuollaisten toimivaltasuhteiden muutosten lisäksi kansallisen oikeuden hätätilajulistus usein oikeuttaa myös poikkeukset kansalaisten normaalioloissa suojattuihin valtiosääntöisesti suojattuihin perusoikeuksiin. Näin on myös Suomessa, missä perustuslain 23 § ja siihen tukeutuva mutta sen kanssa kiusallisella tavalla synkronisoimattomaksi jäänyt valmiuslaki tarkoittavat lainsäädäntövallan merkittävää siirtoa valtioneuvostolle ja mahdollisuutta poiketa perusoikeuksista tai rajoittaa niitä, myös asetusteitse.

Poikkeusolot ja niiden aikana käyttöön otettavat hätätilavaltuudet sisältävät väärinkäytön riskin, usein poliittisiin tarkoituksiin kuten erimielisten vaientamiseen, parlamentin hajottamiseen, vaalien lykkäämiseen tai yksinvaltiaaksi pyrkivän valtiollisen johtajan aseman varmistamiseen. Se mitä parhaillaan tapahtuu Unkarissa osoittaa, kuinka nämä riskit koskevat myös koronaviruksen aiheuttamaa pandemiakriisiä. Suomessa perustuslain 23 §:n ja valmiuslain ehkä tärkein myönteinen piirre on, että hätätilavaltuuksien poliittisen väärinkäytön riski vallananastuksen välineenä on osattu ennakoida ja monissa suhteissa suorastaan sulkea pois. Eduskunta on koolla ja toimintakykyinen, ja eduskunta ja sen perustuslakivaliokunta tarkastavat poikkeusolojen nojalla annettujen asetusten sisällön. Demokraattinen järjestelmä on koetuksella mutta toimii.

Väärinkäytön riskin takia on perusteltua katsoa, että turvallisinta olisi välttää poikkeustilan julistamista ja pitää kiinni normaalisuuden periaatteesta, toisin sanoen kriisioloissakin toimia vakiintuneiden toimivaltasuhteiden ja menettelytapojen mukaisesti. Perusoikeuksien noudattamisen vaatimuksesta ei tingittäisi, olkoonkin että koronaepidemian oloissa olisi hyväksyttävän tarkoitusperän saavuttamiseksi toteutettava uusia välttämättömiksi ja oikeasuhtaisiksi arvioituja perusoikeusrajoituksia. Tällainen suhtautuminen ilmentää paniikissa toimimisen välttämistä, millä voi luonnehtia erästä läpikäyvää periaatetta niiden kuuden vuoden ajan, jolloin toimin YK:n erityisraportoijana terrorismin vastatoimien ihmisoikeusvaikutuksista. Kun 11 syyskuuta 2001 taikka globaali terrorismi ilmiönä eivät muodostaneet pysyvää uhkaa kansakunnan elämälle kaikissa maailman maissa, valtioiden tuli vastustaa kiusausta julistaa hätätila ja sen sijaan keskittyä arvioimaan ja korjaamaan terrorismin torjuntatoimia koskevaa lainsäädäntöään, mukaan lukien varmistamalla sen sopusointu ihmisoikeuksien kanssa. Kun erityisraportoijana olin vuoropuhelussa eri maiden hallitusten kanssa, pyrin samanaikaisesti suosittelemaan virallisen hätätilan julistamisesta pidättymistä ja torjumaan houkutusta kohdella terrorismia tosiasiallisena (siis virallisesti julistamattomana) hätätilana, jonka takia normaaliajan lakeja venytettäisiin, loukattaisiin tai väärinkäytettäisiin oletettujen terroristien kohtelemiseksi ihmiskunnan vihollisina ja heidän heittämisekseen oikeudesta vapaaseen mustaan aukkoon.

Torjuisiko virallinen kansainvälinen hätätilailmoitus kriisivaltuuksien väärinkäyttöä?

Koronapandemian oloissa on kuitenkin esitetty voimakas vasta-argumentti. Sen muotoili hiljattain Alan Greene blogikirjoituksessa: Virallinen hätätilajulistus ja sen nojalla toteutetuista poikkeamista ihmisoikeussopimuksista ilmoittaminen kansainvälisille järjestöille saattaa sekin edustaa paniikissa toimimisen välttämistä ja hätätilavaltuuksien kesyttämistä. Kun valtio joutuu yksilöimään kriisin vastatoimet ja niiden vaikutukset ihmisoikeuksiin, sen on tässä yhteydessä pyrittävä oikeuttamaan toimensa välttämättöminä, oikeasuhtaisina, juuri käsillä olevan tilanteen sanelemina, tilapäisinä ja ihmisoikeuksien muodostaman kokonaisuuden kannalta hyväksyttävinä.

Koronapandemia on saanut monet filosofit, politiikantutkijat ja oikeustieteilijät kaivamaan naftaliinista poikkeustilan tunnetun teoreetikon Carl Schmitt, joka julisti juuri hätätilan olevan se hetki, joka osoittaa kuka valtiossa todella on suvereeni: se henkilö tai toimielin, joka päättää poikkeustilasta. Lainsäätäjät ja lait voidaan työntää sivuun, kun todellinen suvereeni, tyypillisesti valtion tai hallituksen pää(mies), julistaa hätätilan. Olen vahvasti samaa mieltä kuin Alan Greene, että Carl Schmitt kuuluu menneeseen maailmaan ja väitteet hänen ajankohtaisuudestaan ovat perusteettomia. Toisen maailmansodan jälkeen ja ihmisoikeussopimusten aikakaudella maailma on, ainakin periaatteessa, ratkaissut sen dilemman johon Schmitt tukeutui. Eräissä keskeisissä ihmisoikeussopimuksissa varattu mahdollisuus virallisesti poiketa osasta vaan ei kaikista sopimusmääräyksistä, yhdistettynä poikkeamisilmoituksen tekemiseen kansainvälisille järjestöille, johtaa tilanteeseen, jota Greenen mukaan voidaan luonnehtia lähimmäksi mahdolliseksi vastineeksi ihanteelliselle hätätilalle (‘the closest we shall get to an “ideal state of emergency”’). Myös Suomen perustuslain 23 § ja valmiuslaki, kaikkine ongelmineenkin, voidaan nähdä tällaisena ihanteellisena hätätilana. Greene ottaa askeleen pitemmälle ja katsoo, että koronapandemian oloissa tilanne onkin päinvastainen: valtion päätös olla tekemättä ihmisoikeussopimuksissa edellytettyä poikkeamisilmoitusta sisältää vaaran poikkeusvaltuuksien normalisoinnista ja ihmisoikeuksien suojan pysyvästä heikentämisestä. Tämän logiikan mukaan, jos koronaepidemia edellyttää poikkeuksellisia toimia ja ihmisoikeuksien täysimääräisestä toteuttamisesta tinkimistä joissakin suhteissa, silloin on paras tehdä tuollaiset toimet sellaisen virallisen järjestelmän kautta, joka sisältää perustavan sitoutumisen laillisuuteen ja normaaliolojen täysimääräiseen palauttamiseen niin pian kuin mahdollista.

Ennen kuin vuosina 2005-2011 toimin YK:n erityisraportoijana, olin kahdeksan vuotta (1997-2004) KP-sopimuksen noudattamista valvovan riippumattoman asiantuntijaelimen, YK:n ihmisoikeuskomitean jäsenenä. Komitean toimeksiannosta vastasin vuonna 2001 hyväksytyn kansallista hätätilaa ja KP-sopimuksesta poikkeamista koskevan yleiskommentin nro 29 valmistelusta. Yleiskommentti hyväksyttiin vain pari kuukautta ennen terrori-iskuja 11.9.2001, ja sen pääasiallinen merkitys on kohdistunut terrorismin vastatoimien arviointiin ja niiden kielteisten ihmisoikeusvaikutusten minimointiin. Vaikka asiakirja ei edes mainitse tartuntatautikriisiä kansakunnan elämää uhkaavan hätätilan alalajina, väitän sen tänään olevan edelleen ajankohtainen tulkintalähde kun ihmisoikeussopimuksiin tuketuen pyritään torjumaan hätätilavaltuuksien väärinkäyttöä ja laajemmin huolehtimaan siitä, että koronaepidemian torjunnassa käytetyistä keinoista seuraavat kielteiset vaikutukset ihmisoikeuksille toteutetaan joko oikeasuhtaisina rajoituksina taikka hyväksyttävinä poikkeuksina eivätkä siksi muodostu suoranaisiksi ihmisoikeusloukkauksiksi. KP-sopimuksen oikeuttama poikkeaminen eräistä ihmisoikeuksista kriisioloissa ei tarkoita niiden vaikutuksettomiksi tekemistä, sillä välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimukset koskevat myös poikkeamia.

Päädyn vastaamaan Alan Greenelle seuraavasti: on mahdollista sekä syödä kakku että säästää se. On mahdollista pitää kiinni normaalisuuden periaatteesta ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen vaatimuksesta. Jos koronaepidemian vastatoimet voidaan toteuttaa hyväksyttävinä ihmisoikeusrajoituksina, tämän tulee olla ensisijaista. Jos käytettävissä olevat tuollaiset keinot arvioidaan riittämättömiksi, silloin voi olla parempi virallisesti poiketa ihmisoikeussopimuksista kuin olla poikkeamatta. Jos poiketaan, ihmisoikeuskomitean yleiskommentti nro 29 tulee osoittamaan, että oikeudellisesti hyväksyttävien poikkeusten ala itse asiassa on varsin rajoitettu. Sen vuoksi normaalisuuden periaate on läsnä myös kansainvälisen hätätilailmoituksen tekemisen jälkeen, ja suuri osa ihmisoikeuksien kakusta on tallessa. On huomionarvoista, että Unkari ei ole tehnyt hätätilailmoitusta poikkeamisesta KP-sopimuksesta tai EIS:stä. Tämä viittaa siihen, että ne, jotka todella haluavat väärinkäyttää kriisivaltuuksia, eivät hyväksy vallankäyttönsä kesyttämistä virallisen ja hyväksyttäväksi tunnustetun kansainvälisen hätätilailmoituksen kautta. Näin ollen. Alan Greene olisi oikeassa sen suhteen, että kansainvälinen hätätilailmoitus saattaa ilmentää valtion sitoutumista laillisuuden ja normaalisuuden kunnioittamiseen. Mutta jos hätätilailmoituksen tekeminen tulee osoittamaan, että ihmisoikeuksia ei ole työnnetty sivuun ja että niiden vaikutuksena on kriisivaltuuksien kesyttäminen, silloin on perusteltua katsoa, että yhtä hyvin valtio voisi päättää korostaa sitoutumistaan laillisuuden ja normaalisuuden periaatteisiin pitämällä voimassa myös niiden normaaliajan muodot. Tämä tarkoittaisi koronaepidemian kohtaamista käyttäen rajoitustoimia, jotka ovat perusoikeuksien hyväksyttäviä rajoituksia ja siis täyttävät hyväksyttävän tarkoitusperän, välttämättömyyden ja oikeasuhtaisuuden vaatimukset. Tässä suhteessa on hyvä havaita, että koronapandemian toistaiseksi pahiten koettelemat maat, kuten Italia ja Espanja, eivät ole (vielä) turvautuneet ihmisoikeussopimuksista poikkeamiseen. Voi sittenkin olla, ettei ole perustua seurata Greenen ehdotusta hätätilan korottamisesta “uudeksi normaaliksi” kansainvälisen hätätilailmoituksen kautta vaan on parempi, tai ainakin yhtä perusteltua, pitää kiinni “vanhan normaalin” kunnioittamisesta, ainakin suhteessa kansainväliseen oikeuteen.

Pikakatsaus tehtyihin hätätilailmoituksiin

Pikainen katsaus koronapandemian takia KP-sopimuksen nojalla tehtyihin hätätilailmoituksiin viittaa siihen, että ihmisoikeussopimusten hätätila-artiklat ja vaatimus ihmisoikeuksista poikkeamisesta ilmoittamisesta toimivat kriisivaltuuksien kesyttämisessä. Hätätilailmoitusten uusi aalto useimmissa tapauksissa koskee kolmea oikeutta: liikkumisvapaus, kokoontumisvapaus ja yhdistymisvapaus (KP-sopimuksen 12, 21 ja 22 artiklat). Kyse toki on ihmisoikeuksista, mutta on odotettavissa että useimmissa tapauksissa hätätilapoikkeusten vaikutus tulee olemaan suhteellisen vähäinen, verrattuna siihen että näitä oikeuksia koskee rajoituslauseke, johon tuketuen myös normaalioloissa niihin voidaan kohdistaa oikeasuhtaisia rajoituksia hyväksyttävän tarkoitusperän toteuttamiseksi. Paradoksaalisesti tämä viittaisi siihen, että hätätilailmoitus itse asiassa oli tarpeeton, kun samat toimenpiteet olisi voitu toteuttaa rajoituksina.

Kaksi hätätilailmoituksista koskee henkilökohtaista vapautta ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä (KP-sopimuksen 9 ja 14 artikla). Ne ovat katsoneet tarpeellisiksi Suomen kannalta kaikkein relevanteimmat hätätilailmoituksen tehneet maat, Viro ja Latvia. On selvää, että nuo hätätilailmoitukset ja niiden ihmisoikeusvaikutukset tulee arvioida huolellisesti. Maista, jotka eivät ole tehneet hätätilailmoitusta, tulee tässä yhteydessä mieleen Ranska, jonka asetuksella toteutetut toimet oikeudellisen avustajan käytön rajoittamiseksi rikosprosessissa nostavat isoja kysymysmerkkejä.

Samoin kahden EU-maan hätätilailmoitukset (Viro ja Romania) koskevat KP-sopimuksen 17 artiklaa yksityisyyden suojasta. Vaikka myös yksityisyyttä saa rajoituslausekkeen ja siten suhteellisuusperiaatteen nojalla rajoittaa myös normaalioloissa, tilanne on mielestäni tässä erilainen kuin esimerkiksi liikkumisvapaudessa: hätätilapoikkeus voi tarkoittaa orwellilaisen tarkkailuvaltion toteuttamista, kun kyseessä nyt ovat arkaluontoiset terveystiedot, jotka saatettaisiin yhdistää puhelimen paikkatietoon ja kansalaisten toimintaan toinen toistensa tarkkailijoina. Vaara yksityisyyden loukkaamattomaan ytimeen kajoamisesta on todellinen.

Äsken esitetty oli KP-sopimuksen hätätilailmoituksiin perustuva pikakatsaus. EIS:n hätätilailmoitukset pitkälti noudattavat samaa kaavaa. Sen sijaan ACHR:n tilanne on erilainen sen vuoksi, että Latinalaisessa Amerikassa ihmisoikeussopimuksista poikkeaminen (derogation) valitettavan usein edelleen mielletään niiden soveltamisen yksipuolisena keskeyttämisenä (suspension).

On muistettava, että suuri osa ihmisoikeuksista ei lainkaan ole kriisioloissakaan poikkeamismahdollisuuden piirissä. Koronaviruspandemian aikana tulisi muistaa, että muun muassa oikeus elämään ja epäinhimillisen kohtelun kielto ovat loukkaamattomia. Siksi esimerkiksi yritykset asetuksin tai hallinnollisin päätöksin säännellä tehohoitopotilaiden priorisointikysymyksiä tulisi ymmärtää poissuljetuiksi. Eräs tärkeä ihmisoikeuskomitean yleiskommentin nro 29 ulottuvuus on sen osoittamisessa, että myös sinänsä poikkeamismahdollisuuden piiriin kuuluvilla ihmisoikeuksilla voi olla osa-alueita (niin sanottu loukkaamaton ydin), joihin poikkeamismahdollisuus ei ulotu. Esimerkiksi vaatimus kaikkien vapaudenriistojen tuomioistuinkontrollista on tällainen alue. Vaikka TSS-oikeudet on yleensä kirjattu joustavaan muotoon, niitä koskevat sopimukset eivät yleensä tunne hätätilan poikkeamiskonstruktiota, poikkeuksena Euroopan sosiaalinen peruskirja, joka tuntee. Ja vielä muistutan, että jotkin ihmisoikeussopimukset kuten yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista edellyttävät tehostettua suojaa kriisioloissa (11 artikla).

Entä Suomi: ollako vai eikö olla?

Ovatko valmiuslain nojalla taikka muutoin Suomessa koronakriisin hoidossa tähän mennessä toteutetut toimenpiteet sellaisia, että Suomen hallituksen olisi aika tehdä KP-sopimuksessa ja EIS:ssa tarkoitetut hätätilailmoitukset? Valmiuslain 5 § nimenomaisesti edellyttää hätätilailmoitusta vain luonteeltaan sotilaallisissa kriiseissä. Perustuslain 23 § taas edellyttää, että kansallisiin perusoikeuksiin tehdään  poikkeusoloissakin vain sellaisia poikkeuksia, jotka ovat Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisia. Hätätilailmoituksen tekeminen olisi yksi tapa pyrkiä turvaamaan, että Suomi noudattaa kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteitaan myös hätätilan aikana, koska käyttäisimme sopimusten itsensä sallimaa mekanismia. Tämä logiikka toimii esimerkiksi suhteessa liikkumis- ja kokoontumisrajoituksiin, mutta ei suhteessa ehdottomiin oikeuksiin kuten oikeus elämään, epäinhimillisen kohtelun kielto tai rikosoikeudellinen legaliteettivaatimus. Mahdollinen hätätilailmoitus pakottaisi Suomen ilmaisemaan, mistä ihmisoikeuksista se poikkeaa ja sulkisi pois pelkän ajatuksenkin loukkaamattomista oikeuksista poikkeamisesta.

Poikkeusolojen ensi viikkoina kansainväliset ihmisoikeudet ovat jääneet toimivaltuuksien käytön tehokkaan valvonnan ulkopuolelle. Näyttää siltä, että kaikki keskeiset toimijat kuten valtioneuvosto, oikeuskansleri ja eduskunnan perustuslakivaliokunta tyytyvät yleisiin lausumiin siitä, kuinka valmiuslain nojalla annettujen käyttöönottoasetusten nojalla annettujen soveltamisasetusten soveltajien – siis hallintoviranomaisten – tulee ottaa huomioon kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet toiminnassaan. Vastuuta ollaan nyt siirtämässä aivan liian alas. Asiaintila tulisi korjata ottamalla ihmisoikeussopimukset mukaan prosessikaavioon, esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen osallistumisella valtioneuvoston istuntoihin ja kutsumalla ihmisoikeussopimusten asiantuntijoita eduskunnan perustuslakivaliokunnan kuultaviksi. Ihmisoikeussopimusten noudattaminen valmiuslain nojalla annettujen asetusten soveltamisessa tulee varmistaa ennen kuin eduskunta antaa hyväksyntänsä sille, että käyttöönottoasetus saa tulla voimaan tai soveltamisasetus jäädä voimaan. Ihmisoikeussopimusten kunnioittamisen jättäminen yrityksen ja erehdyksen menetelmällä asetusten soveltajien asiaksi on liian riskialtista.

Jotta ihmisoikeudet otettaisiin vakavasti, ehkä Suomen sittenkin pitäisi Viron ja Latvian tapaan tehdä KP-sopimuksessa ja EIS:ssä tarkoitetut hätätilailmoitukset ja määrittää, mistä ihmisoikeuksista se haluaa poiketa.

 

Martin Scheinin
Kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professori
European University Institute (Firenze, Italia)
Twitter @MartinScheininF (suomeksi), @MartinScheinin (englanniksi)

Comments

  1. Riitta Ollila says:

    Miksihän Suomen pitäisi tehdä hätätilailmoitus kun Italia, Espanja, Ranska, Saksa, Itävalta ja monet muut Länsi-Euroopan maat eivät ole tällaista tehneet? Nämä maat ovat rajoittaneet liikkumista paljon enemmän kuin Suomi.
    Uudenmaan eristäminen on vähemmän vapaata liikkuvuutta rajoittavaa kuin koko maata koskevat liikkumisrajoitukset. Tämän blogin kirjoittajat ovat arvioineet liikkumisen rajoituksia yksin uusmaalaisten kannalta, ei muiden Suomen alueiden kannalta. Berlin.de sivustolta löytyy Berliinin senaatin asettamat rajoitukset ja sakkorahat (Bussgeld) niiden rikkomisesta. Rajoitukset ovat ihan toista loukkaa kuin Suomessa.

  2. Jari says:

    Euroopan maat ovat käyttäneet eristämistoimissaan esimerkkinä ja perusteena Kiinaa. Mielestäni se on kovin vaarallinen tie. Ensinnäkin, Kiinan ilmoittamiin lukuihin ei varmastikaan voi luottaa. Toisekseen, he näkevät tässä oivan paikan ”markkinoida” ja sisäänajaa omia ihmisten vapaudenrajoittamis mekanismejaan Eurooppaan, joista heiltä löytyy dataa ja tutkimustietoa varmasti aivan äärimmäisyyksiin asti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s