Päivi Leino-Sandberg: Voiko EU tehdä mitä vain? Neuvoston oikeuspalvelun asemasta EU:n päätöksenteossa


EU:n elpymisrahastoa koskeva keskustelu on poikkeuksellinen ja periaatteellisesti merkittävä. Elpymisrahasto on tärkeä ja monin tavoin perusteltu, ja se olisi täysin mahdollista toteuttaa ongelmattomasti perussopimusten nojalla. Kriisit luovat kuitenkin houkuttelevia mahdollisuuksia edistää toimielinten integraatioagendaa. Koronakriisin jälkimainingeissa toimielinten oikeuspalvelujen tulkinnoissa on tapahtunut perusteellinen U-käännös, joka on mahdollistanut ehdotuksen lainarahalla toteutettavasta megaluokan rahastosta.

Perustuslakivaliokunnan vakiintuneen tulkinnan mukaan Suomen perustuslain tulee ohjata kannanmuodostusta EU-lainsäädännön valmistelussa (PeVL 23/2018 vp, s. 4, PeVL 20/2017 vp, s. 6, PeVL 16/2020 vp). Pikavauhtia EU:ssa muuttuneen oikeudellisen tulkinnan nojalla perustuslakivaliokuntaan on kohdistettu mittavaa poliittista painostusta ja sen tulkinnat on kyseenalaistettu räikeästi. Asian keskiössä on kysymys oikeudellisen tulkinnan rajoista ja suhteesta EU-poliittiseen päätöksentekoon. Kuinka paljon perussopimukset tosiasiassa rajoittavat EU:n päätöksentekoa ja mikä on perustuslain merkitys Suomen EU-kannanmuodostuksessa? Mikä on neuvoston oikeuspalvelu ja mikä vaikutus sen lausunnolla on päätöksenteossa?

Olen tutkinut oikeuspalvelujen toimintaa ja vaikutusta EU:n päätöksentekoon Suomen Akatemian rahoittamana viimeiset viisi vuotta. Tutkimuksen tulokset ja kymmenen vuoden kokemukseni virkamiehenä ovat tuottaneet kirjan, The Politcs of Legal Expertise in EU Policymaking (Cambridge University Press, 2021), johon kirjoitus perustuu.

EU:n toiminta pohjautuu perussopimusten mukaan annetun toimivallan periaatteelle, jonka toteutumista valvoo EU-tuomioistuin. Käytännössä vain murto-osa asioista päätyy EU-tuomioistuimen arvioitaviksi. Tämänkaltaisissa asioissa sen arviointi on ollut niukkaa. Elpymisvälineen kohdalla tämä tapahtuisi tilanteessa, jossa rahoitus on pääosin jo ehditty jakaa. Käytännössä ainoa mahdollinen kumoamisen kohde olisi unionin omien varojen päätös, jonka nojalla 750 miljardin suuruinenvelka on tarkoitus maksaa takaisin. Sen kumoaminen olisi paitsi myöhäistä myös yksinkertaisesti typerää.

Toimielinten oikeuspalvelut

Kuten perustuslakivaliokunta toteaa elpymisrahastoa koskevassa lausunnossaan (PeVL 16/2020 vp), EU-tuomioistuimen ’oikeusvaltiollinen kontrolli on korostetun jälkikäteistä, eikä unionin oikeudessa ole useiden jäsenvaltioiden valtiosääntöjen tavoin kovinkaan kehittynyttä ennakollista perustamissopimusten mukaisuuden normikontrollia’. Käytännössä oikeudellista neuvontaa hoitaa kussakin toimielimessä oma oikeuspalvelu, jonka tehtävänä on edistää EU:ssa tehtävien päätösten hyväksymistä ja edustaa toimielintä EU-tuomioistuimessa. Oikeuspalvelujen arvioinnin tulokulma on ensisijaisesti oikeudellinen riskienhallinta: kyettäisiinkö ehdotetun kaltaista päätöstä puolustamaan uskottavasti EU-tuomioistuimessa? Miten ehdotusta tulisi muokata, jotta riski sen kumoamisesta tuomioistuimessa minimoituisi? Toimielinten oikeuspalveluiden tulkinnat eroavat usein toisistaan. Niitä värittää toimielinten agenda, joka erityisesti komissiossa ja Euroopan parlamentissa usein liittyy EU:n toiminnan laajentamiseen ja omien etujen turvaamiseen.

Komission oikeuspalvelulla on vahvin muodollinen asema. Sillä on komission työjärjestyksen mukaan veto-oikeus moniin teknisiin asioihin. Oikeuspalvelun myönteinen lausunto on ennakkoedellytys asioiden käsittelemiselle kirjallisessa menettelyssä. Käytännössä sen näkemyksiä ehdotusten valmistelussa on vaikea kokonaan ohittaa. Parlamentin oikeuspalvelulla ei ole muodollista asemaa päätöksenteossa, eikä sen neuvoja ole kenenkään pakko pyytää. Toimivaltaan liittyvät tulkintakysymykset kuuluvat lisäksi parlamentin oikeudellisista asioista vastaavan JURI-valiokunnan toimialaan.

Kansallisiin keskusteluihin eniten vaikuttaa neuvoston Oikeudellinen yksikkö, joka

auttaa Eurooppa-neuvostoa, neuvostoa ja sen valmisteluelimiä, puheenjohtajavaltiota ja pääsihteeristöä varmistamaan säädösten laillisuuden ja valmistelun laadun. Se valmistelee yhteistyössä muiden neuvoston osastojen kanssa oikeudellisesti päteviä ja poliittisesti hyväksyttävissä olevia ratkaisuja, tarvittaessa soveltaen luovia toimintatapoja. Se antaa neuvoston pyynnöstä tai omasta aloitteestaan täysin puolueettomia suullisia tai kirjallisia lausuntoja luonteeltaan oikeudellisista kysymyksistä. […] Oikeudellisen yksikön pysyvänä tavoitteena on tuottaa nopeasti kaikki oikeusnäkökohdat huolellisesti selvittäviä, puolueettomia ja selkeitä lausuntoja.

Puolueettomuudella viitataan erityisesti puolueettomuuteen suhteessa jäsenvaltioihin. Haastattelujeni perusteella oikeuspalvelujen lausuntojen uskotaan kuitenkin heijastavan usein suurten jäsenvaltioiden intressejä. Neuvoston oikeuspalvelu ei edusta jäsenvaltioita, vaan neuvoston (usein sangen hahmottumatonta) institutionaalista etua. Tämä antaa sille käytännössä paljon liikkumatilaa, jonka puitteissa se voi toteuttaa ’luovia toimintatapojaan’.

Neuvostossa on usein erilaisia oikeudellisia mielipiteitä. Jäsenvaltiot tekevät omat oikeudelliset arvionsa, ja tulkinnoista käydään keskustelua. Neuvoston oikeuspalvelun lausunnoilla ei ole muodollista asemaa päätöksenteossa: se on yksi näkemys, ja unionin oikeuden tulkinnasta päättää EU-tuomioistuin. Käytännössä oikeuspalvelun tulkinnat kuitenkin vaikuttavat puheenjohtajavaltion ehdotuksiin, ja sen lausunto muodostaa usein neuvottelujen oikeudellisen pohjan.

Osana EU-asioiden kansallista valmistelua muodostetaan kanta myös oikeudellisiin kysymyksiin. Suomessa valtioneuvoston eduskunnalle EU-asioissa antamissa kirjelmissä on osio, jossa arvioidaan oikeusperustaa ja unioin toimivaltaa. Näiden kysymysten arvioimisella on valtiosääntöinen merkityksensä: ellei unionilla ole toimivaltaa, asiaa ei voi unionissa säädellä. Oikeuspalvelun lausunto on usein osa valtioneuvoston arviota. Joskus Suomi tukee siinä esitettyä näkemystä, joskus suhtautuu arvioihin kriittisesti. Esimerkiksi EU:n perusoikeusviraston tehtävissä ja oikeusvaltioperiaatteen valvontaan liittyviin kysymyksissä Suomi on kritisoinut oikeuspalvelun näkemyksiä hyvinkin avoimesti.

Oikeuspalvelujen näkemykset on mahdollista ohittaa, ja näin myös tapahtuu. Klassinen esimerkki neuvostossa on ympäristörikoksia koskenut puitepäätös, jossa kyse oli unionin rikosoikeudellisen toimivallan ulottuvuudesta. Viime vuosina neuvoston oikeuspalvelun näkemykset on usein ohitettu erityisesti unionin ulkosuhteita koskevissa asioissa, jotka neuvosto on myöhemmin hävinnyt EU-tuomioistuimessa.

Tuoreena esimerkkinä Suomi edisti EU-puheenjohtajakaudellaan ponnekkaasti verotietojen maakohtaiseen raportointiin liittyvää direktiiviehdotusta oikeusperustalla, jonka neuvoston oikeuspalvelu oli katsonut perussopimusten vastaiseksi. Puheenjohtajakauden päätteeksi kilpailukykyneuvoston väistyvä puheenjohtaja, ministeri Timo Harakka kommentoi blogissaan oikeuspalvelun näkemystä happamasti todeten, että se ’käytännössä lukitsi maakohtaisen raportoinnin pöytälaatikkoon’. Neuvoston oikeuspalvelun kielteisestä lausunnosta muodostui jäsenvaltioille salonkikelpoinen peruste vastustaa poliittisesti epämieluisaa ehdotusta.

Oikeuspalvelujen vaikutus pysyy usein piilossa. Vaikka EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan niiden lausunnot lainsäädäntöasioissa ovat lähtökohtaisesti julkisia, käytännössä niitä ei julkaista juuri koskaan. Mitä tärkeämpi poliittinen asia tai luovempi oikeudellinen tulkinta, sitä visummin lausunnot yritetään pitää salassa – asia jota myös perustuslakivaliokunta on toistuvasti kritisoinut (PeVL 50/2016 vp, s. 4, PeVL 61/2016 vp).

Elpymisrahastoa koskeva keskustelu

Elpymisrahastoa koskenut oikeudellinen keskustelu Suomessa on ollut hyvin poikkeuksellista. Valtioneuvoston asiaa koskeneesta kirjelmästä oikeudellinen arviointi puuttui kokonaan. Perustuslakivaliokunnan asiassa antama lausunto on yksi merkittävimmistä sen koskaan antamista ja asettaa selkeitä rajoja valtioneuvoston toiminnalle. Suuri valiokunta päätti kuitenkin sivuuttaa sen. Jos eurooppaministeri tämän jälkeen kuittaa perustuslakivaliokunnan asettamat reunaehdot toteamalla, ettei Suomella ole mitään kynnyskysymyksiä neuvotteluissa, kyseessä on kiistatta vakava valtiosääntöoikeudellinen konflikti.

Pääministeri ohitti oikeudelliset kysymykset ulkoistamalla arvioinnin neuvoston oikeuspalvelulle. Hallitus on sittemmin ilmoittanut yhtyvänsä ”oikeuspalvelun näkemykseen siitä, että komission ehdotukset ovat EU:n perussopimusten mukaisia ja niiden oikeusperustat ovat asianmukaisesti valittuja”. Strategia on sinänsä nerokas, jos ehdotusta oli päätetty kannattaa oikeudellisista haasteista huolimatta. Kukaan ei varmasti odottanut oikeuspalvelun toteavan ehdotusta perussopimusten vastaiseksi – auki oli lähinnä se, millä oikeudellisella argumentoinnilla se peruuttaisi omista aikaisemmista tulkinnoistaan. Neuvoston oikeuspalvelu ei kuitenkaan arvioi ehdotuksia Suomen perustuslain kannalta.

Neuvoston oikeuspalvelun elpymisrahastoa koskeva lausunto on erittäin poikkeuksellisesti julkaistu, tilanteessa jossa sitä oli jo siteerattu lehdistössä laajasti. Lausunnon julkisuuteen liittyy strateginen, poliittinen intressi: kun neuvoston oikeuspalvelukin pitää ehdotusta (joillakin korjauksilla) mahdollisena, miksi sitä kukaan vastustaisi?

Oikeuspalvelun arvio on useilta kohdin täysin linjassa perustuslakivaliokunnan lausunnon kanssa. Se korostaa, että komission ehdotus on ennen näkemätön sekä periaatteellisesti, laadullisesti että mittakaavaltaan ja että sitä on aikaisemmin pidetty toimielimissä oikeudellisesti mahdottomana (toinen esimerkki). Oikeuspalvelu edellyttää omien varojen päätökseen tarkennuksia, jotka selkeyttävät jäsenvaltioiden vastuuta velanotosta. Nämä ovat samoja seikkoja, joiden perusteella perustuslakivaliokunta piti mahdollisena, että omien varojen päätöksen hyväksyminen edellyttäisi Suomessa perustuslain 94 §:n 2. momentin soveltamista. 

Oikeuspalvelu on kuitenkin valmis näkemään toimen kertaluonteisena ja väliaikaisesti sovellettavana. Samalla oikeuspalvelu nielaisee sangen mukisematta sen, että erillisrahastoon sijoittaminen ratkaisee perussopimusten budjettikuriin ja budjettitasapainoon liittyvät vaatimukset. Pohtimatta jää näiden määräysten tarkoitus, ellei niillä ollut tarkoitus kieltää juuri tämänkaltaista lainanottoa.

U-kirjelmässä valtioneuvosto esittää, että sen ’kannoissa on otettu kattavasti huomioon perustuslakivaliokunnan lausunnossa PeVL 16/2020 vp esitetyt valtiosääntöoikeudelliset näkemykset. Olennaista tässä mielessä on etenkin elpymisvälineen koon pienentäminen, ja unionin lainojen takaisinmaksuajan sekä lainojen ja avustusten välisen suhteen kohtuullistaminen’. Vaikka linjaukset toki ovat oikeansuuntaisia, mainitsematta jäävät useat, ilmeisesti ’epäolennaisina’ pidettävät seikat kuten se, ettei valtioneuvoston tullut perustuslakivaliokunnan mukaan ’hyväksyä tai edistää nyt ehdotettua unionin lainanottoa ja jäsenvaltion siihen kytkeytyvää vastuuta avustusmuotoisista tukivälineistä’. 

EU:n perussopimusten tulkinnassa teleologialla on aina ollut suuri merkitys. Perussopimusten määräykset ovat monin osin yleisiä periaatteita, ja sopimuskehikkoon sisältyy paljon aukkoja. Näitä on usein täydennetty tulkinnalla nojautuen unionin laajoihin tavoitteisiin. Näihin valtioneuvostokin kirjelmässään nojautuu: ’Suomi toteaa, että elpymisrahastolla sinänsä toteutetaan SEU 3 artiklan mukaista unionin perustehtävää’.  Teleologisella tulkinnalla on kuitenkin rajansa. EU-tuomioistuimen mukaan ’säännöstä on tulkittava mahdollisuuksien mukaan tavalla, joka ei aseta sen pätevyyttä kyseenalaiseksi’. Tuomioistuimen presidentti Lenaerts on korostanut, ettei tulkinta ei koskaan voi olla ’contra legem.

Muutoksen vaikutus unionin toimintaan on mittava ja periaatteellinen. Eurooppaoikeuden edustajilta ei kuitenkaan kriittisiä kannanottoja juuri kannata odottaa. Kuten van Gestel ja Micklitz ovat argumentoineet, eurooppaoikeus on metodologisesti köyhä ja kritiikitön oikeudenala, jossa ’tutkimus’ usein nojautuu toimielinten näkemysten ja EU-tuomioistuimen kannanottojen toistelemiselle. Täten tutkijoiden näkemykset ovat usein erottamattomia toimielinten ja näiden oikeuspalvelujen tavoitteista, eivätkä välttämättä luo sellaista pohjaa kriittiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle, joka akateemisen tutkimuksen tehtävä demokraattisessa yhteiskunnassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimenkin mukaan on.

Asian periaatteellinen merkitys

Elpymisrahasto ei ole kertaluonteinen eikä väliaikainen. Se luo 40 vuotta voimassa olevan rakenteen, jota on helppo soveltaa uudelleen, kun toiminnan rahoittamisesta velaksi on jo aikaisemmin sovittu. Muutoksena se ansaitsisi demokraattisessa yhteiskunnassa perusteellisen käsittelyn, jossa uuden rahoitusmallin valtiosääntöisiä ja muita vaikutuksia arvioitaisiin huolella ja avoimesti.

Perussopimusten loputtomalla venyttämisellä on hintansa, sillä se nakertaa niiden uskottavuutta. Toimivallan rajoista muistuttamisessa ei ole kyse vain kiusanteosta tai kapuloiden heittämisestä rattaisiin. Sillä suojellaan unionin toiminnan hyväksyttävyyttä. Viime vuosina useat jäsenvaltioiden perustuslakituomioistuimet ja korkeimmat oikeudet ovat antaneet ratkaisuja, joissa unionin katsotaan ylittäneen toimivaltansa rajat. EU-kuplassa näihin haasteisiin suhtaudutaan kärsimättömästi. Niiden taustalla on kuitenkin perustavaa laatua oleva kysymys, johon elpymisrahastossakin palataan: voiko EU päättää oman toimivaltansa rajat?

Suomen valtiosääntöjärjestelmässä perustuslakivaliokunta määrittelee, miten perustuslakia tulkitaan ja mitkä asiat määritellään valtiosääntökysymyksiksi. EU-asioissa valtiosääntöarvio on mahdoton tehdä huomioimatta myös niitä EU-oikeuden määräyksiä, joita arviointi koskee. Jos perustuslakivaliokunnan tulkinta on ristiriidassa valtioneuvoston EU-poliittisten linjausten kanssa, se on toki houkuttelevaa pyrkiä sivuttamaan. Samalla kuitenkin kyseenalaistetaan se tapa, jolla Suomessa perustuslain mukaisuutta valvotaan. Tämä on elpymisrahastoakin suurempi periaatteellinen kysymys, johon nykyinen hallitus ja suuri valiokunta näyttävät suhtautuvan silmiinpistävän kevyesti.

Päivi Leino-Sandberg
professori, Helsingin yliopisto

Comments

  1. Sami Miettinen says:

    Kiitoksia tästä!
    Suomen neuvottelukanta on yllättävän olkia kohautteleva. Luulisi että EU:n liittovaltion rahoitus- ja veropohjan muodostamisen perusperiaatteet olisiivat kansallisen agendan tärkeimpiä keskusteluaiheita. Keskustelin Tuomas Malisen kanssa tästä tunnin verran ja tulemme keskustelemaan elokuussa uudestaan (englanniksi) #neuvottelija -kanavallani. Tähän jaksoon olisi hyvä saada kesän yli näkemyksiä ja kysymyksiä pohjalle, jotta ei mennä sammutetuin lyhdyin toimimattomaan rakenteeseen. Ainakaan näin ei tulisi tehdä vastoin perustuslakivaliokunnan näkemyksiä.
    – Sami Miettinen

  2. Periaate says:

    Onko EU:n elpymisrahaston luominen sopusoinnussa laillisuusperiaatteen kanssa – ja pitäisikö sen olla?

    HS:n jutun mukaan oikeuspalvelut perustelee EU:n lainanottoa sillä, että sitä ei ole perussopimuksessa nimenomaisesti kielletty: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006558899.html
    Näin maallikkonäkökulmasta tällainen lähestyminen vaikuttaisi olevan ristiriidassa laillisuusperiaatteen kanssa: kaiken julkisen vallankäytön pitäisi perustua lakiin. Ei julkinen valta saa tehdä kaikkea mitä ei ole kielletty vaan sen tulee tehdä ainoastaan toimia, jotka on sille nimenomaan sallittu.

    Kun näkemyksen esittäjä on entinen EU-tuomioistuimen tuomari, niin alkaahan tässä selvitä, miksi EU:n toiminta vaikuttaa monesti niin mielivaltaiselta. Ilmeisestikin kyse on vakiintuneesta käytännöstä.
    Herääkin kysymys, että onko EU:n toiminta julkista vallankäyttöä siinä mielessä, että sen pitäisi noudattaa laillisuusperiaatetta?

  3. Heikki Niemeläinen says:

    Olipas ilahduttavan suorasukainen kirjoitus vaikeasta aiheesta! Jatkan hieman, pääomamarkkinoiden näkökulmasta ja siitä, mitä komissio itse kertoo nyt toiminnastaan markkinoille.

    Ytimet ovat kai tässä:

    (1) Voidaanko Euroopan unionin talousarvion tasapainovaade rajoittaa koskemaan vain toimintamenoja kuten komission NGEU-ehdotus tekee?

    Ehdotus on tehty pykälässä (KOM 2020 (445). Ehdotus ansaitsee tulla toistetuksi tässä yhteydessä:

    ”Article 3a
    Use of funds borrowed on the capital markets
    The Union shall not use funds borrowed on the capital markets for the financing of
    operational expenditure.”

    Ehdotus on muotoiltu kieltolauseen muotoon, mutta sen tosiasiallinen sisältö on salliva: koska vain toimintomenojen rahoittaminen on kiellettyä lainoituksella, muiden kuin toimintamenojen rahoittaminen lainoilla on sallittua. Näitä menoja ovat esimerkiksi pääomakustannusten kattaminen.

    Muiden kuin toimintamenojen rahoittaminen lainalla olisi merkittävä muutos. Sen myötä Euroopan unionille muodostuu oma ja itsenäinen pääomatalous ja tase. Euroopan unioni siirtyisi fiskaaliunioniin yhdellä ainoalla asetuksella.

    Mitä seuraa, jos näin todella tehtäisiin – millä varoilla EU maksaisi lainansa takaisin? Näin kysytään rahamarkkinoilla.

    (2) Rahamarkkinoilta tulevaa kysymysta on syytä käsitellä tilanteessa, jossa komission esitys olisi hyväksytty. Ajatellaan, että talousarvion tasapainoperiaate rajoitetaan koskemaan uudella tulkinnalla vain toimintamenoja ja samalla sallitaan talousarvion ulkopuoliset rahastot ja niiden rahoittaminen unionin ottamilla lainoilla.

    Investoijan näkökulmasta Euroopan unionin ottama laina on Euroopan unionin velvoite, jonka EU on sitoutunut maksamaan takaisin investoijalle. Investoijalle on yhdentekevää mistä EU:n lähteestä nuo rahat tulevat, toimintamenojen talousarviosta vaiko talousarvion ulkopuolisesta rahastosta – pääasia kun tulevat.

    Komissio kertoo nyt sen koko talousarvion olevan käytettävissä velkojen maksuun. Komissio kertoo seuraavaa:

    ”In the unlikely event of non-payment by a loan beneficiary, the EU budget guarantees that the
    EU timely honours its debt repayment obligations. To this end, the Commission can make
    available its cash buffer, re-prioritise budgetary expenditure and, if needed, draw additional
    resources from the Member States.”

    Lähde: https://ec.europa.eu/info/sites/info/files/economy-finance/eu_investor_presentation_en.pdf , sivu 13:

    Näin NGEU-ehdotus on päätynyt umpikujaan: yhtäälta toimintamenoja koskevan talousarvion tulee olla aina tasapainossa ja talousarvio tulee suojata talousarvion ulkopuolisilta rahastoilta ja niissä mahdollisesti esiintyviltä häiriöiltä. toisaalta taas EU komissio kertoo rahamarkkinoille, että sen luottokelpoisuus nimenomaan rakentuu osittain kyvylle ”re-priotitise budgetary expenditure”, jos talousarvion ulkopuolisen rahaston myöntämään lainaan ei saadakaan lyhennyksiä lainan ottaneelta edunsaajalta.

    Nyt päädytäänkin kolmanteen ongelmaan, jota NGEU-esityksessä ei ole huomattu käsitellä lainkaan. Missä ovat NGEU -välineen ylitakaukset?

    Ylitakauksilla varmistetaan luottokelpoisuutta ja talousarvion ulkopuolisen rahoituksen riittävyyttä tapauksessa, jossa jokin takaajista ei suoriudu velvoitteistaan.

    NGEU -rahaston lainanottovaltuutus on 750 miljardia euroa, josta Suomen takausvastuiden osuus olisi noin 13 miljardia euroa. Jos kaikki menee maksuun ja jonkin maa ei maksakaan – kuka ja miten maksetaan vaje? Tämä on rahamarkkinoiden ydinkysymys, joka ratkaisee jatkossa Euroopan unionin luottokelpoisuuden.

    Kun katselee NGEU-lukuja käyttäen rinnalla Euroopan vakausmekanismin lukuja, päätyy seuraavaan lopputulokseen: NGEU-laskelmassa (koko 750 miljardia, antolainoja 250 miljardia, avustuksia 500 miljardia) on kadoksissa yliväkuuksia ainakin noin 200 miljardia euroa. Missä ne ovat?Mitä kerrottavaa komissio nyt keksii tuohon kohtaan, jossa se ilmoittaa otsikolla ”European Union – Credit strengths” vahvuudekseen kyvyn ”re-priotitise budgetary expenditure” kuluvan vuoden heinäkuussa?

    Lopuksi valtiosääntöinen kysymys. Suomi liittyi sellaiseen Euroopan unioniin, joka on määritelty tuolloin voimassa olleella perussopimuksella. Onko nyt esitelyssä oleva muutos Euroopan unioniin sopimusperustassa niin merkittävä, että siitä tulisi päättää Suomessa perustuslain mukaan kahden kolmasosan enemmistöllä?

    Nyt käsitelyssä oleva komission asetuksessa on mukana muutos, joka muuttaa merkittävästi Euroopan unionin toimivaltaa rahoittaa talousarviotaan pääomamenojen osalta lainoilla ja samalla myös kohdentaa talousarviotaan velkojensa maksuun. Käytännössä tuo ”re-priotitise” voi tarkoittaa sitä, että eduskunnan EU:lle tietyin perustein hyväksymät jäsenmaksut menevät EU:n velkojen maksuun ilman, että Suomen eduskunta voi asiaan vaikuttaa.

    Mikäli toimintamenojen talousarviota ei suojata lainanoton myötä muodostuvan pääomatalouden riskeilta ja mikäli toimintamenojen talousarviota ei suljeta ulos lainojen takaisinmaksuun liittyvästä luottokelpoisuusjärjestelyistä, on ilmeistä, että järjestely on Suomessa hyväksyttävissä vain kahden kolmasosan enemmistöllä (perustuslaki 94): komission esityksen myötä Suomi olisi mukana uudessa Euroopan unionissa. Siksi päätös on valtiosääntöisesti merkityksellinen.

    Kun eduskunta on EU-jäsenmaksuaan hyväksyessä todennut rahojen menevät tiettyyn tarkoitukseen, rahojen tulee tuohon kohteeseen myös mennä, Jos Euroopan unionille annetaan toimivalta muuttaa rahojen käyttötarkoitusta ohi Suomen eduskunnan, on kyseessä merkittävä toimivallan siirto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s