Pauli Rautiainen: Reunahuomioita tällä viikolla karanteenista ja tartuntatautipäivärahasta käytyyn keskusteluun


Jokunen viikko sitten Suomessa siirryttiin tilanteeseen, jossa koronan tarttuvuusluku ylitti yhden. Epidemian toisen aallon sanotaan olevan ovella. Rajoitusten purkamisesta on astuttu kohti niiden kiristämistä. Perustuslakiblogi seuraa ja taustoittaa keskustelua myös syksyllä.

Pääministeri Sanna Marin ilmoitti tänään tiedotustilaisuudessa hallituksen valmistelevan – kaiken varalta – tiekarttaa vaiheittaisesta siirtymisestä ankarampiin rajoitustoimiin, jos epidemiatilanne sitä vaatii. Valtioneuvosto antoi tänään periaatepäätöksinä suosituksensa maskien käytöstä ja etätyöstä, jotka molemmat ilmentävät siirtymää alueellisesti eriytettyihin toimenpiteisiin. Ne myös alleviivaavat, kuinka oikeuskansleri Tuomas Pöysti on onnistunut suitsimaan valtioneuvoston alkukevään epämääräisen suosituslinjan valtioneuvoston periaatepäätöksiin kiinnittyväksi. Pieni särö tähän tuli kuitenkin kuluvan viikon alussa.

Peruspalveluministeri Krista Kiuru piti silloin tiedotustilaisuuden, jonka tyylilaji on meille tenttivastauksia lukeville opettajille tuttu. Kerrotaan jonkin asian ympäriltä vähän kaikkea, jolloin osa kerrotusta osuu kohdilleen, osa ampuu aivan hutiin ja kokonaisuudesta tulee sellainen, ettei sitä oikein voi hylätä mutta ei liioin kiitelläkään.

Kiurun tiedotustilaisuudesta käynnistyi julkinen keskustelu ensin karanteenia ja sen jälkeen siihen liittyvää tartuntatautipäivärahaa koskevasta juridiikasta. Yritän seuraavaksi tehdä joitain reunahuomioita tähän keskusteluun.

Poliittisen ohjauksen rooli on kirjoittaa tartuntatautien ehkäisyä koskeva lainsäädäntö ja myöntää rahoitusta terveydenhuollon järjestämisvastuun toteuttamiseen.

Suomalainen hallinto on hajautettua ja professioiden autonomiaa kunnioittavaa. Siinä missä rehtorilla ja opettajalla on valta määrittää hyvinkin pitkälle miten koulutyö järjestetään, on lääkäreillä ja muilla terveydenhuollon ammattihenkilöillä valta määrittää hyvinkin pitkälle miten sairauksia hoidetaan ja terveyspalvelut muutoinkin toimeenpannaan.

Oikeuden tehtävänä on yhteiskuntaelämän näillä alueilla ennen kaikkea suojata tuota professioiden autonomiaa. Ei ole valtion viranomaisten asia määrittää, miten jotakin asiaa koulussa käsitellään. Aivan samoin ei ole valtion viranomaisten asia määrittää, miten lääkäri jonkin lääketieteellisen ratkaisunsa tekee. Valtion tehtävänä ei ole myöskään varmistaa, että jokainen opettaja opettaa samalla tavalla, eikä myöskään, että jokainen lääkäri hoitaa samalla tavalla. Valtio voi (ja sen jo tartuntatautilain säännöksien pohjalta pitääkin) suunnitella, koordinoida ja ohjata – mutta tuo on tehtävä sisältöihin ja itsenäisten toimijoiden harkintavallan käyttöön puuttumatta.

Toki oikeuden tehtävä on ehkäistä vallan väärinkäytökset: karttakepillä sormille pedagogiikka ja rintojen tutkiminen lääkärin suulla ovat esimerkkejä professionaalisen vallan väärinkäytöksistä, joihin voidaan oikeudellisesti puuttua – ja on puututtu.

Koronaa kuten muitakin tartuntatauteja vastaan taistelu on terveydenhuollon normaalia toimintaa, joten sitä koskevaa lainsäädäntöä on tulkittava sellaisena. Palomuuria politiikan ja lääketieteen välillä on kunnioitettava.

Palomuuri näkyy tartuntatautilaissa. Sen karanteenia koskeva 60 § antaa tartuntatautilääkärille (ja vain hänelle) kulloisenkin yksittäistapauksen (ja vain yksittäistapauksen) olosuhteissa oikeuden määrätä karanteeniin yleisvaaralliselle tartuntataudille altistunut tai sellaiseksi perustellusti kulloinkin lääketieteellisesti (eli lääkärikunnan keskuudessa) vakuuttavana pidettävän tiedon (ja vain tuon tiedon) perusteella epäilty.

Julkisessa keskustelussa on tuotu esiin, että tartuntatautilääkäriä ei aina saada paikalle. Näin voi olla. Lainsäätäjä on ottanut tämänkin huomioon säätämällä lain 70 §:ssä, että tässä tilanteessa on mahdollista antaa karanteeniin määräämisvalta myös muulle lääkärille kunhan ratkaisu saatetaan pikaisesti tartuntatautilääkärin vahvistettavaksi. Tätä pykälää voidaan soveltaa vain, kun tartuntatautilääkärin paikalle saaminen on yksittäistapauksessa objektiivisesti arvioiden mahdotonta ja vain sen aikaa kuin se on mahdotonta. Pykälän avulla voidaan toimia vain niin kauan kuin on pakko. Vähän samaan tapaanhan ruotsin opettajan poissaollessa voidaan ruotsin tunnilla olevat oppilaat tarvittaessa yhdistää liikunnanopettajan pitämään liikuntaryhmään, mutta tällaisin järjestelyin koulutyötä ei voida mitenkään pitkäkestoisesti toimeenpanna.

Julkisessa keskustelussa on nostettu esiin myös tartuntatautilain 71 §, joka sallii muillekin kuin lääkäreille – kuten esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriölle – oikeuden päättää karanteenista äkillisessä tilanteessa. Pykälä on ”ulommaisin hätäluukku”, jota voidaan hyödyntää vasta, kun 60 §:n normaalia menettelyä ja 70 §:n poikkeusmenettelyä ei voida soveltaa.

Terveydenhuoltohenkilöstön pulakaan ei oikeuta 71 §:n piiriin siirtymistä, jos se on ennalta varautuen taklattavissa viime kädessä valmiuslain mahdollistamalla terveydenhuollon toiminnan uudelleenjärjestelyllä tai terveydenhuoltohenkilöstön työvelvoitteella. Molemmat ovat aiheita, jotka tulivat jo kevään keskusteluissa meille tutuiksi. Niiden soveltamiseen siirtymisen kynnys on poikkeusolojen toteamisen kynnyksen takana eli verrattain korkealla. Kun kevään tapahtumia koskeva keskustelu on vielä tuoreessa muistissa, aihepiiriä ei tarvinne pohtia tässä enemmälti.

Edellä käsiteltyä käsitellään valtioneuvoston tämän päivän istuntoaineistoon liittyvässä sosiaali- ja terveysministeriön muistiossa ”tartuntatautilain mukaiset toimenpiteet lentokentillä, satamissa ja muilla rajanylityspaikoilla”. Muistion oikeudellinen analyysi on verrattain pintapuolista eikä analyysiä liitetä lainkaan hallinnon oikeusperiaatteisiin tai perus- ja ihmisoikeuspunnintaan, vaikka muistiossa käsitellään mitä syvimmin ihmisten perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuvaa teemaa.

Muistio on jälleen yksi esimerkki niistä oikeudelliselta analyysiltään ohuista asiakirjoista, joita valtioneuvoston päätöksentekoa tukemaan on tuotettu keväästä alkaen. Muistiossa todetaan muun muassa, että:

”Lennot, jotka saapuvat maahan kuuden tunnin varoitusajalla, voisivat täyttää 71 §:n edellytykset, [jolloin karanteeniin määräisivät aluehallintovirastojen tai sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet].”

Tätä ei perustella mitenkään, vaikka muistiossa esitetty tulkinta on täysin irti säännöksen sanamuodosta ja esitöistä. Muistion ilmentämä ajattelu on myös irrallaan terveydenhuollon tavanomaisesta päivystyskäytännöstä, jonka puitteissa paikalle kyllä tuossa kuuden tunnin aikaikkunassa pitäisi kyetä hankkimaan vähintään 70 §:n mukaisesti kuka tahansa lääkäri. Lähtökohtaisesti toiminta rajoilla pitäisi myös kyetä organisoimaan siten, että tuolla aikajänteellä tavanomaisesti käytössä olevalle rajanylityspisteelle, satamaan tai lentokentälle saadaan 60 §:n mukaisen normaalin toiminnan mahdollistava tartuntatautilääkäri.

Kenties tämä STM:n muistion pohdinta kertoo siitä, että valtion viranomaiset haluaisivat laittaa näppinsä asioihin, jotka tartuntatautilain mukaan kuuluvat paikalliselle tasolle ja siellä lääkäriprofession autonomian sisään?

Keväällä luotu karanteeninomaisten olojen käsite ja niihin tuolloin liitetty epidemiatuki sotkee karanteenikeskustelua

Oikeudellisesti edellä käsitelty tartuntatautilain mukainen karanteeni on oikeastaan hyvin selkeä asia. Sitä koskevaa keskustelua sotkee kuitenkin keväällä luotu ”karanteeninomaisten olojen” käsite, josta on puhuttu sittemmin myös ihan vain karanteenina ja viime aikoina myös suostumuskaranteenina.

Tähän mennessä on jäänyt jokseenkin epäselväksi miten ja miksi ”karanteeninomaisten olojen” käsite oikein keväällä syntyi. Oikeudellisesti on kuitenkin selvää, että mitään muuta karanteenia ei ole olemassa kuin tartuntatautilain mukainen karanteeni eikä näin ”karanteeninomaisiin oloihin” ohjaamisella poliittisesti annettuna suosituksena ole eikä ole ollut mitään tekemistä karanteeniin oikeudellisesti velvoittamisen kanssa.

”Karanteeninomaisten olojen” käsite luotiin ilmeisestikin, kun varsinaisia karanteeneja haluttiin käyttää pidättyvästi, mutta saada ihmiset toimimaan kuin he olisivat karanteenissa. Tämä ei ollut kovinkaan mallikelpoisesti politiikan ja lääketieteen välissä olevaa oikeudellista palomuuria kunnioittavaa toimintaa. Valitun toimintamallin johdosta keväällä oikeita karanteeneja määrättiin vähemmän kuin olisi kenties ollut lääketieteellisesti perusteltua määrätä. Sen johdosta maarajoilla, lentokentillä ja satamissa toimittiin toisin kuin tartuntatautilain hengen mukaan olisi pitänyt oikeastaan toimia. Sen johdosta lääketieteellistä harkintaa korvautui keväällä poliittisella harkinnalla. Tämän taustan muistaminen asettaa tämän viikon karanteenikeskustelut kontekstiinsa.

”Karanteeninomaisiin olosuhteisiin” asettuneelle ei luonnollisestikaan maksettu tartuntatautipäivärahaa karanteenin ajalta, koska kyseessä ei ollut karanteeni sanan oikeudellisesssa merkityksessä. Niinpä siihen kytkettiin keväällä aivan uutena luotu väliaikainen sosiaalietuus eli epidemiatuki. Tämän epidemiatuen myötä alkujaan ei-oikeudellisille ”karanteeninomaisille oloille” tuli tavallaan oikeudellisesti tunnustettu asema tartuntataudin torjuntaan käytettävänä instrumenttina. Asetelma ei ole karanteenin yksilöön kajoavan pakkovallan luonne huomioiden millään muotoa oikeudellisesti tyylipuhdas. Ei siis mikään ihme, että siitä nyt liikutaan kohti tartuntatautilain normaalimpaa soveltamista. Hyvä näin.

”Karanteeninomaisiin oloihin” ohjaamisesta ei ole kuitenkaan kokonaan luovuttu kuten pääministeri tiedotustilaisuudessa tänään totesi. Nyt syksyllä ”karanteeninomaisiin oloihin” ei kuitenkaan enää liity oikeutta epidemiatukeen, sillä tuo oikeus oli voimassa vain poikkeusolojen voimassaolon ajan (16.3.–15.6.2020) tai oikeastaan ulkomailta saapuneiden kohdalla vain, jos saapui maahan ennen 14.5.2020.

Ottaen huomioon ne perusteet, joilla epidemiatukea alkujaan perusteltiin, tilanne, jossa ”karanteeninomaisiin oloihin” ohjaamista jatketaan mutta epidemiatuki on poistettu, ei sekään ole tyylipuhtaimmin yksilön oikeuksia turvaava. Pääministerin tiedotustilaisuudessa kuvailemassa liikennevalomalissa siellä suunnilleen keltaisen valon kohdalla liikutaankin alueella, jossa pehmeä sääntely ja kova oikeus kolisevat kovin toisiinsa.

Pohdintaa tästä teemasta voisi jatkaa pidempäänkin, mutta jo edellä todettu kertonee, kuinka keväällä luotu ”karanteeninomaisten olojen” käsite ja niihin tuolloin liitetty epidemiatuki sotkee nyt keskustelua tartuntatautilaissa tarkoitetusta karanteenista ja siihen liittyvästä tartuntatautipäivärahasta.

Tartuntatautipäivärahan rajaaminen vain ”kunniallisesti altistuneelle” ei sovi hyvinvointivaltiolliseen oikeusvaltioomme

Sisäministeri Maria Ohisalo kirjoitti keskiviikkona näin:

”Omaa oikeustajuani vastaan rikkoo se, jos ehdoin tahdoin riskialueelle lomailemaan lähtenyt kuittaisi täydet karanteenikorvaukset. Tarpeettomasta riskinotosta pitäisi vastuuta kantaa itsekin.”

Myös esimerkiksi opetusministeri Li Andersson liittyi siihen ministerikollegoidensa kuoroon, joka tuomitsi tartuntatautipäivärahan maksamisen ”kunniattomasti koronalle altistuneelle henkilölle”, josta julkisessa keskustelussa käytettiin alkuviikosta nimitystä ”hupimatkaaja”. Andersson kirjoitti näin:

”Olen itsekin sitä mieltä, ettei riskimaihin hupimatkailevia tule palkita ansionmenetyksen korvauksella.”

Andersson jatkoi aivan oikein, että voimassa oleva lainsäädäntö nykyisellään kuitenkin edellyttää, että jokainen karanteeniin määrätty saa tartuntatautipäivärahaa. Koska oikeudellisesti tässä jokaisen oikeudessa tartuntatautipäivärahaan ei ole vähäisintäkään tulkinnallisuutta, keskityn seuraavaksi ministerikuoron toistelemaan ajatukseen siitä, että kunniattomasta käyttäytymisestä pitäisi kyetä joskus vastaisuudessa rankaisemaan tartuntatautipäivärahan kaltaisen etuuden menetyksellä. En tässä yhteydessä ala toistamaan enemmälti niitä vain hieman toisistaan poikenneita muotoiluja, joilla ministerikuoron yksittäiset jäsenet virttä veisasivat. Katsellaan sen sijaan asiaa muutamasta näkökulmasta.

Ensinnäkin on syytä muistuttaa, että yhteiskunnassa ihminen tarvitsee leipää pöytäänsä ja että oikeudellisesti hänellä on velvollisuus ensisijaisesti hankkia sitä työllään. Niinpä kun valtio estää jotakuta käymässä työssä, on tälle korvattava ainakin kohtuullisissa määrin aiheutunut ansionmenetys.

Toiseksi tartuntatautipäivärahan idena on edistää sitä, että tartuntatautia potentiaalisesti levittävä pysyttelee poissa töistä sekä uskaltautuu ylipäänsä ilmoittamaan viranomaisille mahdollisesta altistumisestaan tartuntataudille aivan riippumatta siitä missä ja miten altistuminen on tapahtunut. Se siis suojaa väestöä mahdollistamalla sen, että suurempaa taudin tartuttamisriskiä kantavat ihmiset todella kykenevät pysymään karanteenissa.

Jo näistä kahdesta syystä ”kunniattomasti altistuneiden” tai ylipäänsä minkään ihmisryhmän sulkeminen tartuntatautipäivärahan kaltaisen etuuden ulkopuolelle ei ole perusteltua.

Kolmanneksi on syytä pohtia ”kunniattomasti altistuneen” käsitettä, joka ilmentää empatiakuilua. Käsite syntyy, kun ajatellaan, että jotkin ihmiset – joita tässä keskustelussa kutsutaan mm. ”hupimatkaajiksi” – ovat aiheuttaneet tilanteensa – kuten karanteeniin asettamisen – käytöksellä, jota kohtaan ei koeta myötätuntoa. Keskustelu ei ole uusi. Aina aika-ajoin keskusteluun nousee ajatus, ettei yhteiskunnan tule kantaa ns. vääristä elämäntavoista johtuvien sairauksien kuluja. Joitain sairauksia – kuten alkoholismia – sairastavia kohtaan ei välttämättä tunneta kovinkaan paljoa myötätuntoa. Toisinaan jonkinlaisen käyttäytymisen – kuten tietynlaisen pukeutumisen – esitetään johtavan siihen, että ihminen aiheuttaa itse itseensä kohdistuvan rikoksen – kuten raiskauksen. Ja niin edelleen.

Lähtökohtaisesti hyvinvointivaltiollisen oikeusvaltiomme tehtävänä on kuroa kiinni tätä empatiakuilua. Vaikka yksilöinä emme tuntisi kaikkia kanssaihmisiämme kohtaan kaikissa tilanteissa samanlaista myötätuntoa, niin emme saa antaa tämän empatiakuilun vaikuttaa siihen, kuinka toimimme yhteiskuntana. Olemme yhteiskuntana sopineet, että sosiaaliturvaetuuksia ei oteta pois ”kunniattomalta ihmiseltä”. Olemme sopineet yhteiskuntana, että sosiaaliturvaetuuksien pois ottamista ei saa käyttää rangaistuksena. Tämäntyyppinen ajattelu on uponnut syvälle sosiaalisten oikeuksien pohjasedimentteihin, vaikka emme aivan täysin ja aukottomasti ajattelusta olekaan pystyneet kiinni pitämään.

Tätä taustaa vasten voi mielestäni ajatella, että keskustelua ”hupimatkailijoiden” rajaamisesta pois tartuntatautirahan piiristä on käyty nyt tavalla, joka loukkaa syvästi oikeusvaltiomme perusarvoja. On huolestuttavaa, että tämä keskustelu levisi tällä viikolla läpi poliittisen kentän: vasemmalta oikealle, hallituksesta oppositioon.

Erityisen syvästi oikeusvaltion perusarvoja loukkaavat ne stereotypiat, ennakkoluulot ja arvostelmat, joita on tällä viikolla on projisoitu ”hupimatkaajiin”. Pohditaan tätä esimerkin kautta.

Ajatelkaamme, että matalan koronasairastavuuden alueella A asuva henkilö X matkustaa korkean sairastavuuden alueelle B tapaamaan todennäköisesti viimeistä kesäänsä elävää isoäitiään. Sitten hän palaa takaisin. Ajatelkaamme myös, että korkean koronasairastavuuden alueella C asuva henkilö Y matkustaa matalan sairastavuuden alueelle D samoin tapaamaan todennäköisesti viimeistä kesäänsä elävää isoäitiään. Sitten hän matkustaa takaisin. Ajatelkaamme vielä, että molemmat suojautuvat huolellisesti esimerkiksi maskilla ja hyvää käsihygieniaa noudattaen.

Korvatkaamme sitten – saadaksamme esimerkkimme vastaamaan viime aikojen keskustelua – A vaikkapa Joensuulla ja B vaikkapa Skopjella sekä C vaikkapa Helsingillä ja D vaikkapa Juualla. Korvatkaamme vielä X jollakin ei-suomalaisella nimellä ja Y jollakin perisuomalaisella nimellä. Vaikka esimerkikkien tilanteessa X ja Y käyttäytyvät suunnilleen samalla tavalla matkaten matalan ja korkean koronasairastavuuden paikkakuntien välillä, viime viikkojen keskustelu on osoittanut, että matkan suuntautuminen valtakunnan rajan yli tulkitaan ”hupimatkailuksi”, kun taas matkailu Helsingistä Järvi-Suomeen normaaliksi toiminnaksi tai jopa kunnialliseksi matkailuelinkeinon elossa pitämiseksi. Viime viikkojen keskustelussa on myös merkkejä siitä, että emme arvosta ja suvaitse ylirajaista perhe-elämää samalla tavalla kuin rajojemme sisäpuolella tapahtuvaa – emme varsinkaan, jos henkilön nimi on jotain muuta kuin perisuomalainen. Tämä vaikuttaa syrjinnältä.

Me emme voi tietää, miksi toinen matkustaa ja toinen ei matkusta: oli matka sitten Joensuu-Skopje-Joensuu tai Helsinki-Juuka-Helsinki. Me emme voi asettaa eriarvoiseen asemaan rajojemme sisäpuolelle asettuvaa perhe-elämää ja ylirajaista perhe-elämää. Perus- ja ihmisoikeusajattelu ei suvaitse sitä, että käytämme erilaisia alkuperään, perhemuotoon tai muutoin taustaan taikka ominaisuuksiin liittyviä perusteluja, joiden avulla luomme joistain kunniallisia ja toisista kunniattomia toimijoita. Tätä taustaa vasten tämän viikon ”hupimatkailijakeskustelu” on ollut huolestuttava signaali, sillä siihen lähtivät – kenties ajattelemattomuuttaan – mukaan sellaisetkin toimijat, jotka muutoin ovat liputtaneet kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta. Tai ainakin liputtivat ennen koronakevättä!

Kenties poliitikkojen halu hypätä mukaan syrjinnän suuntaan viettävään keskusteluun liittyy siihen, kuinka minäkin olen saanut tällä viikolla paljon sähköpostia ja muita viestejä kansalaisilta, jotka ovat kertoneet, että heidän mielestään hallituksella tulisi olla näinä aikoina mahdollisuus käyttää pakkovaltaa ”epäilyttävään toiseen”. En sinällään usko heidän edustavan kansan enemmistöä. Silti lienee hyvä tiedostaa, että autoritaarinen vallankäyttö kohdistuu ensin haavoittuviin ja marginaaleissa oleviin. Olemme keväällä jo nähneet esimerkiksi, kuinka vammaiset henkilöt suljettiin vailla oikeusperustaa asumisyksiköihinsä.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto

Comments

  1. Martti Kuusela says:

    Käsittääkseni Tartuntatautilain 71 § voisi soveltaa vain, jos ko. tautia ei ole aiemmin asetuksessa tartuntataudiksi määritelty.

    Valtioneuvoston asetus tartuntataudeista 146/2017 nimesi 1 § kohdassa 14: SARS ja MERS. Valtioneuvoston asetus tartuntataudeista annetun valtioneuvoston asetuksen 1 §:n muuttamisesta on muuttanut sen muotoon: SARS, MERS ja muu uuden koronavirustyypin aiheuttama vaikea infektio.

    • Tällaisen tulkinnan voi tosiaan tehdä tartuntautilakia koskevan hallituksen esityksen yksityiskohtaisista perusteluista, jossa ”äkillisyys” kytketään tällaiseen tilanteeseen. Itse en pykälän soveltamisalaa supistaisi tämän esityölausuman perusteella aivan näin kapeaksi, sillä pykälän sanamuoto ja sen asema tartuntatautilain systematiikassa antaa tilaa sille, että myös muunlaista äkillisyyttä voi ilmetä. Lain sanamuoto näet stabiloi johtoajatuksen ja tällaisessa toista pykälää täydentävässä pykälässä on tärkeää lukea sitä osana systematiikkaa. Vahvasti esityöuskovaiseen laintulkinta ei ole tässä syytä ryhtyä. Yhtä kaikki – koronan kanssa olemme tällä hetkellä erittäin kaukana siitä, että 71 § voisi tulla sovellettavaksi.

      Pauli R.

      • Kari J Laitinen says:

        Mielestäni tartuntatautilain 71 §:n soveltamisen tai soveltumattomuuden arviointiin saadaan johtoa myös lakia koskevan hallituksen esityksen taloudellisia vaikutuksia arvioivasta 4.1 luvusta.

        Vaikka luku käsitteleekin etupäässä karanteenimääräyksistä ja eristämisistä aiheutuvia kustannusvaikutuksia, niin siinä käsitellään esimerkinomaisesti tilannetta, joka oli käsillä Turussa viime viikonloppuna. Luvussa todetun mukaan

        ”Karanteeniin määräämistä käytettäisiin silloin, kun kyse olisi hyvin harvinaisesta tartuntataudista, esimerkiksi verenvuotokuumeesta tai pandemiauhkainfluenssasta. Tällaisia tapauksia arvioidaan tulevan Suomeen kerran kymmenessä vuodessa.

        Karanteenipäätöksiä tehtäisiin Maailman terveysjärjestön luokituksen mukaisessa pandemian uhkavaiheessa 4 tai 5, mahdollisesti vielä vaiheen 6 alussa, pääsääntöisesti ei kuitenkaan enää varsinaisen pandemian aikana.

        Lentokuljetuksen kuluessa voi syntyä perusteltu epäily matkustajan sairastumisesta pandemian uhkaa aiheuttavan influenssaviruksen aiheuttamaan tautiin.

        Tällöin terveysviranomaisten tekemässä tilannearviossa saatetaan kaikki lentokoneen matkustajat tai osa heistä määrittää altistuneiksi. Tarvittaessa lentokoneen matkustajat voidaan asettaa karanteeniin. Muuten matkustajille ei kansainvälisten suositusten mukaan harkita karanteenitoimenpiteitä. Toimien laajuus riippuu pandemian uhkavaiheesta.”

        Mielestäni luvun sanamuotojen perusteella tilannearvio ja toimivalta tällaisessakin tilanteessa kuuluisi terveysviranomaisille (mitä näillä tekstissä tarkoitetaankaan), mutta tätä ei kategorisesti sovellettaisi mihinkä tahansa tilanteeseen, jossa joku on jonnekin matkustanut.

        Karanteeniin määrääminen tulisi tämän perusteella sovellettavaksi lähinnä tilanteessa, jossa lennolla tai muussa kulkuneuvossa on ollut mukana sairastunut ja tämän perusteella muita matkustajia, joko kaikkia tai osaa heistä, voitaisiin perustellusti pitää yleisvaaralliselle tartuntataudille altistuneina. Lisäksi karanteenin tarpeellisuutta koskeva arvio pitäisi suhteuttaa epidemian leviämisen ilmeisyyteen, epidemian vaiheeseen ja 60 §:n sanamuodon perusteella siihen, että taudin leviämistä ei voida muulla tavoin voida estää.

        Omasta mielestäni tämä, vaikka ei suoraan 71 §:n perusteluihin kuulukaan, antaa perusteita kyseenalaistaa massakaranteeneja, jotka tehtäisiin pelkästään sillä perusteella, että henkilö on oleskellut tietyllä alueella tai tietyssä tilassa ja näitä päätöksiä tehtäisiin STM:n toimin.

        Tällainen 71 §:n soveltamiseen liittyvä tilanne olisi mielestäni saattanut olla käsillä ensimmäisten koronavirusepäilyjen yhteydessä Lapissa ennen kuin COVID-19 määriteltiin tartuntatautiasetuksessa yleisvaaralliseksi tartuntataudiksi.

      • Jori Kuntsas says:

        Myös pykälässä 60 on samanlainen jako yleisvaarallisiin ja yleisvaaralliseksi epäiltyihin tartuntatauteihin. On koomista ajatella, että karanteeniin ei voisi määrätä sen jälkeen kun tartuntatauti on määritelty yleivaaralliseksi.,

        Karanteeni on tullut vanhaan tartuntatautilakiin 2006 (HE 64/2006). Pykälään 71 on koottu terveysviranomaiset, jotka vanhan tartuntatautilain 15 a § mukaan saattoivat voivat määrätä karanteeniin: STM, lääninhallitus (eli nykysiin AVI), kunnan terveyslautakunta. Virkalääkärin määräämä karanteeni oli erikoistapaus kiireellisiä tapauksia varten:

        Click to access he_64+2006.pdf

        Nykyisessä tartuntatautilaissa muutos entiseen on se, että karanteeni on ensisijaisesti päätös, jonka lääkäri ja altistunut henkilö tekevät yhdessä, ja toisekseen se, ettei virkalääkärin karanteenimääräystä (eli pakkokaranteenia, pykälä 60 toinen momentti) tarvitse alistaa terveyslautakunnalle.

  2. Olli Pottonen says:

    ”Andersson jatkoi aivan oikein, että voimassa oleva lainsäädäntö nykyisellään kuitenkin edellyttää, että jokainen karanteeniin määrätty saa tartuntatautipäivärahaa.”

    Oikeushan ei kuulu jokaiselle. Ainoastaan Suomen sosiaaliturvan piirissä oleville. Kuinka oikeudenmukaista on jättää muut ilman korvauksia?

    • Kari J Laitinen says:

      Kuuluuko jokaiselle aivan tässäkään laajuudessa. Tatruntatautilain 82 §:n tarkan sanamuodon perusteella oikeus päivärahaan näyttäisi olevan niillä, joille on eristyksestä tai karanteenista aiheutunut ansionmenetystä.

      Sairausvakuutuslain 8 luvun 1 a §:n 2 momentin mukaan tartuntatautipäiväraha maksetaan työnantajalle siltä osin kuin työntekijällä on työsuhteen perusteella oikeus palkan tai sitä vastaavan korvauksen saamiseen ajalta, jolloin työntekijä on tartuntataudin leviämisen estämiseksi määrätty olemaan poissa ansiotyöstään, eristettäväksi tai karanteeniin ja kun työsuhteen ehdoissa on sovittu päivärahan tai sen osan maksamisesta työnantajalle. Tartuntatautipäivärahaa ei makseta työntekijälle samalta ajalta palkkaa vastaavalta osalta.

      • En blogissa mennyt yksityiskohtiin, mutta nyt kun aihe nousi esiin, niin ansionmenetyskorvauksena tosiaan tartuntapäivärahaan ei ole oikeutta esimerkiksi jos tekee työn etätyönä ja ansionmenetystä ei synny, on lomalla, on työtön, on opiskelija. Sinällään, jos karanteeniin määrätty todetaan lääkärin toimesta työkyvyttömäksi, hän voi hakea sairauspäivärahaa, vaikka ei olisikaan oikeutettu tartuntatautipäivärahaan. Mitä keskustelussa esillä olevaan soveltamisalaan tulee, niin suomen sosiaaliturvaan kuuluminen on tosiaan ehtona ja siihen kuuluva voi saada tartuntatautipäivärahaa, vaikka olisi määrätty toisessa EU-maassa karanteeniin tuon maan lainsäädännön mukaan. Sosiaaliturvassa näitä yksityiskohtia tosiaan piisaa, mutta niihin syventyminen ei tällä kertaa ollut kirjoituksen keskiössä.

        Pauli R.

  3. Elias Paatos says:

    Eiköhän se ole ihan oikeudenmukainen vaatimus, että jokainen vastaa aiheuttamistaan kustannuksista itse. Kustannuksia matkustelusta tässä tilanteessa voi olla karanteeni, ja myös sen valvominen, mikäli se ei ilman valvomista onnistu. Syitä ei tarvitse tällöin kysellä ja kaikki ovat ihan samalla viivalla.

    Suomalaisessa sosialismissa lähdetään liian usein siitä, että muiden veronmaksajien on aina kustannettava mitä tahansa joku keksiikin haluta. Tai vielä pahempaa, hyväksyttävä toisten aiheuttamat henkiset ja fyysiset vammat koska muiden terveyden vaarantavaa toimintaa pitää vain ”ymmärtää”.

    • Matti Viitakoski says:

      Vaatimus, joka tässä tapauksessa on vain mielipide, on toki oikeutettu ihan sananvapaudenkin vuoksi. Mutta hyvinvointivaltiossa nyt vain ei jokainen vastaa kustannuksistaan itse. Ihan neuvolakäynneistä lähtien aikuisiän koulutukseen ja kuolinvuoteelle asti yhteiskunta osallistuu monenmoisiin kustannuksiin. Karanteenin kyseessä ollen asia ei ole edes yksilön itsensä päätettävissä vaan nimenomaan yhteiskunnan asettama määräaikainen vapauden- ja mahdollinen ansionmenetys.

    • Marja Peltokangas says:

      Todellakin olisi aika kantaa vastuu omista tekemisistä. Tuntuu ihan kornilta lukea tuota pykälä lätinää jolla ei ole mitään kosketusta tosielämään.
      Kysynkin että mistä nuokin rahat otetaan. Muistaakseni me ollaan maksamassa EU lle melkoista summaa. Kyllä professorinkin pitäisi ymmärtää että ei ne pykälät rahaa luo.

  4. Kari J Laitinen says:

    Olen tämän epidemian käsittelyn yhteydessä kummeksunut sen hallintaan luotua pseudokäsitteistöä. Pauli kirjoituksessaan nostikin esiin käsitteen karanteeni, nykyään myös ”pakkokaranteeni” ja karanteenin kaltaiset olosuhteet.

    Toinen yhtä paljon suoranaista hallaa aiheuttava väärinymmärretty käsitepari ovat suositella ja määrätä.

    Näidenkin käsitteiden välillä tuo Paulin instrumentoima palomuuri ilmenee. Tässä tapauksessa sen ”palomuurin” tarkempi nimi lienee perustuslain 80 pykälä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s