Pauli Rautiainen: Viranomaiset epäonnistuivat Kauhajoen koulusurman uhrien oikeuden elämään suojelemisessa – Suomelle tuomio Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan rikkomisesta

Olisiko Kauhajoen koulusurma voitu estää? Syyllistyikö Suomi ihmisoikeusrikkomukseen? Olisi voitu! Näin on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tänään todennut. Niinpä Suomen viranomaiset epäonnistuivat koulusurman uhrien elämän suojelemisessa sellaisella tavalla, että ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi Suomen valtion Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan (oikeus elämään) rikkomisesta. Tuomioistuimen ratkaisun Kotilainen ym. vastaan Suomi voi lukea täältä.

Suomalainen oikeusjärjestelmä pesi kyllä oikeudellisen jälkipyykin asianmukaisesti ihmisoikeustuomioistuimen mielestä, mutta se ei riittänyt tuomioistuimelle, sillä valtiolla oli ollut sen mielestä myös positiivinen toimintavelvollisuus estää tapahtunut. Käyn tässä kirjoituksessa läpi mitä tämä tarkoittaa. En perkaa tuomion yksityiskohtia vaan pyrin asettamaan sen suomalaisen ihmisoikeuskeskustelun laajaan kontekstiin.

Tämä on synkkä päivä Suomen ihmisoikeushistoriassa. Maamme sai toisen kerran tuomion ihmisoikeussopimuksen kaikkein perustavimpien (oikeuden elämään kaltaisten) ydinartiklojen loukkauksesta. Ensimmäinen kerta liittyi maasta poistetun irakilaismiehen tapaukseen. Silloin ihmisoikeustuomioistuinta kenties erehdytetettiin miehen kuolemasta. Asian käsittely on kesken. Tänään Strasbourgista Kauhajoen tapauksessa annetun tuomion jälkeen ei ole kuitenkaan enää epäilystäkään, etteikö Suomi olisi 2010-luvulla siirtynyt niiden maiden joukkoon, joissa tapahtuu kaikkein vakavimpia ihmisoikeusloukkauksia. Tämänpäiväinen tuomio on iso kolaus Suomelle oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuspolitiikan mallimaaksi profiloitumisen näkökulmasta. Tämänpäiväinen tuomio kehottaa meitä katsomaan ihmisoikeuspolitiikan rakenteisiin ja 2000-luvun suomalaiseen ihmisoikeuspolitiikkaan kokonaisuutena.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomio kehottaa tarkastelemaan ihmisoikeuspolitiikan rakenteita

Olemme jo pitkään tienneet, kuinka Suomessa on vakavia rakenteellisia perus- ja ihmisoikeusongelmia, joille emme tee mitään. Olemme jo pitkään tienneet, ettei oikeuskulttuurissamme ole riittäviä mekanismeja, joiden avulla valtio saadaan ottamaan ne askeleet eteenpäin, joita kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet siltä edellyttävät. Tältä osin voidaan viitata, vaikka perustuslakiblogissa hetki sitten käsiteltyyn transihmisiin kohdistuvaan oikeudenloukkaukseen, jota pääministeri Marinin hallitus edelleen tietoisesti ylläpitää.

Keväällä oikeusministeriölle yhdessä Kaisa Sinkkilän ja Anssi Keinäsen kanssa laatimassani Sipilän hallituksen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelman arvioinnissa totesimme, että joukko näistä vakavista rakenteellisista perus- ja ihmisoikeusongelmista kehystetään tietoisesti kansallisen perus- ja ihmisoikeuspolitiikan ulkopuolelle. Tämä liittynee perus- ja ihmisoikeuspolitiikan varovaiseen epäpoliittisuuteen, mikä ei liity vain Sipilän hallituksen kauteen vaan on leimannut laajemmin kuluvan vuosituhannen alkua. Totesimme arviossamme muun muassa näin:

”Kun Sipilän hallituksen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelmaa tarkastellaan politiikkaohjauksen instrumenttina, se ei vaikuta toteuttavan ajatusta sellaisesta poliittisesta toimintaohjelmasta, jolla tehokkaasti politisoidaan perus- ja ihmisoikeuksien edistäminen valtiollisella tasolla. Pikemminkin toimintaohjelman avulla perus- ja ihmisoikeuksien edistäminen epäpolitisoidaan esittämällä politiikkalohko sillä tavoin muuttumattomana ja vakiintuneisiin käytänteisiin sidottuna, että varsinaisen poliittisen toiminnan tila kaventuu ja toisin toimimisen vaihtoehtojen etsiminen estyy.”

ja näin:

”Samalla, kun Sipilän hallituksen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelmassa itselleen asettamat tavoitteet toteutuivat hyvin, Sipilän hallituksen politiikka johti paradoksaalisesti myös poikkeuksellisen vakaviin perus- ja ihmisoikeusloukkauksiin. Hallituksen perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelma ei näin näyttäydy tehokkaana perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisen ohjauskeinona. Pikemminkin toimintaohjelma käytäntönä on hiljaisesti hyväksynyt muita hallituksen tekemiä, ihmisoikeuksia hiljaisesti heikentäviä linjauksia, joita on toimeenpantu perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta erittäin vakavin seurauksin.”

Mitä tekemistä tällä kaikella Kauhajoen kouluampumisen ja siitä annetun ihmisoikeustuomioistuimen tuomion kanssa? Paljonkin. Kuten ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta huomaamme, Kauhajoen tapauksessa oli kysymys rakenteista, ihmisoikeuspolitiikan epäonnistumisesta ja valtion kyvyttömyydestä ottaa asepolitiikan ja siihen liittyneiden viranomaiskäytänteiden saralla niitä ihmisoikeusloukkauksen riskin poistaneita askeleita, joita sillä oli oikeudellinen velvollisuus ottaa. Olisi yhteiskunnan näkökulmasta monella tapaa helpottavaa ajatella, että Kauhajoen tapahtumat johtuivat ”mädästä yksilöstä” ja ”mädästä poliisista”, jotka pahuuttaan ja tahallaan aiheuttivat kaiken. Näin ei kuitenkaan ollut. On käynyt ilmi, että ampujan toimintaa ei voi selittää yksinomaan pahuuden kautta, taustalla on selvästi havaittavissa rakenteellisia tekijöitä. Poliisinkaan ei katsottu toimineen tahallisesti vastoin virkavelvollisuuksiaan. Hänen tuottamuksellisen toimintansa voi katsoa heijastelevan sitä ase- ja viranomaiskulttuuria, joka Suomessa vallitsi. Joku toinen aivan tavallinen ”hyvä poliisi” olisi hyvinkin voinut toimia hänen sijassaan aivan samoin. Näin siis jos asiaa koskevaa materiaalia on uskominen, ja ainakaan minun tiedossani ei ole sellaista, etteikö sitä olisi uskominen.

Suomi on monella tavalla ihmisoikeuksien mallimaa. Mutta monella tavalla se ei ole sitä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot kaikkein perustuvimpien ihmisoikeussopimuksen artiklojen rikkomisesta ovat signaali siitä, että valtion on syytä pysähtyä ja ryhtyä itsetutkiskeluun ihmisoikeuspolitiikkansa rakenteista. Jos pääministeri Marin elää kuten hän ennen vaaleja opetti (eli jos hänen hallituksensa on todella niin ihmisoikeusmyönteinen kuin se vaalien jälkeen rakentuessaan väitti olevansa), hän ymmärtää, että näiden rakenteiden vakavan tarkastelun käynnistäminen on hänen tehtävänsä pääministerinä. Aivan kuten hänen tehtävänsä pääministerinä on lopettaa transihmisiin kohdistuva samalla tavalla vakava ihmisoikeusloukkaus aivan välittömästi. Hallituksen ihmisoikeusmyönteisyys mitataan viime kädessä sen tekojen, ei sen sanojen, kautta.

Siirtykäämme seuraavaksi rakenteista tänään Strasbourgissa annettuun ratkaisuun. Palaan rakenteisiin kirjoituksen lopussa.

Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu päätös pitkälle oikeusprosessille

Vuonna 2008 tapahtuneen kouluampumisen uhrien omaiset ovat käyneet vuosikausia oikeutta päätyen lopulta Strasbourgin tuomioistuimeen. Omaisten mielestä olisi voitu estää, jos ammattikorkeakoulussa opiskelleelta ampujalta olisi otettu käsiase pois, kun poliisille selvisi, että tämä oli ladannut nettiin esimerkiksi arveluttavia ampumavideoita. Ampuja istui poliisin pakeilla koulusurmaa edeltävänä päivänä kuultavana juuri tästä, mutta sai pitää aseensa. Juuri tässä kohdassa poliisi toiminnallaan laiminlöi kouluampumisen uhrien oikeuden elämän suojaamisen loukaten ihmisoikeussopimuksen 2 artiklaa.

Käräjä- ja hovioikeus päätyivät aikoinaan eri linjoille omaisten kanssa. Omaisten mielestä aseen ottamatta jättänyt poliisi rikkoi tahallisesti virkavelvollisuuksiaan. Tuomioistuinten mukaan kyse oli tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Korkein oikeus eväsi omaisilta valitusluvan.

Ihmisoikeustuomioistuin ei ole kansallisten tuomioistuinten tuomioiden muutoksenhakufoorumi, neljäs oikeusaste. Niinpä ihmisoikeustuomioistuin ei ottanut kantaa kansallisen oikeuden tulkinnan oikeellisuuteen. Se ei sille suoranaisesti kuulu. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi asiaa ihmisoikeussopimuksen valtiolle asettamien velvoitteiden näkökulmasta. Se totesi uhrien omaisten saaneen sellaisen oikeudenmukaisen oikeusprosessin kuin tällaisessa asiassa ihmisoikeussopimus edellyttää. Samalla se totesi, että valtio oli myös rikkonut ihmisoikeussopimusta laiminlyömällä siltä edellytetyt ennaltaehkäisytoimet.

Valtiolla on positiivinen toimintavelvollisuus ehkäistä aseisiin liittyviä uhkia

Ihmisoikeustuomioistuin korostaa ratkaisussaan aseiden muodostavan niin suuren riskin elämälle eli ihmisoikeussopimuksen 2 artiklassa turvatun oikeuden elämään loukkaamiselle, että valtiolla ja sen eri viranomaisilla on erityisen suuri velvollisuus huolehtia siitä, että ihmisten henki ei joudu niiden takia vaaraan. Tätä riskiä Suomen valtio ei ollut onnistuneesti taklannut. Ongelmat olivat rakenteellisia. Toimintakulttuuri – suomalainen asekulttuuri – loi puitteet ihmisoikeusloukkaukselle. Varsinainen virhe tehtiin nimenomaan päivää ennen ampumista tapahtuneessa puhuttelussa, kun ampujalta ei otettu asetta pois. Ihmisoikeustuomioistuimen syyttävä sormi osoittaa kuitenkin valtiota – sen toimijoita lainsäätäjästä lukuisiin viranomaisiin – laajemmin kuin yksittäistä virheen tehnyttä poliisimiestä, vaikka ihmisoikeustuomioistuin painottikin, että juuri tätä nimenomaista kouluampumista viranomaiset eivät olisi voineet kohtuudella ennakoida, sillä esimerkiksi ampujan nettiin lataamat videot eivät tähän viitanneet.

Vaikka poliisi ja muut viranomaiset eivät pystyneet etukäteen näkemään juuri tämän kouluampumisen suunnittelua, ihmisoikeustuomioistuin katsoi ihmisoikeussopimuksen loukkauksen tapahtuneen juuri sen takia, että kyse oli ampuma-aseesta. Ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi siis siten yleisesti sen suomalaisen asepolitiikan ja sen aseiden hallussapitoon puuttumattomuuden, jota poliisin ratkaisu olla ottamatta asetta haltuun ilmensi. Vaikka ampujan kirjoitukset nettiin, jotka poliisi oli saanut haltuunsa puhuttaessaan häntä, eivät sisältäneet uhkauksia, niiden luonne oli sellainen, että ne synnyttivät epäilyn siitä, voiko henkilö pitää hallussaan ampuma-aseita. Ampuma-aseiden kohdalla puuttumiskynnyksen tällaiseen epäilyyn pitää olla erittäin alhainen, näin ihmisoikeustuomioistuin totesi.

Terveystietoja ei saa luovuttaa poliisille rutiiniluonteisesti

Kauhajoen uhrien omaiset katsoivat, että valtion olisi tullut suojata uhrien oikeutta elämään siten, että poliisille olisi pitänyt luovuttaa ennakollisesti ampujan terveystietoja. Ihmisoikeustuomioistuin ei hyväksynyt tätä väitettä. Ennen ampumista ei ollut tapahtunut mitään sellaista, jonka perusteella olisi voinut ajatella, että poliisin olisi pitänyt päästä käsiksi miehen terveystietoihin. Ihmisoikeustuomioistuin muistutti, että terveystiedot nauttivat yksityiselämän suojaa, eikä niitä voida toimittaa poliisille rutiininomaisesti.

Tämä kertoo hyvin siitä, ettei positiivisten toimintavelvoitteiden toteuttamiseksi – edes oikeuden elämään suojelemiseksi – voida tehdä mitä vain. Toimien on oltava hyväksyttäviä ja oikeasuhteisia. Niitä on siiis suunniteltava huolella, mikä palauttaa meidät jälleen alussa esiin nostamaani kysymykseen ihmisoikeuspolitiikan rakenteista. Rakenteiden tasolle meidät tuo myös tuomioon liitetty eriävä mielipide.

Kuinka pitkälle valtion on mentävä ja kuinka pitkälle saa saa mennä riskien ehkäisyssä?

Edellä käsitelty nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka pitkälle valtio saa mennä ja kuinka pitkälle sen on mentävä erilaisten elämää uhkaavien riskien ehkäisyssä. Siinä nimittäin vaanii totalitarismin vaara, kuten olemme tänä vuonna koronakriisin yhteydessä käydyssä perusoikeuskeskustelussa hyvin havainneet. Elämää suojaavien toimien, jotka puuttuvat yksilöiden vapauteen, on oltava hyväksyttäviä oikein mitoitettuja.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomari Tim Eicke pohtii kysymystä tänään annettuun tuomioon liittyneessä eriävässä mielipiteessä. Hän muistuttaa, kuinka Nicolae Virgiliu Tănase vastaan Romania -ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto jätti ottamatta kantaa siihen, onko autolla ajaminen yleisesti erityisen vaarallista. Hänen mielestään tuomioistuimen olisi myös tullut pidättäytyä tuomiossa etenemästä Suomen asepolitiikan ja suomalaisten viranomaiskäytänteiden ”vaarallisuuden oikeudelle elämään” arviointiin sekä samoin pidättäytyä samalla riittävän aseturvallisen yhteiskunnan luomista edellyttävän positiivisen toimintavelvoitteen johtamisesta ihmisoikeussopimuksen 2 artiklasta. Hänen mielestään ihmisoikeustuomioistuin astui tässä vaarallisille ja tuomioistuimille sopimattomille vesille, jotka vesittävät ihmisoikeussopimuksen artiklan 2 ydinmerkitystä eräänä sopimuksen perustavimmista ihmisoikeusvelvoitteista.

Eriävä mielipide on tärkeä muistutus tuomioistuinteitse valvottavan ihmisoikeusjuridiikan rajoista. Oikeus ja politiikka kietoutuvat aivan erityisen tiukasti komposiittirakenteeksi juuri positiivisten toimintavelvoitteiden kohdalla. Juuri siksi on tärkeää muistaa, että tänään annettu ihmisoikeustuomioistuimen tuomio osoittaa syyttävän sormensa suomalaisen ihmisoikeuspolitiikan rakenteisiin tavalla, jota ei pidä ymmärtää toimintatapojen oikeudelliseksi mikromanageroinniksi vaan sen sijaan kehotukseksi tarkastella noita rakenteita myös niistä niiden notkelmista, jotka ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa vaikeita.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto