Riku Neuvonen: Oikeuden väärinkäytön kielto ja KKO 2020:68


Pohjoismaisen vastarintaliikkeen lakkauttamisen hyväksyneessä korkeimman oikeuden ratkaisussa 2020:68 on runsaasti elementtejä oikeuden väärinkäytön kielloksi kutsutusta opista. Ratkaisu itsessään on mielenkiintoinen, valtiosääntöoikeudellisesti keskeistä on nimenomaan demokraattisen valtiojärjestyksen ja ihmis- ja perusoikeuksien turvaamiseen liittyvät kysymykset. Kärjistetysti demokratian puolustamisessa oikeuden väärinkäytön kiellon kautta on kyse vastauksesta saivartelevaan kysymykseen siitä, onko suvaitsevaisten suvaittava suvaitsemattomuutta. Tältä osin vastaus ei, koska osapuolet jakavat täysin erilaiset ja yhteen sovittamattomat perusarvot.

Oikeuden väärinkielto kielto on eri muotoiluna hyvin yleinen säännös monissa eurooppalaisissa valtiosäännöissä. Suomessa ja Pohjoismaissa sääntöä ei ole varsinaisesti muotoiltu valtiosääntöihin, mutta ajattelutapa vaikuttaa monien lakien taustalla. Suomen oikeuteen kielto tulee selkeimmin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 17 artiklan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 54 artiklan kautta. Molemmissa kielletään sopimuksissa turvattujen oikeuksien käyttö sillä tavalla, että ne tekevät tyhjäksi tai olennaisesti heikentävät sopimuksessa turvattuja oikeuksia. Saksassa kielto on kytketty erityisen vahvasti demokratian suojaamiseen ja ihmisarvoon. Oikeuden väärinkäytön kiellon kautta on esimerkiksi rajattu sananvapauden suojan ulkopuolelle äärimmäistä vihapuhetta ja yhdistymisvapauden ulkopuolelle väkivaltaisia ääriliikkeitä niin oikealta kuin vasemmalta.

Suomessa oikeuden väärinkäytön kielto on jäänyt osin sivurooliin. Tähän on kaksi syytä. Ensiksi historiallisesti Suomessa voitiin ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta rajoittaa perusoikeuksien alaan kuuluvaa toimintaa suhteellisen helposti, jolloin tarvetta erilliselle säännökselle tai opille ei ollut. Sinällään niin 1930-luvun kuohuissa kuin myöhemmin 1970-luvulla erilaisten äärisuuntien yhteydessä demokratian suojaaminen nostettiin esille, mutta edes nuoren Urho Kekkosen pamfletti Demokratian itsepuolustus (1936) ei ollut nimensä mukainen. Toiseksi Suomen nykyinen perusoikeusjärjestelmä painottaa lakien ennakkokontrollia, jolloin perustuslakivaliokunta tekee rajaukset lainsäädäntövaiheessa. Näin ollen yhdistyslain hyvien tapojen vaatimus tai vihapuheeksi kutsutun toiminnan kriminalisointi on käsitelty ennakollisesti.

Oikeuden väärinkäytön kielto on leimallisesti tuomioistuinvaiheeseen keskittyvä oppi, joka toimii eräänlaisena valttikorttina ja poistaa muutoin suoritettavan eri oikeuksien välisen punninnan. Suomessa tuomioistuinten suorittamaan perustuslainmukaisuuden valvontaan on suhtauduttu nihkeästi, jonka vuoksi perustuslaissa on 106 §:n ilmeisyysvaatimus. Huomattava on, että tämäkin vaatimus kohdistuu sovellettavan lain perustuslainmukaisuuteen eikä niinkään siihen, onko tapauksessa kyse perustuslainmukaisesta toiminnasta. Suomessa oppia on sivuttu kuin kissa kuumaa puuroa, mutta perusoikeusopin ennakkovalvontapainotus on mahdollistanut erilaiset kiertoilmaukset.

Oikeastaan KKO:n ja sitä edeltäneiden alempien oikeusasteiden ratkaisu ei ole puhdasta oikeuden väärinkäytön kiellon soveltamista, koska lähtökohtana on yhdistyslain säännökset ja perustuslakivaliokunnan käytäntö esimerkiksi vihapuheeksi kutsutun toiminnan kriminalisoinnissa. Tapaus on näin ytimeltään normaalia tavanomaisen lain tulkintaa perus- ja ihmisoikeusargumentaatioon tukeutuen.

Kuitenkin tuomioistuimet ja erityisesti KKO toteavat, että PVL toimii kansanvaltaisten periaatteiden vastaisesti, käyttää toiminnassaan väkivaltaa ja järjestön viestintä halventaa eri ihmisryhmiä. Jo tapauksen tiivistelmässä KKO toteaa toiminnan olevan yhdistymisvapauden ja sananvapauden väärinkäyttöä. Tätä argumentaatiota tukemaan on valittu runsaasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. Näin ollen KKO on ottanut varsin selvästi ainakin tässä tapauksessa oikeuden väärinkäytön kiellon ja demokratian perusrakenteiden turvaamisen osaksi Suomen oikeusjärjestelmää.

Tavallaan oikeuden väärinkäytön kielto on ollut osa Suomen oikeusjärjestelmää jo aiemmin. Oppi on kehittynyt alun perin ranskalaisessa yksityisoikeudessa. Näin ollen Suomessa on siitä merkkejä esimerkiksi sopimustoiminnassa ja olennaisimmin šikaanikiellon muodossa, josta selkein esimerkki on naapuruussuhdelain kielto rakentaa naapureita haittaavalla tavalla. Ihmisoikeuksiin ja valtiosääntöoikeuteen kielto on tullut toisen maailmansodan jälkeen. Tarkoituksena on turvata ihmis- ja perusoikeusjärjestelmien ytimeen kuuluvaa vähemmistön suojaa enemmistövaltaa vastaan samoin kuin demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita. EIT:n ja eri valtioiden käytännössä keskiöön onkin nostettu nimenomaan sellaisen toiminnan rajoittaminen ja kieltäminen, joka pyrkii kumoamaan demokraattisen järjestelmän ihmis- ja perusoikeuksineen. Toinen elementti on ollut etenkin Saksassa ihmisarvon loukkaamattomuus, jolla on perusteltu äärimmäisen vihapuheen kielto sananvapauden väärinkäyttönä.

KKO:n ratkaisussa korostuu vahva linkki opin eurooppalaiseen soveltamiskäytäntöön erityisesti kansallissosialismin, väkivallan käytön ja vihapuheen osalta. Ratkaisun perusta on se, että PVL ei käytä toiminnassaan normaaleja poliittisia vaikuttamiskeinoja ja tavoitteena on kaataa demokraattinen yhteiskuntajärjestys ihmis- ja perusoikeuksineen. Nähtäväksi jää kehittyykö nyt selkeästi Suomeen napattu oppi tuomioistuinkäytännössä vai ottaako perustuslakivaliokunta selkeämmän aseman ja käytännöllään vahvistaa, että Suomen valtiosääntöön rakentuu ajatus oikeuksien väärinkäytön kiellosta.

Riku Neuvonen
Yliopistotutkija, dosentti
Helsingin yliopisto ja Tampereen yliopisto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: