Papin saamaa varoitusta koskeva korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätös on hämmentävä ja oikeudelliselta arvioinniltaan valitettavan suppea. Kysymys oli Oulun tuomikapitulin antamasta varoituksesta, papin vihittyä samansukupuolinen pari avioliittoon kirkollisin menoin. Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi varoituksen vedoten kirkon avioliittokäsityksen oikeudellisesti epäselvään tilanteeseen. Hallinto-oikeuden mukaan papin on noudatettava virkatehtävissään voimassa olevaa lakia eikä papille voitu antaa varoitusta toimiessaan epäselvässä oikeudellisessa tilanteessa.
Kirkon vihkimiskäytännön ja oikeudellisen sääntelyn välillä on jännite, johon korkeimmalta hallinto-oikeudelta odotettiin selvennystä. Miten oikeusvaltioperiaate ja yhdenvertaisuus sovitetaan yhteen uskonnonvapauden ja kirkon autonomisen aseman kanssa. Näihin kysymyksiin KHO ei päätöksellään ottanut kantaa. KHO päätyi arvioimaan, että kirkon avioliittokäsityksen mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto ja tuomikapitulilla on ollut lainmukainen oikeus antaa papille varoitus avioliittokäsityksen vastaisen kirkollisen vihkimisen toimittamisesta. Oikeudellisen kysymys aseteltiin siten, että arvioitavana on ainoastaan kirkon episkopaaliseen rakenteeseen liittyvä tuomiokapitulille kuuluva hengellisen työn suorittamisen valvontaoikeus. Asiassa ei ollut kyse kirkkolaissa erikseen säädetystä papille annettavasta virkamiesoikeudellisesta varoituksesta. Erottelussa nousee esiin papin tehtävän kaksinainen luonne, yhtäältä kirkon hengellisen työn tekijänä ja toisaalta julkisen vallan käyttäjänä.
Päätöksen kysymyksenasettelussa ja perusteluissa on kuitenkin merkittäviä puutteita. Korkein hallinto-oikeus ei ota huomioon Suomen evankelis-luterilaisen kirkon erityistä oikeudellista asemaa. Toki kirkolla on uskonnonvapauteen perustuva uskonnollisen yhteisön sisäinen autonomia, kuten muillakin uskonnollisilla yhteisöillä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon oikeudellinen asema ei kuitenkaan tyhjenny uskonnolliseen ulottuvuuteen. Kirkko on myös julkisen vallan käyttäjä ja sen palvelussuhteessa olevat virkamiehet ovat perusoikeussäännöksien sitomia (HE 309/1993 vp, s. 26.). Pappien toiminnan laillisuutta, tai papin toiminnastaan saaman varoituksen laillisuutta, arvioitaessa olisi välttämätöntä huomioida myös oikeusvaltioperiaatteen merkitys. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia (PL 2 § 3 mom.). Julkisen vallan käytön lakisidonnaisuuden merkitystä ei päätöksessä kuitenkaan arvioida.
Tässä kirjoituksessa kiinnitän huomiota eroihin hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden kysymyksenasettelussa. Vertaan myös päätöksen perusteluja perustuslakivaliokunnan käsitykseen kirkon autonomisen aseman suhteesta perusoikeussäännösten velvoittavuuteen. Viimeisenä tarkastelen tapaa, jolla KHO tekee oikeudellisen arvion kirkon avioliittokäsityksestä. Yleisesti totean, että annetun päätöksen perustelut ovat vaivaannuttavan niukat edellä mainituista näkökulmista tarkasteltuna.
Pieni mutta ratkaiseva ero kysymyksenasetteluissa
Pohjois-Suomen hallinto-oikeus muotoili ratkaistavan oikeuskysymyksen seuraavasti:
”Asiassa on kysymys siitä, onko valittaja toiminut kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon Oulussa 5.8.2017, ja onko tuomiokapituli voinut antaa hänelle kirjallisen varoituksen mainitun toiminnan vuoksi.”
Hallinto-oikeus arvioi sekä papin toiminnan lainmukaisuutta, että tuomikapitulin antaman varoituksen lainmukaisuutta. Päätöksessään hallinto-oikeus korostaa, että papin on virkatehtäviä suorittaessaan velvollinen noudattamaan voimassa olevaa lakia, lain nojalla annettuja säännöksiä sekä työnantajansa antamia työnjohdollisia määräyksiä. Hallinto-oikeus tekee myös erottelun avioliittokäsitykseen liittyvän teologisen tulkinnan ja siihen liittyvän oikeudellisen sääntelyn välille. Koska kirkollista vihkimistä säänteleviin oikeusnormikokonaisuuksiin ei ole avioliittolain muutoksen jälkeen otettu säännöstä avioliitosta naisen ja miehen välisenä liittona, asia on hallinto-oikeuden mukaan oikeudellisesti sääntelemätön. Hallinto-oikeus korostaa, että oikeudellisen sääntelyn tila on eri kysymys kuin avioliittokäsityksen teologinen tulkinta:
”Vaikka kirkon avioliittokäsitys tuomiokapitulin päätöksissä esille tuoman mukaisesti olisikin miehen ja naisen välinen, on tilanne edellä kerrotulla tavalla edelleen sääntelemätön.”
Korkein hallinto-oikeus päätyy arvioimaan avioliittokysymyksen oikeudellista tilaa toisenlaisesta lähtökohdasta.
”Saadun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu.”
Siinä missä hallinto-oikeus näkee, että avioliiton rajaaminen yleisestä lainsäädännöstä poikkeavasti edellyttää nimenomaisen oikeusnormin olemassaoloa, korkein hallinto-oikeus pitää riittävänä, että kirkon avioliittokäsitys voidaan määrittää saadusta selvityksestä. Päätöksessä ei avata mitkä osat saaduissa selvityksissä olivat vakuuttavia tai oikeudellisesti merkityksellisiä ja mitkä eivät. Päätöksessä ei myöskään perustella miten selvityksissä esitettyjen argumenttien oikeudellista painoarvoa arvioitiin. Yksi syy tapauksen päätymisessä ylimpään oikeusasteeseen on ollut avoin kysymys siitä, miten kirkon avioliittokäsitys voidaan oikeudellisesti pätevällä tavalla määrittää kun selvää lainsäännöstä ei ole. Epäselvää on myös minkälainen oikeudellinen painoarvo kirkon avioliittokäsitykselle on annettava, jos se on jännitteisessä suhteessa virkamiesoikeudellisten velvollisuuksien ja perusoikeusmyönteisen laintulkinnan kanssa. Näihin näkökulmiin korkein hallinto-oikeus antaa valitettavan vähän, jos lainkaan, perusteltuja tulkintaohjeita.
Papille kohdistetun varoituksen lainmukaisuuden arvioinnin jaottelu hengelliseen ja virkamiesoikeudelliseen osa-alueeseen herättää kysymyksen, olisiko papin toiminnan moitittavuutta arvioitu toisin, jos kyseessä olisi ollut papin virkavelvollisuuksien hoitamiseen liittyvä virkamiesoikeudellinen varoitus. Papin virkavelvollisuuteen kuuluva tarkka lain noudattaminen oli nimittäin Pohjois-suomen hallinto-oikeuden valitsema painotus. On myös kysyttävä missä määrin KHO:n tekemä erottelu, tai pikemminkin virkamiesoikeudellisen näkökulman poissulkeminen, on ylipäätään mielekästä arvioitaessa papin toimintaa. Vihkiessään parin avioliittoon pappi toimii sekä, hengellisessä papinvirassa, että virkamiesoikeudellisessa papin virassa. Erottelu tuntuu pikemminkin teoreettiselta, eikä istu luontevasti oikeuskäytäntöön. Erottelun myötä on kuviteltavissa tilanne, jossa tuomikapituli voi laillisesti moittia samansukupuolisen parin vihkivää pappia kirkon avioliittokäsityksen vastaisesta toiminnasta ja samaa pappia voi, virkamiesoikeudellisesta näkökulmasta, moittia vihkimästä kieltäytyessään yhdenvertaisuusperiaatteen ja tarkan lain noudattamisen periaatteen rikkomisesta.
Perustuslain 80 §:n oikeusvaikutus ulottuu myös kirkon sisäisen autonomian alueella
Korkein hallinto-oikeus viittaa ratkaisussaan perustuslakivaliokunnan varsin tuoreeseen lausuntoon (PeVL 4/2020 vp.) perustellessaan uskonnollisten yhteisöjen sisäistä autonomiaa:
”Perustuslakivaliokunta on toisaalta todennut, että perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnolliseen yhdistymisvapauteen sisältyy uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I, PeVL 57/2001 vp, s. 2/I).”
Lainaus on osa pidempää kappaletta, jossa perustuslakivaliokunta arvioi perusoikeussäännösten velvoittavuuden ja kirkon autonomian suhdetta. Koko kappale kuuluu seuraavasti:
”Lähtökohtana on jo vanhastaan ollut, että perusoikeussäännökset ulottavat vaikutuksensa muuhunkin julkiseen toimintaan kuin valtion nimissä tapahtuvaan ja että evankelis-luterilainen kirkko kuuluu tässä mielessä siihen ”julkiseen valtaan”, joka on useissa perusoikeussäännöksissä velvoitettuna tahona ja jonka tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen (ks. HE 309/1993 vp, s. 26). Samoin perustuslain 80 §:ssä tarkoitettu lailla säätämisen vaatimus koskee myös evankelis-luterilaisen kirkon autonomian piiriin sinänsä kuuluvia asioita, jos kysymys muutoin on yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista tai asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I ). Perustuslakivaliokunta on toisaalta todennut, että perustuslain 11 §:ssä turvattuun uskonnolliseen yhdistymisvapauteen sisältyy uskonnollisen yhdyskunnan tietynasteinen sisäinen autonomia (PeVL 20/2003 vp, s. 2/I, PeVL 57/2001 vp, s. 2/I).”
Perustuslain 80 §:ssä tarkoitettu lailla säätämisen vaatimus koskee siis myös kirkon autonomian alueelle kuuluvia asioita. Perustuslakivaliokunnan kantaa ei kuitenkaan oteta päätöksessä huomioon. Tätä voi pitää merkittävänä puutteena, ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan aseman perustuslain tulkitsijana ja lausunnon erittäin läheinen ajallinen ja asiallinen yhteys tapauksessa käsiteltävään oikeuskysymykseen. Puutteen merkitystä korostaa se, että alempi oikeusaste piti selvän lainsäännöksen puuttumista merkittävimpänä oikeudellisena seikkana asian ratkaisemisessa.
Voidaan tietysti ajatella, että oikeus saada osakseen kirkollinen toimitus ei ole merkitykseltään yksilön oikeuksien perusteita koskeva kysymys ja siksi perustuslain 80 §:n oikeusvaikutusta ei ollut tapauksessa tarpeen arvioida. Perustuslain esitöistä ja oikeuskäytännöstä ei kuitenkaan löydy selvää tukea 80 §:n soveltamisalan suppealle tulkinnalle. Esitöiden mukaan perustuslain 80 §:n säännös edellyttää, että kaikki yksilön oikeusasemaan vaikuttavat keskeiset säännökset tulisi antaa lailla. Lailla voidaan asetuksenantaja valtuuttaa antamaan tarkempia säännöksiä yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvistä vähäisistä yksityiskohdista (HE 1/1998). Esimerkinomaisesti todettakoon, että tapauksessa KHO 2014:170 arvioitiin, että jos patenttirikkomusväitteen tutkimisen edellytykseksi asetetaan väitemaksun suorittaminen ennen kuin väiteaika päättyy, on asiasta säädettävä lailla, koska maksuvelvollisuuden sitominen väiteaikaan vaikuttaa väitteentekijän oikeusasemaan.
Kirkollisen vihkimisen oikeudellisesta arvosta voi olla montaa mieltä. Loogisen eheyden kannalta on kuitenkin ajateltava, että jos uskonnonvapaudella ja uskonnonharjoittamisella nähdään olevan merkittävää oikeudellista arvoa, on uskonnonvapauden suojattava myös samansukupuolisissa parisuhteissa elävien yhteisön jäsenten oikeuksia uskonnonharjoittamiseen ja kirkollisiin toimituksiin laissa säädetyin ehdoin.
Oikeusvaikutuksen muodollinen edellytys
Päätöksessä todetaan, että KHO voi ainoastaan tutkia onko tuomikapituli voinut katsoa papin toiminnan olleen kirkon avioliittokäsityksen vastainen. Korkein hallinto-oikeus pyrkii asettelemaan kysymyksen siten, että se ei ota kantaa avioliittokysymykseen vaan tutkii, onko tuomikapituli voinut pitää papin toimintaa kirkon avioliittokäsityksen vastaisena. Ilmeisesti KHO pyrkii välttämään tilannetta, jossa sen voitaisiin nähdä määrittäneen kirkon avioliittokäsityksen. Kysymystä KHO ei kuitenkaan onnistu väistämään.
Päätöksessä todetaan, että oikeudellisen arvion mukaan kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä ei ole avioliittolainmuutoksen myötä muutettu. Perusteluissa viitataan avioliittolain esitöihin. Eduskunnan lakivaliokunta katsoi, että avioliittolain muutos ei vaikuta uskonnollisten yhdyskuntien oikeuteen päättää vihkimiskäytännöstään. Oikeus päättää vihkimiskäytännöstä ei kuitenkaan ole ollut tapauksessa riitainen seikka. Osapuolten erimielisyys koski kysymystä siitä, mitkä ovat tämän, uskonnonharjoittamista mahdollisesti rajoittavan, oikeuden käytön muodolliset edellytykset.
KHO:n päätös näyttää perustuvan ajatukseen kirkon avioliittokäsityksen sellaisesta selkeydestä, että siitä voidaan suoraan johtaa oikeusvaikutuksia. Näin vaikka kirkon avioliittokäsityksen oikeudellinen pohja, tai pohjattomuus, oli se peruste, jonka vuoksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeus kumosi papin saaman varoituksen. Tämän ratkaisun perustelujen puuttumista voi pitää merkittävänä puutteena. Olihan perustuslakivaliokunta ottanut asiaan tuoreeltaan kantaa. Perustuslain 80 §:n velvoitteiden oikeusvaikutus ulottuu myös kirkon autonomian piiriin kuuluviin asioihin.
KHO:n oikeudellisen arvioinnin kirkon avioliittokäsityksestä voi nähdä aitona oikeudellisena arviointina tai pelkkänä tosiasiatilan toteamisena. Jos kyseessä on oikeudellinen arviointi, arvioinnin oikeudelliset perustelut olisi ollut suotavaa kirjoittaa auki. Minkälaiseen oikeuslähdeopilliseen kehykseen arviointi perustuu. Millä oikeudellisella perusteella teologinen tulkinta saa oikeudellisesti velvoittavia oikeusvaikutuksia. Pohjois-Suomen hallinto-oikeus erotti teologisesti riittävät perustelut oikeudellisesti riittävistä perusteluista. Hallinto-oikeus edellytti nimenomaista lainsäännöstä, jotta kirkon avioliittokäsitykselle voitiin nähdä olevan oikeudellisesti velvoittavia vaikutuksia.
Jos korkeimman oikeuden näkemys avioliittokäsityksen muuttumattomuudesta on ymmärrettävä tosiasiatilan toteamiseksi, päädymme takaisin kysymään, millä muodollisella menettelyllä kirkon avioliittokäsitys on määritettävä, jotta sille voidaan antaa oikeudellisesti velvoittava luonne. Uskonnonvapaus ei ole keino kiertää oikeudellisen perustelemisen vaatimuksia, vaan oikeusperiaate, jonka merkitys on punnittava tapauskohtaisesti. Uskonnonvapauden oikeudellisten ulottuvuuksien arvioinnin tulee olla laadultaan oikeudellisiin argumentteihin sidottua oikeudellista arviointia. Sellaista arviointia, jossa asianmukaisesti otetaan huomioon muiden velvoittavien oikeusperiaatteiden tapauskohtainen merkitys ja perustuslakivaliokunnan kannanotot perustuslain säännösten oikeusvaikutuksen ulottumisesta kirkon autonomian alueelle. Kirkon julkisoikeudellinen asema tai virkasuhteessa toimivan papin velvollisuus huomioida perusoikeussäännökset ei päätöksen perusteluissa saa lainkaan painoarvoa. Painoarvon arviointi ei ainakaan ole päätöksen perusteluista luettavissa.
Lopuksi
Ratkaisun suurimpana oikeudellisena epäselvyytenä on kirkon avioliittokäsityksen määrittäminen ilman auki kirjoitettuja oikeudellisia perusteluja. Uskonnonvapaus ei ole ainoa perusoikeusulottuvuus, jonka kautta kirkon sisäisen autonomian rajoja tai autonomian suomien oikeuksien käyttämisen muodollisia edellytyksiä on arvioitava. Suomen evankelis-luterilainen kirkon palveluksessa olevat papit käyttävät julkista valtaa virkasuhteissa. Tämän oikeustosiseikan tulisi näkyä KHO:n päätöksen perusteluissa. Osapuolilla oli erimielisyyttä kirkon avioliittokäsityksen määrittämiseen liittyvästä toimivallasta ja määrittämisen muodollisista edellytyksistä. Asian ollessa käsittelyssä korkeimmassa hallinto-oikeudessa eduskunnan perustuslakivaliokunta antoi asiaan liittyvän perustuslain tulkintaohjeen, joka olisi tullut päätöksessä huomioida. KHO:n vuosikirjapäätös on kuitenkin näiden kysymysten osalta vaivaannuttavan vaiti. Käsittelemättä jää myös kysymys seurakunnan jäsenien oikeudesta uskonnonharjoittamiseen ja heille laissa säädettyjen oikeuksien merkityksestä arvioitaessa papin velvollisuutta vihkiä tai olla vihkimättä samansukupuolisia pareja.
Ylimpien oikeusasteiden ratkaisujen ohjausvaikutuksen sanotaan olevan riippuvainen perustelujen laadusta. Näyttää siltä, että kirkon avioliittokäsityksen osalta viimeistä oikeudellista arviointia ei vielä tehty ratkaisussa KHO 2020:97.
Mika Sirelius
Perustuslakiblogi 
Jos Oulun hallinto-oikeuden päätös olisi jäänyt voimaan, olisiko avioliittolain muutos myös samaa sukupuolta oleville johtanut siihen, että kaikki uskonnolliset yhdyskunnat, joilla on Suomessa vihkimisoikeus, olisivat velvollisia vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja? Voidaanko sitä perustella, että luterilainen kirkko olisi lain muutoksen perusteella velvollinen vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, mutta ortodoksikirkko ja katolinen kirkko eivät?
Sateenkaaripapit toimivat kuin siviilivihkijät, jos he katsovat lain perusteella olevansa oikeutettuja suorittamaan vihkitoimituksia. Avioliittolaissa on mainittu, että uskonnollinen yhdyskunta voi asettaa vihkimiselle ehtoja. Uskonnollisen yhdyskunnan vihkioikeus perustuu sen oppiin ja käsityksiin, ei suoraan lakiin.
Vihkioikeus on maallinen ja nimenomaan perustuu suoraan lakiin. Vihkioikeus ei ole luterilaisen kästyken mukaan välttämätön kirkolla edes olla. Luterilaisessa kirkossa vihkioikeus ei suoraan perustu uskonnon oppeihin eikä uskonnon käsityksiin – näinhän Luther linjasi.
Sateenkaaripappien käsitys, että he toimivat kuin siviilivihkijät, on oikea luterilaisen opin puitteissa.
Kirkko, josta tässä tapauksessa kyse on, on luterilainen – ei esimerkiksi roomalaiskatolinen.
Aivan muita ovat ne kirkot ja doktriinilinjat, jossa avioliitto on sakramentti. Luterilaisessahan se sitä ei ole.
Itse olen siis sitä mieltä että Suomen valtio omistaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon. Tästä lujasta lähhtökohdasta seuraa että siinä kirkossa oppina on ensi sijassa sen omistajan eduskunnassaan säätämät lait. Ei sinne kuulu minkänlainen jäsenten uskonnonvapaus – itsepähän ovat jäsenet tulleet tai pysyttäytyneet valtion omistuksiin kuuluvassa siinä kirkossa.
Vapaita uskonnollisesti saavat olla vain ne jotka ovat itse ryhmittäytyneet yhdyskunnaksi. Merkittävimmät niistä löytyy uskonnollisten yhdyskuntien rekisteristä. Suomen evankelisluterilainen kirkko ei ole sellainen, vaan se kuuluu valtion omistukseen.