Pauli Rautiainen: Perustuslakivaliokunta vei tänään vangeilta oikeuden oikeusturvaan – eteneekö Suomi nyt kohti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavaa tuomiota?

Perustuslakivaliokunta antoi tänään lausuntonsa hallituksen esityksestä vankeusaikaisen rikollisuuden estämisen ja laitosturvallisuuden ylläpitämisen tehostamista koskevaksi lainsäädännöksi. Esitys on vankien oikeuksien kannalta mitä keskeisin.

Perustuslakivaliokunnan yksimielinen lausunto on puolestaan huolestuttava signaali valiokunnan harjoittaman perustuslakikontrollin yskähtelystä. Valiokunta vei nimittäin vangeilta oikeuden oikeusturvaan.

Perustuslain 21 §:ssä turvattu oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi on oikeusvaltion kulmakivi. Kun tätä oikeutta aletaan rapauttamaan, oikeusvaltio yksinkertaisesti romahtaa oikeusturvan ollessa oikeusvaltiota kasassa pitävä liima.

Kun perustuslakivaliokunta sallii yhden ihmisryhmän sysäämisen oikeusvaltion reunalle tai jopa sen ulkopuolelle, se luo pohjan perustuslain tulkinnoille, joiden kautta voidaan sallia myös toisten ihmisryhmien vastaava kohtelu.

Ymmärsikö perustuslakivaliokunta tämän tänään antamastaan lausunnostaan päättäesään? Jos valiokunta sen ymmärsi, olemme tänään ottaneet askeleen todella vaarallisella tiellä.

Käsittelen tässä kirjoituksessa perustuslakivaliokunnan lausuntoa lähinnä vain vankien oikeutta oikeusturvaan koskevalta osalta. Hallituksen esitykseen ja perustuslakivaliokunnan lausuntoon liittyy toki muitakin mielenkiintoisia ja yhteiskuntapoliittista keskustelua kaipaavia teemoja.

Vapautensa menettäneiden oikeusasema

Erilaiset vankien oikeuksien loukkaukset paljuselleistä tarkkailuhaalareihin ja vankiloiden esteettömyysongelmiin ovat olleet jo pitkään suomalaisen ihmisoikeuspolitiikan häpeäpilkku. Oikeusasiamies julkaisi lähes läpi 2010-luvun listausta ”kymmenestä pahimmasta suomalaisesta perus- ja ihmisoikeusongelmasta”. Vankeihin kohdistuvat oikeudenloukkaukset pääsivät joka vuosi listalle.

Jo pitkään kriminaalipoliittinen asenneilmapiiri on Suomessa kiristynyt siten, että vangeilta on haluttu viedä heille kuuluvia perus- ja ihmisoikeuksia: heidät on haluttu sysätä jonkinlaisen ”oikeusvaltion kevennetyn karavalakkimuodon” piiriin. Perustuslakiblogissa on seurattu kehitystä huolestuneena jo blogin alkuajoista lähtien.

Vankien oikeusaseman valtiosääntöoikeudellisena lähtökohtana toimii perustuslain 7.3 §, jonka viimeisen virkkeen mukaan vapautensa menettäneiden oikeudet turvataan lailla. Säännös saa sisältöä muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 6 artiklasta, YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia sopimuksen 9, 10 ja 14 artikloistaa sekä lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 37 artiklasta, joissa luetellaan koko joukko vangin oikeuksia.

Valtiosääntöoikeudellisessa tarkastelussa on kuitenkin muistettava, että vangeille kuuluvat kaikki muutkin perus- ja ihmisoikeudet, jos niitä ei ole rajoitettu ihmisoikeussopimusten ja perusoikeussäännösten kannalta hyväksyttävällä tavalla. Lähtökohtaisesti vankien oikeusaseman turvaamisessa ei pitäisi siis olla mitään vaikeaa. Kun vangit saavat nauttia kaikkien muiden ihmisten tapaan perus- ja ihmisoikeuksistaan, kaikki on valtiosääntöoikeudellisesti kunnossa.

Vankien tapaan myös muiden laitoksissa oleskelevien henkilöiden perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisessa korostuu aivan erityisellä tavalla perusoikeusrajoitusten lakisääteisyyden, hyväksyttävyyden, tarkkarajaisuuden ja oikeasuhtaisuuden lisäksi tarve kiinnittää huomio oikeusturvaan. Vaikka ns. laitosvaltaoppi on näennäisesti purettu, on suomalaisella oikeusvaltiolla ollut vaikeuksia turvata laitoksissa oleskelevien oikeusturva.

Uppiniskaisuutta osoitti esimerkiksi 2010-luvun alussa nähty episodi kriminaalipotilaiden pakkohoidon jatkamista koskevan päätöksenteon järjestämisestä. Tapauksessa oli lyhyesti kyse siitä, että Suomi ei meinannut suostua edes saatuaan asiasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta langettavan tuomion asiassa X vastaan Suomi (3.7.2012) turvaamaan kriminaalipotilaille eurooppalaisen ihmisoikeusstandardin mukaista oikeusturva. Uppiniskaisuuden ydin on koottu alla olevaan kaavioon, joka kertoo siitä, kuinka ihmisoikeuksien noudattamisen valvonta jäi käytännössä yhden hallintotuomioistuimen ja sen maaherra Wibeliuksen perintöä urheasti vaalineen ylituomarin varaan:

Kuopion hallinto-oikeuden omaksuman tulkintalinjan johdosta lainsäädäntöä lopulta muutettiin ihmisoikeusvelvoitteiden mukaiseksi. Esimerkkejä ns. laitosväestön oikeusturvasta huolehtimista koskevasta uppiniskaisuudesta löytyy muitakin. Niihin tarkemmin menemättä on syytä huomata, että Suomessa on ollut vakavia vaikeuksia hyväksyä sitä, millä tavoin vapautensa menettäneiden oikeusturva on järjestettävä.

Tämä on se laajempi konteksti, johon tämän päivän tapahtumat perustuslakivaliokunnassa on sidottava. Siirrytään seuraavaksi niiden käsittelyyn.

Mitä ihmettä? Perustuslakivaliokunnan kansanedustajajäsenet irrottivat perustuslain 21 §:n tulkinnat vakiintuneesta tulkintadoktriinista

Aloitetaan perustuslakivaliokunnan tämän päivän tapahtumien kuvaus sääntely-yhteydestä. Eduskunnassa nyt käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä ehdotetaan muun muassa vankeuslain 9 luvun 3 a §:ään otettavaksi uudet säännökset vangille annettavan Rikosseuraamusviraston hyväksymän maksukortin käytön valvonnasta. Kortin käyttöä voidaan valvoa tavanomaisesta maksuliikenteestä poikkeavien maksutapahtumien havainnoimiseksi siten, että valvonta kohdistetaan yksinomaan maksutapahtumien lukumäärään ja rahamäärään. Jos tällaisessa valvonnassa havaitaan tavanomaisesta maksuliikenteestä poikkeavia maksutapahtumia tai jos se on muusta syystä tarpeen, maksukortin käyttöä voidaan tapauskohtaisen päätöksen perusteella valvoa siten, että valvonta kohdistetaan kaikkiin maksukortin käyttöä koskeviin tietoihin. Edellytyksenä on, että valvonta on tarpeen rikoksen estämiseksi, vankilan järjestystä uhkaavan vaaran torjumiseksi taikka vangin tai muun henkilön turvallisuuden suojelemiseksi. Päätös voidaan tehdä enintään kuukaudeksi kerrallaan. Vastaavat säännökset on tarkoitus sisällyttää myös tutkintavankeuslain 5 luvun 3 a §:ään.

Maksukortin käytön valvonta merkitsee puuttumista perustuslaissa turvattuun yksityiselämän suojaan. Käytön valvonta on perusoikeusnäkökulmasta kyseenalaista jo siksi, että vangilla voi olla myös omia pankkitilejä, joihin valvontaa ei kohdistuisi, jolloin jää epäselväksi, miksi nyt esitetty valvonta on ylipäänsä välttämätöntä. Asia on valtiosääntöoikeudellisesti mitä relevantein perusoikeuksien rajoitusedellytysopin soveltamisen kannalta. Siksi onkin kummallista lukea perustuslakivaliokunnan pöytäkirjasta:

”Valiokunta päätti edustaja Koskisen tekemästä ja edustaja Rydmanin kannattamasta ehdotuksesta poistaa [valiokunnan lausunnosta valiokunnan sihteerien laatimaan pohjaesitykseen sisältyneen] seuraavansisältöisen kappaleen 9:

”Perustuslakivaliokunnan mukaan on myös selvää, että perusoikeusrajoitus ei voi olla tarkoitukseensa soveltuva ja siten välttämätön, jos sillä ei edes periaatteessa voida saavuttaa sen perusteena olevaa hyväksyttävää tavoitetta (ks. PeVL 40/2017 vp, s. 4, PeVL 55/2016 vp, s. 4—5 ja PeVL 5/2009 vp, s. 3/II). Vangilla voi olla myös omia pankkitilejä, joita on myös mahdollista käyttää rikolliseen toimintaan eikä Rikosseuraamuslaitoksen valvontavalta kohdistuisi tällaisiin tileihin. Valiokunnan mielestä ei ole siten selvää, minkä vuoksi juuri Rikosseuraamuslaitoksen hyväksymiin maksukortteihin kohdistuva valvonta ylipäänsä on välttämätöntä. Esityksessä (s. 8 ja 20) tuodaan lisäksi esille, että maksukortin liikkeellelaskijan velvollisuutena on valvoa maksukorttien maksuliikennettä epätavallisten liiketoimien ja rahavirtojen havaitsemiseksi, kuten esimerkiksi rahanpesun ja terrorismin rahoittamiseen liittyen.” 

Valiokunta päätti edustaja Koskisen tekemästä ja edustaja Rydmanin kannattamasta ehdotuksesta poistaa kappaleesta 10 ensimmäisen virkkeen, joka kuuluu ”Perustuslakivaliokunnan mielestä ehdotettu maksukortin valvontaa koskeva toimivaltuus olisi asianmukaisinta poistaa.” 

Sivuutetaan nyt kuitenkin nämä duubiot koko valvontatematiikan mielettömyydestä ja siirrytään oikeusturvaulottuvuuteen, jonka suhteen valiokunnassa tapahtui tänään jotain vielä huolestuttavampaa edustaja Koskisen ehdotuksesta ja edustaja Rydmanin kannattamana.

Hallituksen esityksen mukaan päätökseen, jolla sallitaan kaikkiin maksukortin käyttöä koskeviin tietoihin kohdistuva erityinen valvonta, kohdistuusi muutoksenhakukielto. Siis päätökseen, joka kohdistuu rajoittavasti perustuslaissa turvattuun yksityiselämän suojaan ja jonka tekeminen perustuu laissa säädettyihin oikeudellisiin edellytyksiin, ei voisi hakea muutosta hallinnon oikeussuojajärjestelmässä. Siis päätökseen, joka vaikuttaa perustuslain 21 §:ssä tarkoitetulla tavalla sen kohteen oikeuksiin ja velvollisuuksiin, ei voi hakea muutosta. Ajatus on oikeusvaltiollisuuden näkökulmasta mieletön, jos sen takana ei ole erityisen painavia perusteita. Eikä hallituksen esityksessä ole oikeastaan edes yritetty esittää tällaisia.

Tästä huolimatta perustuslakivaliokunta toteaa tänään yksimielisesti hyväksymässään lausunnossaan:

”Ehdotettu muutoksenhakukielto on sen sääntelykonteksti sekä poikkeuksellisten valtuuksien laillisuusvalvonta huomioon ottaen hyväksyttävissä perustuslain 21 §:n kannalta.”

Valiokunnan pöytäkirjasta ilmenee, että tämä lause, jolla muutoksenhaku kielto hyväksytään, on hyväksytty valiokunnan yksityiskohtaisessa käsittelyssä edustaja Koskisen edustaja Rydmanin kannattamasta ehdotuksesta. Sitä ei sisältynyt perustuslakivaliokunnan käsittelyn pohjana olleeseen asiantuntijakuulemisen perusteella laadittuun valiokunnan sihteeristön lausuntoluonnokseen.

Pöytäkirja kertoo myös, kuinka perustuslakivaliokunnan sihteeristön laatimassa lausuntoluonnoksessa, joka oli käsittelyn pohjana, luki:

”Esityksen säätämisjärjestysperusteluissa valituskiellon perustuslainmukaisuutta perustellaan viittauksella perustuslakivaliokunnan lausuntoon PeVL 34/2014 vp. Valiokunnan mielestä viitatussa lausunnossa arvioitua päätöstä yhteydenpidon rajoittamisesta ei voi rinnastaa nyt ehdotettuun sääntelyyn.”

Edustaja Koskisen tekemästä ja edustaja Rydmanin kannattamasta ehdotuksesta valiokunta muutti kohdan lausuntoonsa muotoon:

”Esityksen säätämisjärjestysperusteluissa valituskiellon perustuslainmukaisuutta perustellaan viittauksella perustuslakivaliokunnan lausuntoon PeVL 34/2014 vp. Valiokunnan mielestä viitatussa lausunnossa arvioitua päätöstä yhteydenpidon rajoittamisesta voidaan luonteeltaan ja tarkoitukseltaan rinnastaa nyt ehdotettuun sääntelyyn.”

Hokkus pokkus ja musta muuttui valkoiseksi.

Nähdäkseni pohjaesityksessä ollut tulkinta on valtiosääntöoikeudellisesti hyvin perusteltu, kun sen sijaan edustajien Koskinen ja Rydman muutosesitys, jonka valiokunta meni yksimielisesti hyväksymään, on valtiosääntöoikeudellisesti ohuilla jäillä.

Lausunnossaan PeVL 34/2014 vp perustuslakivaliokunta on kyllä hyväksynyt eräitä muutoksenhakukieltoja vankeuslainsäädäntöön, mutta nähdäkseni kysymys on siinä määrin erilaisista muutoksenhakukielloista, että hallituksen esityksen ja edustajien Koskinen & Rydman rakentama analogia ei ole oikeudellisesti kestävä. Oikeastaan pikemminkin perustuslakivaliokunnan lausunto PeVL 34/2014 vp olisi syytä asettaa valtiosääntöoikeudellisen kritiikin kohteeksi jonkinlaisena jo aiemmin tapahtuneena lipsahduksena perustuslain 21 §:n tulkintadoktriinista.

Pöytäkirja kertoo myös, kuinka perustuslakivaliokunta poisti tänään yksimielisesti edustaja Koskisen ehdotuksesta edustaja Rydmanin kannattamana lausunnosta myös seuraavat pohjaesityksessä olleet kohdat:

”Perustuslakivaliokunnan mielestä kysymys on viranomaisen päätöksestä, joka vaikuttaa perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sen kohteen oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Päätöksen tekeminen on sidottu edellytyksiin, joita on pidettävä asian ratkaisun laillisuusedellytyksinä (PeVL 46/2002 vp, PeVL 51/2010 vp ja PeVL 32/2012 vp). Päätöksen tekeminen ei ehdotuksen mukaan perustu tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Valvontaa ei ole nimenomaisesti säädetty salaiseksi tiedonhankintakeinoksi. 

Tällaisen päätöksen tekemiseen soveltuvat hallintolain säännökset, joita noudatetaan hallintopäätöstä valmisteltaessa ja tehtäessä. Perustuslain 21 §:n 2 momentissa turvattuun hyvään hallintoon kuuluu esimerkiksi oikeus tulla kuulluksi. Perustuslain säännös ei perusoikeusuudistuksen esitöiden mukaan estä säätämästä lailla vähäisiä poikkeuksia siinä lueteltuihin hyvän hallinnon osatekijöihin (HE 309/1993 vp, s. 74/II), ja yleislakina hyvän hallinnon perusteita sekä menettelyä hallintoasioissa määrittävän hallintolainkin sääntelyyn asianosaisen kuulemisesta sisältyy eräitä poikkeuksia kuulemisvelvollisuudesta (ks. esim. PeVL 49/2017 vp).” 

Tässä perustuslakivaliokunta poisti lausunnostaan siis asian oikeudellisen arvioinnin ytimen. Tämä on huolestuttavaa.

Kaikesta huolimatta on syytä korostaa, että nyt arvioitavana olevassa vankien maksukorttien valvonta-asiassa on kysymys perustuslain 21 §:ään kiinnittyvästä päätöksestä. Asia ei muuksi muutu, vaikka perustuslakivaliokunnan lausunnosta kumitettiinkin tätä koskeva pohdinta. Tämän pohdinnan kumittaminen teki valiokunnan lausunnon argumentaatiosta vain kehnompaa. Juuri siksi nyt on kysyttävä, mistä perustuslakivaliokunnassa tänään tapahtunut kertoo? Onko perustuslakivaliokunta ainakin hetkellisesti kadottanut toimintakykyisyytensä? Laitettiinko oikeuden ja politiikan herkällä rajalla tasapainoilevassa perustuslakivaliokunnassa oikeus hetkeksi kokonaan syrjään? Miksi näin tapahtui? Miksi valiokunta oli täysin yksimielinen? Taustalla täytyy olla sellaista, joka ei yksinomaan valiokunnan pöytäkirjoista avaudu.

Valiokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelän olisi nyt syytä avata niitä oikeudellisia perusteluja, joiden nojalla valiokunta on hyväksynyt muutosesitykset tänään. Pöytäkirjasta ei perusteluja löydy sille, miksi valiokunta on nyt hyväksynyt vankien rajaamisen oikeusturvaperusoikeuden ulkopuolelle. On kysyttävä, onko valiokunnan puheenjohtaja epäonnistunut tehtävässään suojata perustuslakivaliokunnan integriteettiä. On myös kysyttävä, onko asiassa merkityksellistä, että muutosesitykset tulivat Ojala-Niemelän oman puoluetoverin suunnalta eli käytännössä hallituspuolueen suunnalta.

On oikeudellisessa elämässämme ja valtiopäiväkäytännössämme epätavallista, että tämän tyyppisessä asiassa perustuslakivaliokunnan kansanedustajajäsenet pyyhkivät kumilla pois kaiken pohdinnan teemasta, jossa on valiokunnan sihteeristön laatimassa pohjaesityksessä päädytty tällaiseen kansanedustajajäsenten poispyyhkimään ponsilausumaan:

”Ehdotettu muutoksenhakukielto on sen sääntelykonteksti huomioon ottaen ongelmallinen perustuslain 21 §:ssä turvatun oikeusturvan kannalta. Tavallisen lainsäätämisjärjestyksen käytön edellytyksenä on, että kielto poistetaan 1. lakiehdotuksen 20 luvun 2 pykälästä ja 2. lakiehdotuksen 15 luvun 2 pykälästä.” 

Totisesti perustuslakivaliokunta on nyt velvollinen avaamaan tarkemmin sitä oikeudellista argumentaatiota, jolla valiokunta luopui tämän vankien oikeusturvaan liittyneen oikeudellisesti perustellun ja suorastaan oikeusvaltiollisesti tärkeän ponsilausuman esittämisestä.

Asian avaaminen on tärkeää jo sen kannalta, että puhemiehen on perustuslain 42 §:n näkökulmasta itsenäisesti arvioitava perustuslakivaliokunnan esittämän perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tulkinta-argumentaation laatu päättäessään hallituksen esityksen ottamisesta täysistuntokäsittelyyn. Jos puhemiehelle jää duubioita perustuslakivaliokunnan valtiosääntöoikeudellisen arvioinnin kestävyydestä, on hänen tarvittaessa palautettava asia perustuslakivaliokuntaan sakkokierrokselle, mikä olisi toki jo valtiopäivätoiminnassamme hyvin tavatonta. Se voisi kuitenkin olla viisasta, sillä olemme lipumassa kohti ihmisoikeusloukkausta, joka voi hyvin tulla aikanaan Strasbourgista bumerangina takaisin.

Vankien oikeusturvan poistaminen on ihmisoikeusloukkaus – tämä tulee Strasbourgista bumerangina aikanaan takaisin

Perustuslakivaliokunnan pöytäkirja kertoo, kuinka perustuslakivaliokunnan käsittelyn pohjaesityksenä olleessa lausuntoluonnoksessa luki:

”Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa turvataan jokaiselle oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan tai velvollisuuksistaan (civil rights and obligations). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on korostanut siihen kohdistuvien rajoitusten osalta lailla säätämisen vaatimuksen ja hyväksyttävän perusteen lisäksi rajoituksen välttämättömyyttä ja oikeuden ydinalueen koskemattomuuden vaatimusta (ks. esim. Vilho Eskelinen ym. v. Suomi, 63235/00, 19.4.2007, suuri jaosto, kohta 61). Ihmisoikeustuomioistuimen tuoreemmassa oikeuskäytännössä on katsottu, että vankien henkilökohtaisiin oikeuksiin kohdistuvat rajoitustoimenpiteet kuuluvat lähtökohtaisesti EIS 6 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan (ks. de Tommaso v. Italia, 43395/09, 23.2.2017, suuri jaosto, kohta 151 ja Alexandre v. Portugali, 33197/09, 20.11.2012, kohta 51). Ehdotetut muutoksenhakukiellot voivat olla siten ongelmallisia myös ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta. Perusoikeuksiin kohdistuvat rajoitukset eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (PeVM 25/1994 vp, s. 5/II).”

Pöytäkirja kertoo myös, kuinka:

”Valiokunta päätti edustaja Koskisen tekemästä ja edustaja Rydmanin kannattamasta ehdotuksesta poistaa kappaleesta 17a virkkeen ”Ehdotetut muutoksenhakukiellot voivat olla siten ongelmallisia myös ihmisoikeussopimuksen näkökulmasta.” 

Siis hetkinen. Valiokunta ensin kuvaa lausunnossaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön, jonka johtopäätös on, että sääntely ei ole yhteensopivaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kanssa, ja sen jälkeen kuitenkin päättää jättää pois tuon johtopäätöksen. Tuo johtopäätös ei kuitenkaan kumittamalla se pois perustuslakivaliokunnan lausunnosta muuksi muutu.

Perustuslakivaliokunta päätti siis tänään tietoisena siitä, että sen hyväksymä toiminta suurella todennäköisyydellä aikanaan katsotaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ihmisoikeusloukkaukseksi, antaa luvan tuohon ihmisoikeusloukkaukseen johtavan lain säärämiseen. Kansainvälisen ihmisoikeusvelvoitteen tietoinen rikkominen sotii perustuslakivaliokunnan itse kehittämään perusoikeuksien rajoitusedellytysoppiin kuuluvaa ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisen vaatimusta vastaan. Se rikkoo perustuslain 22 §:ssä säädettyä perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoitetta. Se on toimi, johon valtio ei saisi koskaan ryhtyä.

Mikä on ihmisoikeuspolitiikan ja oikeusvaltion suunta?

Perustuslakiblogin kirjoituksissa on oltu pitkään huolissaan suomalaisen ihmisoikeuspolitiikan ja oikeusvaltion suunnasta. Juhlapuheiden ja strategia-asiakirjojen tasolla suunta on hyvä. Käytännön tasolla tilanne on aivan toinen. Viime viikolla jouduimme kysymään, saako ministeriö työsyrjinnänvastaisessa tilaisuudessa syrjiä oman työsyrjinnänvastaisen selvityksensä tekijää Yhdenvertaisuusvaltuutetun edustajan ollessa mukana. Nyt joudumme kysymään, voidaanko vangeilta viedä oikeus oikeusturvaan.

Kirjoitin perustuslakiblogiin kesällä 2019, kuinka ihmisoikeuspolitiikka mitataan sanojen sijaan teoissa. Sanna Marinin hallituksen ohjelmasta voi lukea, kuinka ihmisoikeuksista puhuminen on istuvalle hallitukselle tärkeää. Tekojen tasolla suunta on huolestuttava.

Seuraava ihmisoikeuspoliittisesti mitä keskeisin keskustelu odottaa perustuslakivaliokunnassa jo aivan nurkan takana. Kyse on jälleen vangeista. Hallituksen esitys vankeuslain ja tutkintavankeuslain tupakointia koskevien säännösten muuttamisesta (HE 165/2020 vp) liikkuu kidutuksen rajapinnalla. Hallitus esittää tupakoinnin täyskieltoa vankiloihin ilman, että asiaa tarkastellaan suhteessa perustuslain 19.3 §:ssä asetettuun velvoitteeseen turvata lailla jokaisen (siis myös vankien) oikeus riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joihin kuuluu myös oikeus päihdehuoltoon.

Perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, siis myös esimerkiksi vangeille. Oikeusturvaa tarvitsemme me kaikki, mutta aivan erityisesti sitä tarvitaan vankilan kaltaisissa laitoksissa.

Pauli Rautiainen
julkisoikeuden apulaisprofessori
Tampereen yliopisto