Perustuslakivaliokunta hyväksyi 9.12.2020 mietinnön ulkoministeri Pekka Haavistoa kohtaan tehdystä ministerivastuumuistutuksesta. Yhtenä sen jälkeen alkaneen julkisen keskustelun kulmana on virinnyt jälleen keskustelu siitä, tulisiko perustuslain valvojana olla perustuslakivaliokunta, tavalliset tuomioistuimet vai erillinen perustuslakituomioistuin. Kyseisen keskustelun juuret ovat kaukana historiassa. Yritän tällä kirjoituksella kuvata historiallista taustaa siihen, miten nykyiseen perustuslain etu- ja jälkikäteisvalvonnan yhdistelmämalliin on päädytty.
Säätyjen lakivaliokunta perutuslakivaliokunnan edeltäjänä
Kirjallisuudessa on kuvattu, että valtiopäivien valiokunnan suorittama lakien perustuslainmukaisuuden valvonta on alkanut säätyvaltiopäivillä 1860-luvulla. Antero Jyränki on kuvannut teoksessaan Lakien laki, että lakien perustuslainmukaisuuden arviointi alkoi käytännössä jo vuosin 1863–1864 valtiopäivillä ilman nimenomaista säädöspohjaa. Säädöspohjan lakien perustuslainmukaisuuden arviointitehtävä sai vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksessä, jonka 34 §:ssä säädettiin perustuslain tulkintaa koskevat tehtävät ensimmäistä kertaa nimenomaisen valiokunnan tehtäväksi:
”Lakivaliokunnan tulee antaa lausuntonsa niistä säätyjen sinne lykkäämistä ehdotuksista, jotka koskevat perustuslain sekä yleisen riita-, rikos-, kirkko- ja merilain säätämistä, muuttamista, selittämistä tai kumoamista.”
Ensimmäiseksi konkreettiseksi tilanteeksi, jossa säätyjen lakivaliokunta on ottanut kantaa lakiehdotukseen todeten keskittyvänsä nimenomaan vain lain perustuslainmukaisuuden arviointiin, Jyränki on tunnistanut lakivaliokunnan lausunnon vuodelta 1882, jolloin
”Lakivaliokunnan 6.3.1882 päivätyssä lausunnossa esitetty tarkastelu ja sille annettu muoto loivat linjaa pitkälle tulevaisuuteen. Valiokunta ilmoitti rajoittuneensa ”lausumaan, josko ja missä määrin puheena oleva laki-ehdotus muuttaisi voimassa olevata perustuslakia.” (Jyränki 1989 s. 442)
Jyränki on pitänyt tätä lausuntoa merkittävänä esimerkkinä, koska se loi pohjaa toimintamallille, jossa valtiopäivien valiokunta keskittyy tekemään asiasta vain esityksen perustuslainmukaisuuden arviointia.
Perustuslakivaliokunta lakimääräisen roolin luominen
Keskustelun erillisen perustuslakivaliokunnan perustamisesta voidaan katsoa alkaneen vuonna 1865, kun perustuslakikomitea esitti erillisen valiokunnan perustamista. Jyränki kuvaa, että ensimmäisen kerran erillinen tilapäinen perustuslakivaliokunta asetettiin vuonna 1867 arvioimaan valtiopäiväjärjestyksen kokonaisuudistusta. Esko Riepula on kuvannut, että tilapäinen perustuslakivaliokunta asetettiin myös muutaman kerran säätyvaltiopäivien viimeisinä vuosina 1900-luvun alussa.
Perustuslakivaliokunta sai pysyvän valiokunnan aseman vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä. Valtiopäiväjärjestyksen 40 §:n mukaan
”Perustuslakivaliokunnan tulee valmistella sinne lähetetyt asiat, jotka koskevat perustuslain säätämistä, muuttamista, selittämistä tai kumoamista.
Kysymykset, jotka johtuvat siitä, että eduskunnalla on oikeus tarkastaa hallituksenjäsenten virkatoimien laillisuutta, ovat myöskin perustuslakivaliokunnan valmisteltavat.”
Suomen omien perustuslakien tulkinta muodostui ns. sortovuosina yhdeksi tavaksi yrittää puolustaa Suomen autonomiaa. Perustuslakivaliokunnalla oli roolinsa myös itsenäisyyden alkuvuosien hallitusmuotokamppailussa. Perustuslakivaliokunnan rooli säilyi edelleen vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksessä hieman täsmennettynä ja nykyisin perustuslain 74 §:ssä. Jyränki on kuvannut, että perustuslakivaliokunnalla vei käytännössä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti saavuttaa itsenäisen perustuslakien tulkinta-auktoriteetin asema.
Tuomioistuinten roolista perustuslakikontrollissa
Lakien perustuslainmukaisuuden valvontatehtävästä käytävä keskustelu oli yksi osa vuosien 1917–1919 hallitusmuotokamppailua. Esimerkiksi Riepula on kuvannut, että kyseisten vuosien esityksissä tuomioistuimille esitettiin vaihtelevasti hyvin erilaisia rooleja lakien perustuslainmukaisuuden valvonnassa. Useiden vaiheiden lopputuloksena hallitusmuodon 92 § 2 momenttiin tuli säädös:
”Jos asetuksessa oleva säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, älköön tuomari tai muu virkamies sitä sovelluttako.”
Lopputulos käytännössä siis esti, ettei yksittäisiä lakeja voinut lähteä tulkitsemaan tuomioistuimissa, vaan lakien perustuslainmukaisuuden tulkintatehtävä oli yksin perustuslakivaliokunnalla.
Keskustelu tuomioistuinten roolista perustuslainvalvonnassa jatkui tästä huolimatta. 1920-luvun alussa eräs lakiehdotus jäi lopulta vahvistamatta, kun tasavallan presidentti piti lakia perustuslainvastaisena erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden lausuntoon viitaten. Eduskunta-aloitteella kysymystä tuomioistuinvalvonnan lisäämisestä yritettiin saattaa käsittelyyn 1923, mutta asia ei tuolloin edennyt. Nämä osaltaan jatkoivat keskustelua tuomioistuinten roolista perustuslainmukaisuuden valvonnassa.
Asia konkretisoitui jälleen eduskunnassa 1930-luvun alussa, kun 1931 eduskunta sai käsiteltäväkseen hallituksen esityksen, jossa ehdotettiin hallitusmuodon 92 §:ään esitettiin lisättäväksi ylimmille tuomioistuimille toimivaltaa jättää perustuslain kanssa ristiriitainen laki soveltamatta:
”Jos korkein oikeus sen ratkaistavaksi saatetussa asiassa havaitsee laissa olevan säännöksen perustuslain kanssa ristiriitaiseksi, lausukoon julki, että säännöstä ei ole sovellutettava, sekä tehköön asiasta ilmoituksen valtioneuvostolle ja oikeuskanslerille. Kunnes oikaisu on saatu aikaan, olkoon korkeimman oikeuden asiasta antama ratkaisu tuomioistuimille ja muille viranomaisille sitova. Sama olkoon laki korkeimmastasta hallinto-oikeudesta, kuitenkin niin, että sen ratkaisu on ilmoitettava korkeimmalle oikeudelle sekä että se on julkilausuttava ja sitova vasta, kun korkein oikeus on ilmoittanut olevansa samaa mieltä kuin korkein hallinto-oikeus.
Kun muu tuomioistuin havaitsee laissa olevan säännöksen olevan ristiriidassa perustuslain kanssa eikä korkein oikeus vielä ole kysymystä ratkaissut, alistakoon tuomioistuin sen korkeimman oikeuden tutkittavaksi ja lykätköön itse asian ratkaisun siksi kuin korkein oikeus on julkilausunut, onko säännöstä sovellutettava vai eikö.
Hallintoviranomainen älköön kieltäytykö sovelluttamasta laissa olevaa säännöstä, vaikka pitää sitä perustuslainvastaisena; ilmoittakoon kuitenkin käsityksensä, asian laadun mukaan, korkeimmalle oikeudelle tai korkeimmalle hallinto-oikeudelle, joka,
milloin siihen aihetta on, menettelee niin kuin 3 momentissa sanotaan.” (HE 8/1931 vp)
Eduskunta päätti kuitenkin hylätä tämän esityksen, joten hallitusmuotoon ei tullut erillistä säädöstä lakien perustuslainmukaisuuden soveltamisesta tuomioistuimissa. Perustuslakivaliokunta perusteli hylkäysesitystä näin:
”Esityksen puheenalaista ehdotusta arvosteltaessa on otettava huomioon, että Suomen valtiosäännössä jo on tehokkaiksi näyttäytyneitä takeita perustuslainvastaisten lakien säätämistä vastaan. Lain perustuslainmukaisuus tulee tarkastettavaksi, kun eduskunnan hyväksymä laki on tasavallan presidentin vahvistettava, ja presidentti voi siitä pyytää korkeimman oikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden lausuntoa. Milloin eduskunnan hyväksymä laki on näyttänyt olevan ristiriidassa perustuslain kanssa, onkin se jätetty vahvistamatta eikä eduskunta ole puolestaan sitten käyttänyt sitä mahdollisuutta, joka sillä olisi ollut, saattaa laki voimaan ilman vahvistusta. Mitään uuden säännöstön tarvetta puheenalaista tarkoitusta varten ei ole käytännössä ilmaantunut.
Näin ollen valiokunnan käsityksen mukaan ei ole ryhdyttävä niin syvälle käypään ja vaikutuksiltaan arveluttavaan muutokseen oikeusoloissamme, kuin esityksessä on ehdotettu. Se ei rajoittuisi ainoastaan siihen, että tuomioistuin saisi tutkia lainsäännöksen perustuslainmukaisuutta käsiteltävässään asiassa, niin kuin tuomari ja viranomainen saavat tutkia asetuksen säännöksiä, vaan korkein oikeus oikeutettaisiin kokonaan kieltämään ja lakkauttamaan eduskunnan vaikkapa yksimielisesti hyväksymän ja tasavallan presidentin vahvistaman lain sovelluttaminen. Jos korkeimmalle oikeudelle annettaisiin sellainen ratkaisuvalta, vedettäisiin tämä lainkäyttöelin varsinaisen toimialansa ulkopuolelle päättämään, vaikka tosin kielteisesti, lainsäädäntövallan asioista. Siten saattaisi syntyä vaikeasti selvitettäviä ristiriitoja lainsäätäjän ja korkeimman oikeuden välillä, haitaksi jälkimmäisen asemalle voimassa olevan lain käyttäjänä. Sen tulkinta, missä järjestyksessä mikin laki on säädettävä, on tämänkin tähden paras ·edelleenkin jättää lainsäädäntöelinten tehtäväksi.” (PeVM 8/1931 vp)
Tämän jälkeen kirjallisuudessa muotoutui tulkinta, että kun eduskunta oli hylännyt nimenomaisesti esityksen antaa tuomioistuimille oikeus tulkita lakien perustuslainmukaisuutta, tulee tehdä vastakohtaispäätelmä, että koska hallitusmuodon 92 § 2 momentti puhuu vain asetusten perustuslainmukaisuuden tutkinnasta, tulee tätä tulkita siten, että tuomioistuimilla ei ole oikeutta lakien perustuslainmukaisuudentulkintaan. Tämä tulkintatraditio vakiintui vähitellen, mutta keskustelu sinänsä mallin perusratkaisuista jatkui edelleen aika-ajoin. Asia nousi aika-ajoin esille myöhemminkin, mutta näihin on tarpeen palata eri yhteyksissä.
Perustuslain tuomioistuinkontrolli ja Euroopan ihmisoikeussopimus
Kysymys toimivallasta tulkita lakien perustuslainmukaisuutta nousi välillisesti esille, kun eduskunta arvioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen ratifioimista vuonna 1992. Ihmisoikeussopimuksen voimaansaattamisen myötä Suomen lainsäädäntöön tuotiin tuomioistuimille velvoite arvioida ratkaisutoiminnassaan kansallisen sääntelyn suhdetta ihmisoikeussopimukseen. Koska tuolloin vallitsi vielä edellä todettu lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinkontrollin kielto-tulkinta, lausui perustuslakivaliokunta asiaan:
”Koska ihmisoikeusmääräykset ovat eräin osin sisällöllisesti varsin läheisiä hallitusmuodon 2 luvun perusoikeussäännöksille, on syytä erikseen todeta lakiehdotuksen käsittelyjärjestysratkaisun tekemisen kuuluvan eduskunnalle (PeVL n:o 10/1989 vp.). Hallitusmuodon 92 §:n 2 momentista taas johtuu sääntö, että tuomioistuimilla ja viranomaisilla ei ole oikeutta tutkia lakien perustuslainmukaisuutta. Tämä tilanne ei muutu, vaikka tuomioistuinten ja viranomaisten onkin ratkaisuissaan otettava huomioon ihmisoikeusmääräykset.” (PeVL 2/1990 vp s.3)
Käytännössä siis, tuomioistuimille tuli mahdollisuus arvioida lakien suhdetta ihmisoikeussopimuksen turvaamiin oikeuksiin, vaikka niillä ei ollut oikeutta arvioida lakien suhdetta kansallisen hallitusmuodon vastaaviin perusoikeussäädöksiin. Vakiintuneen tulkintadoktriinin vuoksi tuolloin oli edelleen tarpeen korostaa perustuslain tuomioistuinkontrollin kieltoa.
Perustuslain 106 § – rajattua tuomioistuinkontrollia
Keskustelu kansallisesta lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinkontrollista jatkui vuonna 1992 kun eduskunta käsitteli Euroopan talousalueeseen liittymistä. Kun ETA-alueeseen liittyminen toi Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäksi jo toisen ylikansallisen normitason, tuli pohdittavaksi myös, tulisiko kansallista lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinkontrollia kuitenkin arvioida uudelleen. ETA-käsittelyn yhteydessä eduskunta hyväksyi ed. Niinistön esittämän lausuman:
”Eduskunta edellyttää, että hallitus selvityttää, onko Suomessa tarpeen tehostaa normivalvontaa mahdollistamalla lakien perustuslainmukaisuuden jälkikäteinen tutkinta, ja jos on, antaa sitä koskevan esityksen eduskunnalle” (PTK 135/1992 vp s. 4024)
Perustuslain esitöissä lausuman taustaa on tiivistetty mm. näin
”Lausumaa perusteltiin eduskunnassa kansainvälisten sopimusten ja erityisesti ETA-sopimuksen luomalla tilanteella. ETA-säädöksille oli nimittäin annettava ristiriitatilanteessa etusija kotoperäisiin lakeihin ja asetuksiin nähden. Sen sijaan eduskunnan säätämien lakien perustuslainmukaisuutta ei ole mahdollista soveltamisvaiheessa tutkia. Tämän tilanteen arvioitiin voivan johtaa kotimaisen perustuslain merkityksen vähenemiseen suhteessa kansainvälisiin sopimuksiin.” (HE 1/1998vp)
Perustuslakiuudistuksessa arvioitiin konkreettisesti tätä kysymystä perustuslain jälkikäteiskontrollin tarpeesta. Perustuslain esitöissä todettiin asiasta näin:
”Uutta hallitusmuotoa valmisteltaessa on päädytty siihen, että Suomessa ei edelleenkään ole tarvetta eikä riittäviä perusteita erilliselle valtiosääntötuomioistuimelle. Valtiosääntötuomioistuimen perustaminen olisi merkittävä muutos koko valtiojärjestyksen perusteisiin. Kansainväliset kokemukset viittaavat siihen, että se saattaisi heikentää sekä eduskunnan että ylimpien tuomioistuinten asemaa. Erityisesti mahdollisuus jälkikäteiseen abstraktiseen lakien perustuslainmukaisuuden tutkimiseen voisi helposti johtaa ristiriitoihin eduskunnan lainsäädäntövallan kanssa. Erillistä valtiosääntötuomioistuinta voidaan pitää ongelmallisena juuri vallanjaon ja kansanvallan kannalta.
On myös todennäköistä, ettei erilliselle jälkikäteistä normikontrollia hoitavalle toimielimelle ole Suomessa osoitettavissa riittävästi tehtäviä. Valtiosääntötuomioistuinten perustaminen muihin Euroopan maihin on liittynyt usein hyvin poikkeukselliseen historialliseen tilanteeseen, jollaista Suomessa ei ole käsillä. Tällaisen kokonaan uudentyyppisen valtiosääntöisen toimielimen perustaminen olisi huonosti sovitettavissa suomalaiseen valtiosääntöperinteeseen ja oikeuskulttuuriin.
Valtiosääntötuomioistuimen perustamisen sijasta lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmää ehdotetaan täydennettäväksi 106 §:n säännöksellä perustuslain etusijasta. Säännöksen mukaan tuomioistuimen olisi annettava etusija perustuslain säännökselle, jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa eikä lakia ole säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä. Ehdotus täydentäisi perustuslain ennakkovalvontajärjestelmää ja poistaisi siihen liittyviä puutteita, mutta säilyttäisi kuitenkin lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmän painopisteen parlamentaarisessa, erityisesti perustuslakivaliokunnan harjoittamassa ennakkovalvonnassa.
Etusijasäännös rajoittuisi koskemaan lain soveltamista yksittäisen oikeusjutun ratkaisemisen yhteydessä. Tuomioistuimella ei siten edelleenkään olisi oikeutta arvioida yleisellä tasolla ilman yhteyttä muutoin käsiteltävänään olevaan oikeustapaukseen sitä, onko laki ristiriidassa perustuslain kanssa. Tuomioistuin ei voisi julistaa lakia perustuslainvastaiseksi, vaan se voisi ainoastaan jättää lain säännöksen soveltamatta yksittäistapauksessa tai antaa ratkaisunsa sen sisältöisenä, että ristiriita tulee ratkaistuksi perustuslain hyväksi. Tuomioistuimen tällainen lain soveltamatta jättämistä tarkoittava ratkaisu ei vaikuttaisi asianomaisen lainsäännöksen voimassaoloon. Siten säännöksen kumoaminen edellyttäisi erillistä lainsäädäntötoimenpidettä.” (HE 1/1998 vp s. 53–54)
Lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuimissa tapahtuva jälkikontrolli syntyi osaltaan näin siis ratkaisuksi kysymykseen siitä, miten varmistetaan, että tarvittaessa kansallinen tuomioistuin voi soveltaa myös kansallista perustuslakia, mikäli se näkee ilmeisen ristiriidan tavallisen lain ja perustuslain välillä.
Keskustelu ilmeisyyskriteerin poistamisesta
Perustuslain 106 §:n tulkintaa on tehty tuomioistuimissa jonkin verran. Tuomioistuinten tulee tehdä pykälää soveltaessaan arviointi, että onko tavallinen laki ristiriidassa perustuslain kanssa ja mikäli on, onko ristiriita perustuslain 106 §:n tarkoittamalla tavalla ilmeinen. Ilmeisyyden kriteeriä on puolustettu erityisesti sillä, että tuomioistuinten tehtävänä olisi lähtökohtaisesti tulkita eduskunnan säätämiä lakeja, eikä syrjäyttää niitä. Ilmeisyyskriteeri on kuitenkin herättänyt merkittävästi kritiikkiä.
Perustuslakiuudistusta arvioineen perustuslaki 2008-työryhmän mietinnön osana olevassa selvityksessä professori Tuomas Ojanen esitti kannanottonaan, että:
”Perustuslain 106 §:n etusijasäännökseen sisältyvä ristiriidan ilmeisyyden kriteeri olisi syytä poistaa. Ilmeisyyskriteeri estää perustuslain ja varsinkin sen perusoikeussäännösten tehokasta toteutumista yksittäisten oikeusjuttujen tasolla tuomioistuimissa. Ongelma paikantuvat ”pelkän ristiriidan” tilanteisiin, joissa perustuslainmukainen laintulkinta ei enää riitä perustuslain tehokkaaseen toteutumiseen, mutta joissa etusijasäännöksen soveltamisen edellytykset eivät vielä täyty ilmeisyyden vaatimuksesta johtuen. Yksi tapa ilmaista ilmeisyyskriteerin vaikutus on, että kriteeri asettaa Suomen oman perustuslain ”huonompaan asemaan” verrattuna EU-oikeuteen ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin siltä osin kuin kyse on tuomioistuinten mahdollisuudesta jättää soveltamatta eduskuntalakien säännöksiä yksittäisissä tapauksissa.”
Työryhmä esitti tuolloin omana kannanottonaan, että
”Perustuslain tarkistamiseen tähtäävässä hankkeessa on aiheellista harkita ilmeisyyskriteerin poistamista perustuslain 106 §:n säännöksestä perustuslaille tuomioistuinten käsiteltävinä olevissa asioissa annettavasta etusijasta.”
Seuraavana vaiheena perustuslain arviointityötä tehneessä ns. Taxellin komiteassa ilmeisyyskriteerin poistaminen ei kuitenkaan edennyt. Komitea lausui mietinnössään kannanottonaan, että
”Tällä hetkellä ei ole nähtävissä tarvetta perustuslain etusijaa koskevan ilmeisyysvaatimuksen poistamiselle perustuslain 106 §:stä. Säännöksen soveltamistapauksia on tuomioistuimissa toistaiseksi ollut vähän, ja säännöksen tulkintakäytäntö on vasta muotoutumassa.”
Viimeisin laajempi puheenvuoro ilmeisyyskriteerin poistamisesta on viime vuodelta, kun professori emeritus Mikael Hidén esitti ilmeisyyskriteerin poistamisen arvioimista oikeusministeriölle tekemässään selvityksessä:
”Muutos, joka tässä olisi mielestäni täyden harkinnan arvoinen, olisi säännöksessä olevan, ristiriidan ilmeisyyttä koskevan vaatimuksen poisjättäminen. Tällaisen muutoksen tekeminen oli näkyvästi esillä vuoden 2011 perustuslain tarkistukseen johtaneessa valmistelussa, ensin työryhmässä, jonka mietinnössä sitä puollettiin, ja sitten komiteassa, jonka mietinnössä se torjuttiin. —Totean tässä vain, että tällainen väljennys tuomioistuinten valtuuteen parantaisi sopivalla tavalla niiden mahdollisuutta suorittaa lakien perustuslainmukaisuuteen kohdistuvaa jälkivalvontaa. Tällainen jälkivalvontatehtävän muutos ei suomalaisessa tuomioistuinkulttuurissa merkitsisi tuntuvaa muutosta nykyiseen tilanteeseen eikä mitenkään riitauttaisi perustuslakivaliokunnan suorittaman etukäteisvalvonnan ensisijaisuutta, mutta se toteuttaisi nykyistä reaalisemmin ajatusta jälkikäteisvalvonnasta, jota joka tapauksessa myös tarvittaisiin.”
Ilmeisyyskriteerin poistamisesta on käytetty näiden lisäksi myös useita puheenvuoroja oikeustieteellisessä keskustelussa, mutta asia ei ole laajemmin noussut julkiseen keskusteluun.
Johtopäätökset
Kysymys siitä, miten perustuslakia tulisi valvoa, on ollut Suomessa poliittisen keskustelun agendalla eri tavoin jo 1800-luvulta alkaen. Valvontajärjestelmämme on rakentunut historiallisista syistä kansainvälisesti omalaatuisen ennakkovalvontajärjestelmän varaan. Keskustelu tuomioistuinten roolista lakien perustuslainmukaisuuden valvonnassa on ollut poliittisessa keskustelussa aika-ajoin siis noin sadan vuoden ajan. Perustuslakiuudistuksessa 20 vuotta sitten tehtiin periaatteellisesti merkittävä muutos, kun tuomioistuimille annettiin oikeus tulkita perustuslakia. Tämä on käytännössä johtanut esimerkiksi siihen, että isyyslain kanneaikaa koskeva säännös todettiin perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa olevaksi ja jätettiin siksi soveltamatta.
Pääsääntöisesti viime vuosien oikeudellisessa keskustelussa on arvioitu parhaaksi ratkaisuksi vahvistaa nykyistä perustuslain ennakolliseen ja jälkikäteiseen valvontaan perustuvaa järjestelmää siten, että edellä mainittu ns. ilmeisyyskriteeri poistettaisiin. Mielestäni perustuslain valvontajärjestelmästä on syytä käydä keskustelua aina kun siihen on yhteiskunnallista tarvetta, koska luottamusta nauttiva perustuslain valvontajärjestelmä on järjestäytyneen yhteiskunnan perusedellytyksiä. Historian eri vaiheita voisi kuvata tätä tekstiä yksityiskohtaisemminkin, mutta päädyin eräiden asioiden tiivistämiseen, jotta teksti tarjoaisi edes kohtalaisen tiiviissä muodossa yleiskuvaa siitä, miten nykytilaan on tultu.
Lauri Koskentausta
oikeustieteen maisteri
Kirjoituksessa mainitut kirjallisuuslähteet:
- Antero Jyränki, Lakien laki, 1989, erityisesti sivut 438–444, 520–522 sekä Valta ja vapaus 2003 sivu 390
- Esko Riepula – Eduskunnan perustuslakivaliokunta perustuslakien tulkitsijana, 1973, erityisesti sivut 50, 335–339
Perustuslakiblogi 
Vastaa