Toukokuussa 2013 kirjoitin Perustuslakiblogissa siinä vaiheessa jo haudatusta hankkeesta kerjäämisen kieltämiseksi järjestyslain muutoksella. Asia ei koskaan edennyt eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsittelyyn saakka. Blogikirjoituksessa ja myös julkisessa keskustelussa hankkeen perusoikeusongelmat kohdennettiin ensi sijassa kysymykseen siitä, olisiko sisäministeriön työryhmän ja hallituksen valmistelema lakiehdotus muodostunut romaneja tai ulkomaisia romaneja kielletyllä tavalla syrjiväksi, kun Suomessa tutumpi niin sanottu bussilippuun (lue: kossupulloon) kerjääminen nimenomaisesti haluttiin jättää kiellon ulkopuolelle, mutta kerjäämisen uusi muoto – Euroopasta tulleiden romanikerjäläisten jalkakäytävällä istuminen – haluttiin kriminalisoida.
Nyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on puhunut. Yksimielisessä jaostoratkaisussaan Lacatus v. Sveitsi (julkaistu vain ranskaksi; englanninkielinen lehdistötiedote on tässä) se katsoo vastaajavaltion loukanneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 8 artiklaa yksityis- ja perhe-elämän suojasta, kun valittaja, romanialainen romani oli vuodesta 2011 saanut kahdeksan sakkorangaistusta Geneven kadulla kerjäämisestä, hänet oli kaksi kertaa otettu kiinni kuulusteluja varten, ja sakkojen kierre oli lopulta vuonna 2015 johtanut viiden päivän vankeusrangaistukseen.
EIT (tuomion kohdat 98-99) ei sulkenut pois, etteikö jokin kerjäämisen kielto voisi palvella hyväksyttävää tarkoitusperää, kuten erityisesti lasten suojeleminen hyväksikäytöltä tai ohikulkijoiden oikeuksien suojaaminen, mutta jätti asian kuitenkin avoimeksi, kun ratkaisevaa käsillä olevassa tapauksessa olisi, olivatko valittajaan kohdistetut Sveitsin toimet olleet välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa. Kun sanktio oli ollut varsin ankara, sovelletun kiellon oikeutukselle oli oltava painavat perusteet (kohdat 109-110). EIT ei hyväksynyt yleisellä tasolla argumenttia, jonka mukaan kerjäämisen kielto oli tarpeen haavoittuvassa asemassa olevan ihmisten suojaamiseksi järjestäytyneen rikollisuuden hyväksikäytöltä, koska tutkimusten mukaan kiellolla ei tosiasiassa saavutettu tällaista suojaamisen vaikutusta ja koska ei ollut edes väitetty, että valittaja olisi ollut osallisena järjestäytyneessä rikollisuudessa (kohta 112). Ei myöskään ollut väitetty, että valittaja olisi aggressiivisella tavalla häirinnyt ohikulkijoita (kohta 113).
Tuomion ydin on sen kohdassa 115, jossa EIT piti valittajaan kohdistettuja toimia ainakin epäsuhtaisina potentiaalisesti hyväksyttävään tarkoitusperään nähden ja sopimusvaltion siksi ylittäneen sille kuuluvan harkintamarginaalin. Näitä ihmisoikeustuomioistuimelle tyypillisiä usein toistuvia lausumia kiinnostavampia ovat kuitenkin EIT:n samassa yhteydessä esittämät viittaukset 8 artiklan ydinalueeseen ja valittajan ihmisarvoon. Ne osoittavat, ettei tapaus ollut EIT:lle sen paremmin kiperä rajanveto kuin arkipäiväinen rutiinitapaus vaan ennemmin merkittävällä tavalla kvalifioitu tuomio 8 artiklan loukkauksesta:
”115. Edellä sanotun valossa ihmisoikeustuomioistuin katsoo, ettei valittajalle langetettu seuraamus ollut oikeasuhtainen verrattuna sen paremmin järjestäytyneen rikollisuuden torjumisen kuin ohikulkijoiden, asukkaiden ja kauppaliikkeiden omistajien oikeuksien suojaamisen sinänsä hyväksyttäviin tavoitteisiin. Käsillä olevassa tapauksessa tuomioistuin katsoo, että se miten ankarasti erittäin haavoittuvassa asemassa olevaa valittajaa rangaistiin hänen toiminnastaan tilanteessa, jossa hänellä hyvin todennäköisesti ei ollut muuta toimeentulon lähdettä kuin kerjääminen voidakseen selviytyä, on kajonnut hänen ihmisarvoonsa ja 8 artiklassa suojattujen oikeuksien ydinalueeseen (a atteint sa dignité humaine et l’essence même des droits protégés par l’article 8). Vastaajavaltio on tämän vuoksi käsillä olevassa tapauksessa ylittänyt sille kuuluvan harkintavallan.”
EIT:n viittaus ihmisarvoon saa sisältöä sen perusteluissaan aiemmin (kohdassa 56) esittämästä arviosta, jonka mukaan kerjäämisen kieltäminen kajoaa voimakkaasti yksilön ihmisarvoon, jos tällä ei ole riittäviä varoja tullakseen toimeen ja hän on omaksunut kerjäämisen elämäntavakseen selviytyäkseen tilanteessa. Ihmisarvoon EIT viittaa myös arvioidessaan (kohdassa 104), että useimmat sopimusvaltiot eivät ole lainkaan kriminalisoineet kerjäämistä tai ovat kieltäneet sen selvästi täsmällisemmin kuin tapauksessa sovellettu laaja-alainen kielto, taikka ovat soveltamiskäytännössään rajoittaneet kiellon alaa muun muassa ihmisarvoon ja ilmaisuvapauteen tukeutuvin perustein. Näiden perusteiden nojalla ihmisoikeustuomioistuin johtaa ihmisarvosta ihmisoikeutena suojatun oikeuden kerjätä:
“(EIT) katsoo, että ilmeisen haavoittuvan elämäntilanteensa takia valittajalla oli ihmisarvoonsa sisältyvä oikeus kerjäämällä ilmaista vaikea tilanteensa ja yrittää saavuttaa tarpeensa (kohta 107).”
Aiemmin lainatun 8 artiklan loukkausta koskevan johtopäätöksen yhteydessä (kohdassa 114) EIT palasi aiemmin avoimeksi jättämäänsä kysymykseen kerjäämisen kiellon mahdollisesta hyväksyttävästä tarkoitusperästä ja epäsuorasti ilmaisi epäluulonsa valittajaan kohdistettujen sanktioiden todellisesta tarkoitusperästä:
“… tuomioistuin katsoo aiheelliseksi noteerata YK:n (ihmisoikeusneuvoston) äärimmäisen köyhyyden ihmisoikeuskysymysten erityisraportoijan kannan (ks. kohta 46), jonka mukaan tavoite tehdä köyhyydestä vähemmän näkyvää kaupungissa ja houkutella sijoittajia ei ole ihmisoikeuksien kannalta hyväksyttävä päämäärä, päin vastoin kuin mitä (vastaajavaltion) hallitus näyttää väittävän (ks. kohta 79).”
Suomalaisessa keskustelussa keskeinen kysymys kerjäämisen kiellon syrjivästä luonteesta oli toki esillä myös EIT:n ratkaisussa. Varsin yleistä käytäntöään seuraten EIT päätti, että kun se oli todennut 8 artiklan loukkauksen, sen ei ollut tarpeen erikseen ottaa kantaa siihen, oliko Sveitsi loukannut 8 artiklaa myös yhdessä syrjintäkiellon (EIS 14 artikla) kanssa (kohta 123). On muistettava, että toisin kuin esimerkiksi YK:n KP-sopimuksessa, alkuperäisessä EIS:n järjestelmässä 14 artiklan syrjintäkielto on epäitsenäinen siinä merkityksessä, ettei sen loukkausta koskaan todeta erillisenä vaan aina EIS:ssä muutoin suojatun ihmisoikeuden alalla tapahtuneena syrjintänä. Sveitsi, toisin kuin Suomi, ei ole liittynyt EIS:n 12 pöytäkirjaan, jossa syrjinnän kielto on nyttemmin korotettu itsenäisesi ihmisoikeudeksi. Osaltaan Lacatus-ratkaisu jälleen kerran ilmentää syrjinnän kiellon heikkoa asemaa EIS:n järjestelmässä.
Vastaavan ratkaisun EIT teki suhteessa valittajan väitteeseen, jonka mukaan myös hänen sananvapauttaan (EIS 10 artikla), kun kerjäämisen kriminalisointi kohdistui myös hänen oikeuteensa ilmaista kerjäämisen avulla ahdistustaan (kohta 120).
On huomionarvoista, että vaikka EIT:n seitsemän tuomarin jaosto oli yksimielinen 8 artiklan loukkauksesta ja viittauksesta siinä yhteydessä ihmisarvon suojaan ja 8 artiklan ydinalueeseen, tuomioon liittyy myös kolme täydentävää mielipidettä. Jaoston belgialainen puheenjohtaja Paul Lemmens ja luxemburgilainen tuomari Georges Ravarani katsoivat, että myös valittajan väitteet 10 artiklan ja 14 artiklan suhteen olisi tullut arvioida erikseen. Kansallinen (siis sveitsiläinen) tuomari Helen Keller katsoi, että ihmisoikeustuomioistuimen olisi tullut lausua kerjäämisen periaatteessa nauttivan myös sananvapauden suojaa 10 artiklan nojalla.
Suomen kannalta EIT:n ratkaisun merkityksen voisi tiivistää seuraavasti: Kerjääminen on hädänalaisen henkilön ihmisoikeus, jonka perusteina ovat yksityis- ja perhe-elämän suoja ja ihmisarvon loukkaamattomuus. Tämä oikeus koskee jokaista, jolla ei ole muuta ihmisarvoisen elämän edellyttämää toimeentulon lähdettä. EIT:n eräät sananvalinnat tulevat häkellyttävän lähelle perustuslain 19 §:n 1 momentin säännöstä ja osoittavat, että toimeentulotuen tarjoaminen olisi eräs keino vähentää tarvetta köyhyyden vuoksi turvautua kerjäämiseen. EIT:n ratkaisu ei estä soveltamasta voimassa olevaa järjestyslain 3 §:n säännöstä, milloin joku kerjää yleisellä paikalla yleistä järjestystä häiritsevällä tai turvallisuutta vaarantaen
“1) metelöimällä ja muulla vastaavalla tavalla;
2) toistuvilla uhkaavilla eleillä, hyökkäävillä liikkeillä, suullisesti esitetyillä uhkailuilla ja muulla vastaavalla, pelkoa herättävällä uhkaavalla käyttäytymisellä;
3) ampumalla, heittämällä esineitä tai muulla vastaavalla tavalla.”
Suomessa kymmenkunta vuotta sitten kaavailtuun erilliseen kerjäämisen kieltoon EIT todennäköisesti suhtautuisi samalla epäluulolla kuin se suhtautui Lacatus-tapauksessa sovelletun kiellon tarkoitusperiin. Jos kerjääminen haluttaisiin Suomessa kieltää ja kriminalisoida laajemmin kuin mihin järjestyslain 3 § jo antaa yksittäisessä tapauksessa mahdollisuuden, kyseessä todennäköisesti olisi ihmisarvoa loukkaava köyhyyden kriminalisointi, jonka tarkoitusperänä olisi köyhyyden poistamisen sijaan poistaa Suomesta – tai ainakin katukuvasta – köyhät.
Martin Scheinin
Tutkimusprofessori (British Academy Global Professor), Oxfordin yliopisto
Perustuslakiblogi 
Vastaa