Martin Scheinin: Valmiuslaki otettiin sovellettavaksi lainvastaisesti

Taustalla ovat valmiuslain valuvika, väärä strategiavalinta ja poliittisen kulttuurin muutos.

1. Oikeusvaltio hävisi yhden erän – turnaus jatkuu ja seuraava vastus on virus

On monia perusteita pitää Suomea koronaepidemian torjunnan mallimaana Euroopassa. Mutta kuten suomalaiset tietävät, jääkiekko-ottelu kestää 60 minuuttia. Yksi hävitty erä muutoin voitollisessa maailmanmestaruuskisassa voi katkaista joukkueen tien välierissä. Valitettavasti oikeusvaltio hävisi tämänpäiväisen erän. Onneksi turnaus silti jatkuu, ja seuraava vastus on kova, nimittäin virus itse.

Valtioneuvosto on, oltuaan viime viikolla yhteistoiminnassa tasavallan presidentin kanssa, tänään todennut valmiuslain 6 §:n 1 momentin ensimmäisen lauseen nojalla, että maassa vallitsevat valmiuslain 3 §:n 5 kohdassa tarkoitetut poikkeusolot.  Ainuttakaan valmiuslain käyttöönottoasetusta ei kuitenkaan annettu. Mielestäni tässä tapahtui vakava virhe. Miksi?

Poikkeusolojen toteaminen tietenkin liittyy koronavirusepidemiaan ja siihen, ettei nykyisestä lainsäädännöstä löytynyt valmista keinoa ravintoloiden sulkemiseksi. Mutta ravintoloita ei saada suljetuiksi myöskään valmiuslailla: sielläkään ei ole sopivaa toimivaltuutta. Asia pitää siksi hoitaa antamalla eduskunnalle hallituksen erillinen lakiesitys. Kun koronaepidemia objektiivisesti arvioiden vakavasti uhkaa kansakuntaa, se oikeuttaa perustuslain 23 §:n poikkeusolosäännöksen nojalla omistusoikeuteen ja elinkeinovapauteen kajoavan toimen toteuttamisen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Eduskunta säätäisi lain ja samassa yhteydessä arvioisi, että perustuslain 23 §:n edellytykset, eli kansakuntaa vakavasti uhkaavien poikkeusolojen vaatimus täyttyy. Poikkeusolot ”todettaisiin” säätämällä erillislaki ravintoloiden sulkemiseksi, esimerkiksi viittaamalla lain tekstissä poikkeusolojen käsillä oloon taikka perustuslain 23 §:ään. Samoin tehtiin myös vuosi sitten kun ravintolat suljettiin, ja tuolloin perustuslakivaliokunta edellytti, että perustuslain 23 §:n nojalla säädettyyn lakiin otetaan maininta poikkeusoloista (PeVL 7/2020 vp).  Monet asiat ovat vaikeita, mutta tämä ei kuulu niihin.

Missä se virhe sitten on? Valmiuslaki ei ole perustuslain yläpuolella eikä perustuslain autenttinen tulkinta. Perustuslain 23 §:n soveltaminen ei ole sidottu valmiuslain 3 §:n kriisityyppeihin, ei valmiuslain porrastettuun soveltamismekanismiin, eikä valmiuslakiin otettuihin toimivaltuuksiin. Perustuslain poikkeusolosäännös on autonominen, ja mahdollistaa reagoinnin eduskunnan säätämän lain muodossa sellaisiinkin kriiseihin ja sellaisiin kriisiolojen tarpeisiin, joita ensisijaisesti sotilaallisia kriisejä varten kirjoitettuun valmiuslakiin ei haluttu tai osattu aikanaan ottaa. Jo tarve erillisen lain säätämiseen ravintoloiden sulkemiseksi itsessään osoittaa, etteivät poikkeusolot tyhjene valmiuslain soveltamistilanteisiin. Valmiuslakia ei olisi tarvittu ravintoloiden sulkemiseen.

Kun valtioneuvosto tänään on valmiuslain 6 §:n ensimmäisen lauseen nojalla todennut että Suomessa vallitsevat valmiuslain 3 §:n 5 kohdassa tarkoitetut poikkeusolot (ns. tartuntatautikriisi), lainsäädäntövaltaa on tällä toimella (John Austinin terminologiassa ”puheaktilla”) merkittävästi siirretty eduskunnalta valtioneuvostolle. Jokainen W.N.Hohfeldia lukenut ymmärtää, että vaikka ainuttakaan käyttöönottoasetusta ei vielä ole annettu valmiuslain nojalla, pelkkä valmiuslain sovellettavaksi ottaminen muuttaa radikaalisti oikeustilaa (toimivaltasuhteita). Kaikki tartuntatautkriisin toimivaltuudet valmiuslaissa ovat nyt milloin hyvänsä valtioneuvoston käytettävissä asetuksen muodossa, siis ilman eduskunnan säätämää lakia ja ilman tasavallan presidentin uutta myötävaikutusta. Näitä pykäliä on ainakin yksitoista (valmiuslain 75, 84, 86-88, 93-95, 103 ja 118 §), ja osa näistä valtuuksista on todella järeitä.

Valmiuslain sovellettavaksi ottamiseen ei liitetty yhtään käyttöönottoasetusta, mutta valtioneuvoston päätökseen poikkeusolojen toteamisesta kirjattiin seuraava toteamus:

“Tässä vaiheessa ei ole välitöntä tarvetta valmiuslain perusoikeuksia rajoittavien valmiuslain II osan toimivaltuuksien käyttöönotolle, mutta valmiuslain toimivaltuuksien käyttötarve riippuu epidemian kehityksestä lähiaikana. Hallitus myös arvioi, että valmiuslain 15 luvun säännöksiä 106 § (hallintoviranomaisten viestintä poikkeusoloissa) ja 107 § (toimivallan ratkaiseminen) on välttämätöntä alkaa soveltamaan poikkeusolojen toteamisen jälkeen.”

Kun olen seurannut asiaa niin tarkasti kuin kansalaiselle on mahdollista, en voi välttyä toteamasta että viittaus 106 ja 107 §:ään on oikeusnormin sijasta viikunanlehti, joka vasta viikonlopun aikana, tai ehkä vasta tänään maanantaina, otettiin esiin, kun suunnitelma valmiuslain avoimesta sovellettavaksi ottamisesta asiaan oikeudellisesti liittymättömän ravintoloita koskevan hallituksen esityksen  antamisen varjolla oli osoittautunut virheelliseksi. Ehkä suunnitelma törmäsi oikeuskanslerin laillisuusvalvontaan. Mieleen väistämättä tulee Kummelin roolihahmo Pena, joka ihan viime metreillä (ks. ensimmäinen videoklippi) ”keksii” jotakin. Päätöksen pohjana olevassa esittelymuistiossa edellä lainattu virke toistetaan kolme kertaa, mutta mitään yritystä ei tehdä sen osoittamiseksi, että jossakin olisi sellainen ongelma, jonka ratkaisemisessa valmiuslain 106-107 §:n säännöksillä olisi mitään merkitystä, saati mihin tosiseikkoihin perustuu kanta, että niiden soveltaminen olisi välttämätöntä. Valtioneuvoston tämän päivän tiedotustilaisuudessa pääministeri Sanna Marin ja alivaltiosihteeri Timo Lankinen vastasivat näitä pykäliä koskevaan kysymykseen. Pääministerin mukaan kyseisiä pykäliä ei oteta käyttöön ”täysimääräisesti” vaan ”soveltuvin osin”. Mihinkään ei kuitenkaan päästä siitä, että myös nämä pykälät kuuluvat valmiuslain toiseen osaan, jonka säännökset voidaan ottaa käyttöön vain valmiuslain 6 §:n 1 momentin mukaisesti valtioneuvoston asetuksella. Asetusta ei annettu, joten valmiuslain 106-107 §:n soveltaminen on lainvastaista, ja sen vuoksi myös valmiuslain sovellettavaksi ottaminen kokonaisuudessaan on tapahtunut lainvastaisesti.

Kun ainuttakaan käyttöönottoasetusta ei ole annettu, olemme tilanteessa, että valmiuslaki on sovellettavana, mutta sen oikeusvaltiollinen mekanismi eduskunnan reaaliaikaisesta kontrollista ei ole. Eduskunta ei pysty esimerkiksi määräämään valmiuslain sovellettavana oloa kumottavaksi, koska sen valvontavalta on valmiuslaissa rakennettu kohdistumaan vain jo annettuihin asetuksiin, eikä siis siihen toimivallan siirtoon valtioneuvostolle, minkä valtioneuvosto itse saa aikaan toteamalla valmiuslain tietyn kriisityypin olevan käsillä. Eduskunnalla ei nyt ole tarkastusvaltaa valmiuslain 106-107 §:n käyttöön tai käyttämättä jättämiseen, koska niiden käyttöönottoasetusta ei ole annettu. Valmiuslaista myös puuttuu kokonaan säännös siitä, miten siinä tarkoitettujen poikkeusolojen soveltaminen lakkaa. Tämä on valmiuslain suurin valuvika (ks. myös kirjoitukseni Lakimies 3-4/2020). Valmiuslain ottaa  sovellettavaksi valtioneuvosto, ja tuo soveltaminen lakkaa vasta kun valtioneuvosto kumoaa vihoviimeisen toimivaltuuksien käyttöönottoa koskevan asetuksen. Jos yhtään käyttöönottoasetusta ei anneta, poikkeusolot eivät lakkaa koskaan, vaan valtioneuvostolla on avoin valtakirja milloin hyvänsä asetuksella ottaa käyttöön valmiuslain toimivaltuuksia. Siksi valmiuslain Pandoran lipasta ei tulisi koskaan avata kevyin taikka väärin perustein.

Kritiikkini ei ole tyyppiä ”väärin sammutettu”. Valtioneuvosto on pahasti myöhässä aiempaa tartuttavampien muuntovirusten torjunnassa. Helsingin Sanomat ja Perustuslakiblogi julkaisivat tammikuun alussa  (7.1.2021) kirjoitukseni, jossa ehdotin poikkeusolojen toteamista säätämällä perustuslain 23 §:n nojalla erillislaki muun muassa rajuista liikkumisvapauden rajoituksista sekä maan sisällä että rajoilla. Jos strategiseksi tavoitteeksi olisi otettu epidemian tukahduttaminen, tämä olisi ollut välttämätön, oikea-aikainen ja oikeasuhtainen toimi. Nyt toteutunut tukahduttamisen lykkääminen on jo johtanut tarpeettomiin ihmishenkien menetyksiin ja tulee johtamaan myös jatkossa. Tammikuun alussa Suomella oli ”tuhannen ihmishengen paikka” valita strategiaksi epidemian tukahduttaminen sen ”hallitsemisen” sijasta. Helmikuun loppuun mennessä Suomen koronakuolemien luku oli 742 (THL 26.2.2021). Niistä puolet eli 370 on tapahtunut 15.11.2020 jälkeen, eikä loppua näy.

Tänään sanon saman kuin silloin: valmiuslaki ei ole oikea työkalupakki koronaepidemian voittamiseksi. Sillä ei tätä tulipaloa sammuteta. Sen sijaan, että palokunnan koko kalusto olisi tammikuussa lähetetty sammuttamaan tulta, paloasema varaudutaan kaksi kuukautta myöhemmin muutettavaksi kenttäsairaalaksi, jonne tulipalon uhreja tuodaan. Jos tulipalo sammutettaisiin eli epidemia tukahdutettaisiin, ymmärtäisin moraaliset ja poliittiset vaikuttimet, joiden takia isokin oikeudellinen virhe tehdään. Sen sijaan en ymmärrä perustuslain ja oikeusvaltiollisuuden sivuuttamista tilanteessa, jossa tulipaloa ei ole sammutettu eikä edes sitouduta sammuttamaan.

2. Kolme episodia STM:n toiminnasta

Tänään tapahtunut valmiuslain sovellettavaksi ottaminen ei ole ainoastaan valtiosääntöoikeudellisesti ongelmallinen vallansiirto eduskunnalta toimeenpanovallalle. Perustelen seuraavassa kolmen episodin avulla, miksi väitän, että siihen liittyy myös itsepintainen sitoutuminen väärään strategiaan koronaepidemian torjunnassa, ja että tällä väärällä strategiavalinnalla on kannatusta juuri niissä piireissä, joiden ansiota myös valmiuslain väärinkäyttö on. Tarkoitan ensi sijassa sosiaali- ja terveysministeriötä (STM). Siellä, samoin kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa (THL) on vahvasti edustettuna teknokraattis-epidemiologinen ääni, joka suhtautuu koronaepidemiaan kuin se olisi paha influenssa ja jonka käsikirja – ellei suorastaan uskonkappale (dogmi) – on sama kuin Ruotsin kansanterveyslaitoksella.

Salaliittoteorioiden edustajat liittävät yhteen irrallisia tapahtumia, joiden takana väitetään olevan jonkin ihmisryhmän salattu suunnitelma, sen sijaan että kukin tapahtuma ymmärrettäisiin sen luontevan, julkisen ja uskottavan selityksen kautta. Ne kolme episodia, jotka esitän alla, eivät ole irrallisia vaan kaikki liittyvät STM:n toimintaan. Luonteva ja uskottava yhteinen selitys niille kaikille on, että jokaisen taustalla on vähättely suhteessa viruksen leviämiseen pääväestön keskuudessa ja  strategian rakentaminen sen varaan, että reagoidaan, tarvittaessa kovinkin keinoin, sitten kun tilanne on ensin päässyt kovin pahaksi. Tässä – mielestäni väärässä –  strategiassa tärkein indikaattori tilanteen vakavuudesta ja samalla tärkein operatiivisen toiminnan kohde on tehohoidon kapasiteetti, ei tartuntojen määrä eikä kuolemantapausten määrä. Mitään salaliittoa ei ole, vaan kaikki tapahtuu julkisesti silmiemme edessä. Tulipaloa ei sammuteta, vaan paloasema varaudutaan muuttamaan kenttäsairaalaksi.

Ennen kuin kerron nuo kolme episodia, pyydän katsomaan Ruotsin koronatilastoja. Linkin takaa löytyy päivittyvä graafinen esitys tartunnoista, tehohoidosta ja kuolemista suhteessa ikäryhmiin ja sukupuoliin. Vasemmanpuoleisesta kuvaajasta näemme, että tartuntojen saaminen (ja eteenpäin levittäminen) on suurinta aktiivisen pääväestön (20-60 -vuotiaat) keskuudessa ilman merkittävää eroa sukupuolten välillä. Keskimmäinen kuvaaja kertoo, ketkä joutuvat – tai pääsevät – tehohoitoon: erityisesti 60-70 -vuotiaat miehet. Suurin ero sukupuolten välillä on juuri tehohoidossa, kun miesten osuus on yli 2,5-kertainen naisiin verrattuna. Entä kuolleet? Heidän lukumääränsä on 2,5 -kertainen tehohoitoon päässeisiin verrattuna, ilman suurta eroa sukupuolten välillä. Kuolleissa suurin ikäryhmä ovat 80-90 -vuotiaat, ja naisten kuolemia on nelinkertainen määrä tehohoitoon otettujen naisten lukuun verrattuna. Vanhat naiset siis kuolevat kulkematta tehohoidon kautta. Jos strategian keskiössä ei ole estää viruksen leviämistä pääväestön keskuudessa taikka minimoida kuolemantapausten määrää vaan turvata tehohoidon kapasiteetti, tämä tarkoittaa että suurin terveyshyöty tulee (minun kaltaisilleni) 60-70 -vuotiaille miehille. Samalla naisvaltainen vanhusväestö maksaa hengellään siitä lopultakin marginaalisesta lisävapaudesta, jota alle 60-vuotias pääväestö nauttii, kun strategiaa ei ohjaa epidemian tukahduttaminen. Toisin kuin sosiaalisessa mediassa väitetään, kyseessä ei ole natsihenkinen salaliitto vaan dogmaattinen ja ideologinen sitoutuminen väärään epidemiologiseen käsikirjaan. Dogmi on vuosikymmenet toiminut influenssan kanssa, mutta se yksinkertaisesti ei sovellu koronaepidemiaan.

Ennen kuin yksikään terveystaloustieteilijä alkaa puhua menetettyjen laatupainotteisten elinvuosien laskemisesta ja vähättelemään tuhansien 80 vuotta täyttäneiden naisten kuolemia lisään, että moraalisesti ja oikeudellisesti jokainen ihmishenki on samanarvoinen.

Siirryn Suomeen ja kolmeen episodiin, joiden luontevin ja uskottavin selitys ei ole salaliitto vaan, että Suomessa (ainakin THL:ssä ja STM:ssä) elää vahvana dogmaattinen ja ideologinen sitoutuminen Ruotsissakin käytettyyn influenssan epidemiologiseen käsikirjaan.

Episodi 1: Ravintoloiden sulkeminen. Valmiuslain sovellettavaksi ottamiseen on ainakin julkisessa keskustelussa eniten vaikuttanut havahtuminen siihen, että vaikka koko vuosi 2020 käytettiin koronaepidemian kanssa huonosti toimineen tartuntatautilain tilkkutäkkimäiseen ja kasuistiseen korjailuun, lakiin jäi ravintoloiden kokoinen aukko. Keväällä 2020 ravintolat suljettiin lyhyeksi aikaa majoitus- ja ravitsemistoiminnasta annetun lain väliaikaisella muutoksella (joka sivumennen sanoen kuuluu työ- ja elinkeinoministeriön TEM, eikä STM:n toimialaan), mutta sen jälkeen on menty bisnes ja lobbaus edellä, kun toimintalinjaksi on valittu pintojen pyyhkiminen, käsien peseminen ja asiakaspaikkojen lievä vähentäminen. Tätä asiaa katselen Italian perspektiivistä, ja  Suomen toimet näyttävät suorastaan säälittäviltä. Eduskunta hieroi vuodenvaihteen yli helmikuulle tartuntatautilain laajahkoa muutospakettia (HE 245/2020 vp), jonka erittäin yksityiskohtainen ja porrastettu mekanismi tartuntojen torjumiseksi erinäisiä yleisöpalveluja annettaessa oli tarkoituksella STM:ssä kirjoitettu niin, että juuri ravintolat jätettiin kovempien toimien ulottumattomiin. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta (StV) kuuli kattavasti ravintola-alan yrittäjiä ja ammattiliittoja, ei korjannut hallituksen esitystä, ja odotti uusien valtiopäivien alkuun eli helmikuulle ennen mietinnön (StVM 1/2021 vp) antamista. Tammikuun alussa olisi tullut havahtua siihen, että muuntovirukset vyöryvät maahan ja HE 245/2020 vp ei auttaisi siihen haasteeseen, minkä juuri ravintolat siinä tilanteessa muodostavat. Vaikka asiassa olisi taas edetty TEM:n kautta, tämä ei yhtään vähennä THL:n, STM:n ja StV:n vastuuta painaa hälytysnappia. Mahdollisimman varhain tammikuussa asiasta olisi tullut antaa uusi lakiesitys eduskunnalle, ja eduskunnan olisi tullut katkasta istuntotaukonsa. Niin ei tehty, ja nyt otetaan valmiuslaki sovellettavaksi, vaikka siitä ei ole mitään apua ravintoloiden sulkemisessa.

Episodi 2: STM:n komentovalta terveydenhuollossa. Kuten Ruotsin ja Suomen koronastrategioissa yleisesti, myös valmiuslakikeskustelussa korostuu tehohoidon kapasiteetin turvaaminen. Tähän tarkoitukseen valmiuslaissa tosiaan onkin työkaluja, mukaan lukien sosiaali- ja terveydenhuollon keskitetty uudelleenorganisointi (86 §), hoidon määräajoista poikkeaminen (88 §) ja hoitohenkilökunnan työvelvollisuus (95 §). Koronakriisissä ne ovat reaktiivisia keinoja silloin kun epidemia on jo päässyt pahaksi, vastaten metaforaani paloaseman muuttamisesta kenttäsairaalaksi tulipalon varhaisen sammuttamisen sijasta. Viime kesästä saakka STM yritti saada osin vastaavia toimivaltuuksia normaaliajan tartuntatautilakiin (HE 245/2020 vp, ehdotettu 9 a §). Olisi siis säädetty eräänlainen valmiuslain sekundaversio, STM:n toimivalta sosiaali- ja terveydenhuollon keskitettyyn uudelleenorganisointiin ilman valmiuslain mukaista eduskunnan kontrollivaltaa. Oikeutetusti perustuslakivaliokunta torjui tämän ehdotuksen (PeVL 44/2020 vp), joka siis poistettiin lakiehdotuksesta. Kun valmiuslaki tänään virheellisesti otetaan sovellettavaksi ravintoloiden sulkemisen varjolla, ratkaisuun ei ole voinut olla vaikuttamatta, että STM haluaa käyttöönsä kovat keinot terveydenhuollon johtamiseksi.

Episodi 3: Hybridistrategian päivitys. Sen sijaan, että Suomi olisi tammikuussa valinnut uuden strategian epidemian tukahduttamiseksi ja säätänyt perustuslain 23 §:n nojalla tähän tarvittavan lainsäädännön, valtioneuvosto 26.1.2021 päivitti hybridistrategiansa. Päivityksen pääsisältönä oli kovempien toimien, joista nyt käytettiin termiä ”lock down”, lykkääminen huhtikuulle. Jos strategiaksi olisi valittu tukahduttaminen, se olisi hyväksyttävänä tavoitteena oikeuttanut välttämättöminä ja oikeasuhtaisina kovatkin keinot (ks. 7.1.2021 julkaistu hahmotelmani erillislaiksi). Jos taas tavoitteena yhä on epidemian ”hallinta”, vain paljon vaatimattomammat keinot voivat olla välttämättömiä ja oikeasuhtaisia. Kun hallitus ei päättänyt sitoutua epidemian tukahduttamiseen, sen oli jatkettava vähemmän tehokkaiden toimien tiellä kunnes huhtikuussa tilanne olisi tarpeeksi paha, jotta kovat keinot olisivat oikeasuhtaisia myös epidemian pelkän ”hallinnan” toteuttamiseksi. Valmiuslain uusi käyttöönotto siis rakennettiin sisään myös hybridistrategian päivitykseen. Olennaisessa asemassa tässä – mielestäni väärässä – valinnassa oli jälleen kerran Ruotsin kaltainen pakkomielle tehohoidon kapasiteetista strategian ydinkysymyksenä. THL oli tuottanut valtioneuvostolle mallinnuksen, jossa esitettiin kolme erilaista skenaariota todettujen tartuntojen ja tehohoidon kuormituksen kehittymisestä tammi-kesäkuussa 2021, riippuen siitä, millaisia rajoituksia otettaisiin käyttöön (ks. s. 13-15). Mallinnuksen loppupäätelmä, muuntovirusten samaan aikaan vyöryessä maahan, oli: ”Liian aikaisin toteutettuna sulku ei siis ole epidemiologisesti perusteltua” (s. 15). Nopeiden ja tehokkaiden toimenpiteiden lykkääminen ja sen sijaan asetelman rakentaminen valmiiksi valmiuslain uudelle käyttöönotolle tilanteen myöhemmin pahetessa ansaitsee valtiosääntöoikeudellisen kritiikin.

Tilanne on kuitenkin paljon vakavampi kuin mihin valtiosääntötutkijoiden kritiikki voi kantaa. Sen lisäksi rikosoikeudellinen arviointi on tarpeen sen vuoksi, että THL ja STM jättivät odotettavissa olevat kuolemantapaukset kokonaan pois eri skenaarioiden mallinnuksesta. Valtioneuvostolle ennakoitiin tartuntojen kehitys ja tehohoidon tarve, mutta koronakuolemat eivät lainkaan olleet parametrina mukana kun valtioneuvosto 25-26.1.2021 kokoontui päättämään Suomen strategiasta epidemian suhteen. Henri Sivonen on osoittanut, että kuolemantapauksia koskeva data kyllä sisältyy THL:n mallinnuksen perusaineistoon ja että kuolemien lukumäärän ennakointi eri skenaarioissa olisi ollut mahdollista tulostaa valtioneuvoston arvioinnin pohjaksi. Valtioneuvostolle ei kerrottu, että ennakoitavissa olevien kuolemantapausten lukumäärä vaihtelisi tuhansilla sen mukaan, mitä se tuolloin tammikuussa päättäisi. Sivosen THL:stä saamassa hieman vanhemmassa aineistossa arviot vaihtelevat välillä 1925-5712 kuolemaa kesäkuun 2021 loppuun mennessä siten, että alin arvo saavutetaan ns. tuplasululla ja ylin arvo pysyttäytymällä vanhoissa rajoituksissa. En ota kantaa siihen, aiheuttaako valittu viivyttely peräti 3800 vai ”vain” 1000 kuolemaa lisää, mutta väitän että kuolemantapausten ennakoidun lukumäärän olisi tullut olla avainasemassa valtioneuvoston päätöksenteossa. Historia ei tule olemaan armollinen tämän tiedon salaamisen ja siitä seuranneen strategisen virheen suhteen. Vain rikosoikeudellinen arviointi voi ratkaista, keiden syytä tuo virhe oli.

3. Suomalaisen politiikan kulttuurinen muutos

Olen ollut suomalaisen politiikan liepeillä 40 vuotta, siitä suurimman osan akateemisena tutkijana. Vasta koronaepidemiaan liittyvät perustuslakiongelmat ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka suuri kulttuurinen muutos Suomessa on tapahtunut 1980-lukuun verrattuna. Tähän saakka olen ollut taipuvainen hyväksymään yleisen narratiivin ”lainvalmistelun tasosta”, kun kiire, työmäärä, virkamiesten vaihtuminen ja julkisen hallinnon virtaviivaistuminen ovat johtaneet jatkuviin virheisiin lakiehdotusten perustuslainmukaisuuden varmistamisessa. Kilpailevalle narratiiville, jonka mukaan perustuslakiasiantuntijat vastustaisivat kaikkea, en ole korviani lotkauttanut.

Nyt ymmärrän, että ongelmien taustalla on syvempi muutos poliittisessa kulttuurissa 1980-lukuun tai vielä 1990-luvun alkuun verrattuna. Suomi on pieni maa, missä on totuttu siihen että ”kaikki tuntevat kaikki” kun puhutaan ns. eliiteistä. Ehkä eurooppalaistumisen seurauksena tämä ei enää pidä paikkaansa. Poliittisilla toimijoilla on omat kuplansa, mihin saattaa liittyä vilkas kansainvälinen vuorovaikutus. Mutta keskusteluyhteys yliopistotutkijoiden, tai ainakin perustuslakitutkijoiden, kanssa on katkennut.

Muistan kuinka läheinen yhteys 40 – tai vielä 25 – vuotta sitten oli valtiosääntötutkijoiden ja päivänpolitiikan välillä. Eivät tuonkaan ajan poliitikot olisi itse ymmärtäneet perustuslain kaikkia kiemuroita, mutta professorit ja heidän varteenotettaviksi hyväksymänsä muut tutkijat puhuivat joko Porthaniassa tai puhelimitse keskenään, ja tuon jatkuvan neuvonpidon tulokset sitten suodattuivat päättäjille melko yhdenmukaisena viestinä siitä, mikä oli perustuslain valossa oikein tai mahdollista. Nostan esiin vain yhden nimen: Heikki Karapuu (1946-2006). Hänellä oli paitsi omat poliittiset kytkentänsä myös keskusteluyhteys kaikkien valtiosääntötutkijoiden kanssa, ja hän osasi koordinoida ensin Porthaniassa tutkijoiden kannan muotoutumisen ja sitten valtakunnan mitassa sen välittymisen oikeiston, keskustan ja vasemmiston poliitikoille. Professoreilla oli avoimet kanavat kaikkien puolueiden suuntaan. Ja puoluejohtajat tai ministerit kuuntelivat, ja uskoivat kuulemaansa. Ei olisi ollut edes ajateltavissa, ettei yliopistollisia perustuslakiviisaita olisi konsultoitu pahoissa paikoissa. He eivät päättäneet politiikasta, mutta he arvioivat reaaliajassa, mitkä keinot politiikan toteuttamiseksi olivat perustuslain kannalta hyväksyttäviä.

Tuo aika ei palaa, eikä tuo miehinen ja elitistinen asetelma ole mikään ihanne. Haluan sanoa vain, ettei ole ymmärretty, kuinka raju on kontrasti nykytilanteeseen. Sikäli kuin tiedän, suora keskusteluyhteys valtiosääntötutkijoiden ja ministereiden tai puoluejohtajien väliltä puuttuu kokonaan. Eri toimijat elävät omissa siiloissaan. Jos viestejä ylipäätään välittyy, niitä ei koeta tarpeellisina neuvoina vaan ärsyttävänä asioihin sekaantumisena.

Nykyajan valtiosääntötutkijoilla toki on äänensä, osalla eduskunnan perustuslakivaliokunnassa ja joillakin meistä enemmän täällä sosiaalisen median puolella. Institutionaalisen asemansa takia eduskunta joutuu kuuntelemaan. Kun asiamme yhä ovat tärkeitä, perinteinen media usein kiinnostuu sanomisistamme, ja työllämme on yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Pointtini on, että nykyisin kuulijoitamme ovat eduskunnan perustuslakivaliokunta ja niin sanottu laaja oikeudellinen auditorio (eli asioista kiinnostunut segmentti ns. suuresta yleisöstä), ei valtioneuvosto tai poliittiset puolueet. On päässyt muodostumaan suoranainen palomuuri tutkija-asiantuntijoiden ja hallitus- tai puoluetason tärkeimpien toimijoiden välille. Eräs tämän palomuurin seurauksista on, että kiusallisen usein hallitus näyttäytyy suorastaan uppiniskaisena suhteessa siihen, mitä eduskunnan perustuslakivaliokunta on sanonut. Valmiuslain ensimmäisellä käyttökerralla (maalis-kesäkuu 2020), perustuslakivaliokunta joutui useaan kertaan ohjeistamaan valtioneuvostoa siitä, kuinka valmiuslain käyttöönotto- ja soveltamisasetukset tuli laatia. Ja nyt vuotta myöhemmin valmiuslaki otetaan uudelleen sovellettavaksi ainakin osin sen takia, ettei valtioneuvoston piirissä ollut luettu tai ainakaan ymmärretty, mitä perustuslakivaliokunta sanoi perustuslain 23 §:n käyttämisestä kun ravintolat viime keväänä suljettiin sen nojalla (ks. PeVL 7/2020 vp).

Juha Sipilän hallitus edusti insinöörimäistä hallintatapaa, jossa julkisen vallan prosessikaavioita markkinaehtoistetaan ja virtaviivaistetaan. Siksi se edes halunnut kuulla, mitä perustuslakivaliokunta sanoi, ja kompuroi jatkuvasti. Sanna Marinin hallituksen aikana hallintatapana on ohjata kansalaisten käyttäytymistä kommunikaation avulla. Hallitus kyllä kuulee, perustuslakivaliokunnalta saamansa palautteen, mutta suhtautuu siihen vain yhtenä kommunikaation muotona, joka voidaan sivuuttaa toistamalla oma kanta entistä painokkaammin. Yhteistä Sipilän ja Marinin hallituksille  on oikeusvaltiollisen perustuslakisidonnaisuuden ja ylipäätään oikeudellisen normiohjauksen vähättely.

Itsestäni ei ole 2020-luvun Heikki Karapuuksi. Mutta ehdotan, että ministerit ja puoluejohtajat ottaisivat puhelimen käteen ja soittaisivat valtiosääntöoikeuden ja lähialojen professoreille ja tohtoreille, hakeutuisivat keskusteluyhteyteen ja kutsuisivat heitä pukuhuonepalavereihin ennen jokaista kovaa erää. Emme me valtiosääntötutkijat halua ”valtaa”, vaan että asiat menevät oikein, siis perustuslain, oikeusvaltion ja demokratian periaatteiden mukaisesti. Meille se olisi parasta yhteiskunnallista vaikuttavuutta: pelaamaan valittujen psyykkaamista puolustamaan, hyökkäämään tai torjumaan, kukin oman roolinsa mukaisesti. Valta näytetään kaukalossa, ei pukuhuoneessa. Juuri seuraava erä voi olla ratkaiseva sen maailmanmestaruuden kannalta.

Muuten olen sitä mieltä, että Suomen tulee pikimmiten ottaa strategiaksi koronaepidemian tukahduttaminen, tarvittaessa kovinkin keinoin. Koronaepidemian tukahduttaminen on ihmisoikeusasia.

Martin Scheinin
British Academy Global Professor, Bonavero Institute of Human Rights, University of Oxford
martin.scheinin@eui.eu
Twitter: @MartinScheinin tai suomeksi @MartinScheininF