Matti Muukkonen: PowerPoint-poikkeusoloista ja vähän muusta

Eduskunnan täysistunto päätti eilen, että valtioneuvoston 5. maaliskuuta antamat valmiuslain käyttöönottoasetukset koskien hallintoviranomaisten viestintää poikkeusoloissa (106 §) sekä toimivallan ratkaisemista (107 §) saavat jäädä voimaan (pl. niiden soveltaminen Ahvenanmaalla). Samassa istunnossa eduskunta päätyi hyväksymään vastaavalla rajoituksella myös sen, että valtioneuvoston asetukset koskien valmiuslain sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksiköiden toimintaa säätelevää 86 §:ää ja sosiaali- ja terveyspalveluita sekä terveydensuojeluja sääntelevää 88 §:ää saivat myös jäädä voimaan. Ratkaisuun päädyttiin perustuslakivaliokunnan ilmaiseman puollon jälkeen (ks. PeVM 1/2021 vp ja PeVM 2/2021 vp).

Samana päivänä julkisuuteen tuli kuitenkin tieto myös siitä, kuinka mediatietoihin perustuen valtioneuvoston oikeuskansleri oli omasta aloitteestaan aloittanut tutkinnan siitä ”onko valmiuslain mukaisesta valtionhallinnon viestinnän välittömän johdon kuulumisesta VNK:lle koskevan toimivaltuuden käyttöönotosta aiheutunut epäselvyyksiä, jotka rajoittavat viranomaisen mahdollisuutta objektiiviseen ja ajantasaiseen viestintään yhteiskunnan ja kansalaisten tiedonsaannin kannalta tärkeässä asiassa”. Asia liittyi Fimean ilmoitukseen, ettei se kommentoi Tanskan päätöstä keskeyttää Astra Zenecan kehittämän koronarokotteen käyttö, ennen kuin selviää miten viestinnän keskittäminen valtioneuvoston kansliaan vaikuttaa sen toimivaltaan viestiä (STT).

Pian valtioneuvoston viestintäjohtaja Päivi Anttikoski toi sosiaalisessa mediassa esiin näkemyksensä siitä, että julkisuudessa olisi liikkeellä paljon väärinkäsityksiä liittyen valmiuslain 106 §:n soveltamisen vaikutuksiin. Hänen mukaansa ”valmiuslain viestintäasetus otetaan käyttöön ihmisten tiedonsaannin turvaamiseksi ja viranomaisten viestinnän yhteensovittamiseksi”. Sen sijaan asetuksella ei Anttikosken mukaan ”jatkossakaan sanel[taisi] yhdellekään viranomaiselle mitä he viestivät ja mitä eivät”. Edelleen Helsingin Sanomien toimittaja Teemu Muhosen kysymykseen siitä, mitä kyseisen säännöksen aktivointi konkreettisesti tarkoittaa verrattuna normaalilainsäädäntöön, vastaus olikin jo melko mystinen:

”Poikkeusoloissa selkeän ja ymmärrettävän viestinnän varmistaminen selkeällä johtamisella.Yhteiset koronaviestintäkokoukset ministeriöiden ja viranomaisten kesken,parempi tiedonkulku  alhaalta ylös ja toisinpäin,yhteiset grafiikat jne.Eivät oo itsestäänselvyys näin isossa kuviossa”

Tässä vaiheessa itsekin osallistuin keskusteluun ja esitin kysymyksen siitä, että ymmärsinkö oikein, että valtioneuvoston näkemyksen mukaan maassa piti todeta poikkeusolot, jotta muun muassa PowerPoint-kalvojen ulkoasut saadaan yhtenäiseksi ja viestinnän Teams-palaverit pidettyä? Tässä vaiheessa vastauksessa ymmärrettiin kärjistykseni, mutta vedottiin siihen, kuinka viestintä poikkeusoloissa ei ole pelkkää juridiikkaa, vaan myös tarvetta tehdä nykyistä selkeämpää viestintää, jossa ”visuaalisuus on isossa osassa vaikean asian selventämisessä”. Vaikka viestintäjohtajan twitter-viestit eivät ole ikään kuin oikeudellisesti sitovia puheenvuoroja, avaavat ne keskustelun siihen, miksi ihmeessä poikkeusolojen viestintäsäännös piti aktivoida?

Mistä asiassa oikeastaan on kysymys?

Valmiuslain 106 § koostuu kolmesta momentista ja se on laissa kirjoitettu seuraavaan muotoon:

”Väestön tiedonsaannin turvaamiseksi ja viranomaisten viestinnän yhteensovittamiseksi poikkeusoloissa valtionhallinnon viestinnän välitön johto kuuluu valtioneuvoston kanslialle. Valtioneuvoston asetuksella voidaan tarvittaessa perustaa Valtion viestintäkeskus.

Valtioneuvoston kanslia ja Valtion viestintäkeskus voivat antaa viestinnän sisältöä koskevia määräyksiä valtionhallinnon viranomaisille.

Edellä 3 §:n 1 ja 2 kohdassa tarkoitetuissa poikkeusoloissa valtioneuvoston kanslia ja Valtion viestintäkeskus voivat velvoittaa valtioneuvoston alaisen viranomaisen tai kunnallisen viranomaisen omassa viestinnässään julkaisemaan tietynsisältöisen viestin tai kieltää tietynsisältöisen viestin julkaisemisen.”

Olen aiemmin julkisuudessa kutsunut tätä luonteeltaan ”vaiennus-, sensuuri- ja propagandasäännökseksi”. Luonnehdinnan esitin siinä yhteydessä, kun valtioneuvosto oli yleisistunnossaan, maanantaina 1.3.2021 päättänyt, että maassa vallitsivat valmiuslain 3 §:n 5 kohdassa tarkoitetut poikkeusolot. Poikkeusolojen toteamiseen liittyvässä muistiossa valtioneuvosto oli – kolmessa eri kohdassa – arvioinut välttämätöntä alkaa soveltaa valmiuslain 106 ja 107 §:iä (toimivallan ratkaiseminen). Poikkeusolojen toteamista koskevassa tiedotustilaisuudessa pääministeri Sanna Marin oli kuitenkin tuonut esiin, että säännökset tulisivat käyttöön ”soveltuvin osin”, ei kuitenkaan täysimääräisesti, joka edellyttäisi käyttöönottoasetusten antamista eduskunnalle. Tämä nostatti laajan kritiikin (esim. tässä ja tässä) toimintamallista, sillä valmiuslain 6 § yksiselitteisesti ilmaisee, kuinka lain II osaan, johon myös kyseiset säännökset sisältyvät, kuuluvat toimivaltuudet voidaan ottaa käyttöön ainoastaan juuri käyttöönottoasetukset antamalla. Myöhemmin Marin ilmoitti, ettei valmiuslain kyseisiä säännöksiä ”sovelleta miltään osin ennen selvyyttä niiden käytön edellytyksistä ja asia selvitetään oikeudellisesti vielä kertaalleen”. Lopulta käyttöönottoasetukset annettiin yleisistunnossa perjantaina 5.3.2021.

Kun käyttöönottoasetukset annettiin, täsmentyi myös se, että vastoin kuin poikkeusolojen toteamiseen liittyvässä muistiossa, valmiuslain 106 §:stä oli tarkoitus aktivoida ainoastaan sen ensimmäinen momentti. Samalla ilmaistiin, ettei hallitus katsonut tarpeelliseksi Valtion viestintäkeskuksen perustamista. Rajaus oli sinänsä tarpeellinen ensinnäkin siksi, ettei valmiuslain 3 §:n 5 kohdan mukaisissa poikkeusoloissa edes voisi aktivoida lain 106.3 §:n tarkoittamia julkishallinnon viranomaisten viestien sensuurin sekä valtiollisen propagandan mahdollistavia toimivaltuuksia. Käyttöönoton ulkopuolelle asetuksessa rajattiin myös säännöksen 2 momentti, jossa säädetään valtioneuvoston kanslian (ja Valtion viestintäkeskuksen) toimivaltuudesta antaa valtionhallinnon viranomaisille viestin sisältöä koskevia määräyksiä. Näin ollen annetun asetuksen mukaan aktivoinnin kohteeksi päätyi ainoastaan säännös, jonka mukaan valtionhallinnon viestinnän välitön johto keskitetään valtioneuvoston kanslialle.

Valmiuslain esitöissä (HE 3/2008, s. 84) 106 §:n 1 momenttia koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa on viitattu normaaliolojen lainsäädäntöön. Normihierarkkisesti asetuksentasoin valtioneuvoston ohjesäännön 12 §:n 3 kohdan mukaan valtioneuvoston kanslian toimialaan kuuluvat ”valtioneuvoston viestintä ja valtionhallinnon viestinnän yhteensovittaminen”. Valmiuslain esitöissä ilmaistun perusteella ”pääministerillä tai valtioneuvoston kanslialla ei kuitenkaan [normaalioloissa] ole ministeriöihin eikä itsenäisiin hallintoviranomaisiin nähden määräysvaltaa, jota poikkeusoloissa välttämättä tarvitaan ohjauksen varmistamiseksi”.

Käsitellessään käyttöönottoasetusta perustuslakivaliokunta kiinnittikin huomiota juuri tähän. Sen (PeVM 2/2021 vp, s. 4) mukaan säännöksen käyttöönotto tarkoittaisi nimenomaan viestinnän johtosuhteiden muuttamista:

”Säännös merkitsee sitä, että eri ministeriöiden sekä valtion viranomaisten ja valtion laitosten viestinnän välitön johto kuuluisi valtioneuvoston kanslialle”.

Kysymys ei siten enää olisi vain valtioneuvoston ohjesäännön tarkoittamasta yhteensovittamisesta, vaan nimenomaan siitä, että valmiuslain myötä valtioneuvoston kanslia on se operatiivinen taho, joka vastaa koko valtionhallinnon viestinnästä. Tähän viittaa myös säännöksen esitöissä kuvattu malli, jossa valtioneuvoston kanslian viestintää vahvistettaisiin siirtämällä ensisijaisesti sopimuspohjaisesti henkilöstöä sinne muista ministeriöistä ja hallintoviranomaisista (HE 3/2008 vp, s. 84). Esitöissä mainittua mahdollisuutta siirtää valtiohallinnon henkilöstöä valmiuslain 104 §:ään perustuen ei sen sijaan voida pandemiatilanteessa tehdä.

Mitä siis otettiin käyttöön?

Edellä esitetyn perusteella voitaneen tehdä se johtopäätös, että valmiuslain 106 §:n 1 momentti on johtosuhteita muuttava säännös, joka keskittää valtionhallinnon viestinnän välittömän johdon valtioneuvoston kanslialle tai mikäli säännöksessä tarkoitettu Valtion viestikeskus perustettaisiin, sille. Kysymys on siis itseasiassa merkittävästä poikkeamasta suhteessa normaalitilanteeseen, jossa jokainen viranomainen vastaa julkisuuslain 21 §:n ja julkisuusasetuksen 8 c §:n mukaisesti viestinnästään itsenäisesti. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että asetuksen myötä valtioneuvoston kanslia on lähtökohtaisesti se, joka viestii. Säännöksen 2 momenttiin sen sijaan sisältyisi toimivaltuus, jolla osana tätä viestintätehtäväänsä valtioneuvoston kanslia voisi antaa myös viestien sisältöä koskevia määräyksiä muille valtionhallinnon viranomaisille, joiden olisi velvollisuus näitä määräyksiä noudattaa.

Kun valtioneuvosto on asetuksellaan päättänyt ottaa käyttöön ainoastaan valmiuslain 106 §:n 1 momentin, on se siirtänyt vastuun viranomaisviestinnästä kokonaisuudessaan valtioneuvoston kanslialle. Koska säännöksen 2 momentti ei ole käytössä, tarkoittaa se käytännössä sitä, että valtioneuvoston kanslia ei voi käskeä muita viranomaisia toimimaan apunaan, vaan se joutuu hoitamaan tehtävän kokonaan ikään kuin omana toimintanaan. Vastoin kuin viestintäjohtaja Anttikoski kuitenkin sosiaalisessa mediassa väitti, ei muilla valtionhallinnon viranomaisilla ole käyttöönottoasetuksen voimaantulon jälkeen enää toimivaltuuksia harjoittaa viestintää. Se mitä Anttikoski kuvasi, on itseasiassa kovin lähellä juuri sitä, mitä valtioneuvoston ohjesäännössä valtioneuvoston kanslian on tarkoitettu tekevän.

Perustuslakivaliokunta kiinnitti käyttöönottoasetusta koskevassa mietinnössään huomiota siihen, kuinka itse asetuksessa ei rajata valtioneuvoston kanslian johdon alaa vain koronaviruspandemiaa koskevaan viestintään (PeVM 2/2021 vp, s. 4). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asetuksen perusteella koko valtionhallinnon viestintä tuli keskitetyksi valtioneuvoston kansliaan kuitenkin siten, ettei sillä ole toimivaltuuksia antaa sitovia määräyksiä muille valtionhallinnon viranomaisille. Toisaalta perustuslakivaliokunta sinänsä oikein, valmiuslain 4 §:n käyttöperiaatteista (normaaliusperiaate) johtaen, totesi, ettei toimivaltuuksia kuitenkaan saa käyttää kuin hyväksyttäviin tarkoituksiin. Tämä sen mukaan johti siihen, ettei toimivaltuuksia saa käyttää muuhun kuin perustelumuistiossa mainittuun koronaviruspandemiaa koskevaan viestintään.

Näyttää siis siltä, että se, mitä valtioneuvosto asetuksellaan teki, oli keskittää valtionhallinnon viestintä valtioneuvoston kanslialle. Tämä tarkoittaa sitä, ettei normaali toimivallanjako viestintäasioissa enää ole voimassa, eivätkä normaalioloissa toimivaltaiset viranomaiset ole enää toimivaltaisia viestimään. Toisaalta, koska valmiuslain 106.2 §:ää ei ole otettu käyttöön, ei valtioneuvoston kanslialla myöskään ole mahdollisuutta antaa muille valtionviranomaisille määräyksiä viestintää koskien. Näin ollen sen on hoidettava viestintäleiviskä nyt itse. Vaikka johtosuhteiden muuttaminen on asetuksen perusteella yleinen, ei toimivaltuuksia kuitenkaan saa käyttää kuin koronapandemiaan liittyvään viestintään.

Perustuslakivaliokunta näyttää syystäkin kritisoineen valtioneuvostoa asetuksen epätarkkuudesta. Siinä olisi ehdottomasti pitänyt mainita, että tämä koskee vain ja ainoastaan koronapandemiaa, eikä kaikkea valtionhallinnon viestintää. Perustuslakivaliokunnan lausunnossaan esittämän lisäksi itse voisin muistuttaa siitä, että jotta pandemiaviestintä olisi tehokasta, on ratkaisu, jossa valmiuslain 106.2 §:ää ei otettu käyttöön, jokseenkin outo, sillä sen myötä valtioneuvoston kanslia on rampa ankka suhteessa muihin valtionviranomaisiin.

Olisiko 106 § voitu aktivoida yksistään?

Kun valtioneuvosto teki 1.3.2021 päätöksen todeta poikkeusolot, ei se välittömästi antanut siis yhtään käyttöönottoasetusta, vaan ainoastaan lakiehdotuksen koskien perustuslain 23 §:n nojalla annettavaa erillislakia, jolla ravitsemusliikkeet (pl. henkilöstöravintolat) suljettiin ottamatta lukuun ns. ulosmyyntioikeutta 9.–28.3.2021 väliselle ajalle. Jo ennen poikkeusolojen toteamista esimerkiksi professori Martin Scheinin oli tuonut esiin, kuinka ravintoloiden sulkeminen tai esimerkiksi tukahduttamisstrategian käyttöönotto ei sinänsä edellyttäisi poikkeusolojen toteamista valmiuslain nojalla, vaan poikkeusolot tulisivat ikään kuin todetuksi – mikäli niiden arvioitaisiin olevan olemassa – eduskunnan päättäessä mahdollisesta perustuslain 23 §:n nojalla säädettävästä erillislaista. Tämä kanta ei kuitenkaan saanut valtioneuvostossa kannatusta, vaan poikkeusolot päädyttiin toteamaan nimenomaan valmiuslain mukaisesti osallistuttaen myös myöhemmin tarpeettomaksi osoittautuneella tavalla (sinänsä poikkeusolojen toteamiseen jo pidempään valmiina ollut) tasavallan presidentti menettelyyn. Lausunnossaan (PeVL 6/2021 vp, s. 3) hallituksen esityksestä (HE 22/2021 vp) laiksi majoitus- ja ravitsemistoiminnasta annetun lain väliaikaisesta muuttamisesta valiokunta päätyikin pitämään poikkeusolojen toteamista valmiuslain nojalla tarpeettomana toimena kyseisen lain käsittelyn kannalta.

Suomessa todettiin 1.3.2021 poikkeusolot valmiuslain mukaisessa menettelyssä, saattamatta niiden olemassaoloa välittömästi eduskunnan arvioitavaksi. Majoitus- ja ravitsemistoiminnasta annetun lain käsittelyn yhteydessä perustuslakivaliokunta katsoi kuitenkin poikkeusolojen olevan käsillä. Kun valtioneuvosto 5.3.2021 antoi yhteensä neljä käyttöönottoasetusta, oli niiden edellytyksenä se, että poikkeusolot oli todettu (valmiuslaki 6.1 §). Kyseiset teot (poikkeusolojen toteaminen ja käyttöönottoasetusten antaminen) olivat kuitenkin ajallisesti erillään toisistaan. Tähän asiaan sekä majoitus- ja ravitsemistoiminnasta annetun lain muutoksesta että käyttöönottoasetuksista perustuslakivaliokunnalle lausuntonsa antanut professori emeritus Kaarlo Tuori kiinnitti omissa asiantuntijalausunnossaan (1, 2) erinomaisesti huomiota: valmiuslain mukaisia poikkeusoloja ei voi todeta ottamatta samalla käyttöön lain suomia toimivaltuuksia.

Alkuperäisen poikkeusoloja koskevan päätöksen perustelumuistiossa todettiin – edelleenkin siis kolmeen eri otteeseen – se, että poikkeusolojen toteamisen jälkeen on välttämätön tarve ryhtyä soveltamaan valmiuslain 106 ja 107 §:ä. Voidaan sanoa, että valmiuslain mukaiset poikkeusolot ikään kuin perusteltiin näiden toimivaltuuksien käyttöönottoajatuksella. Kuten myöhemmin perustuslakivaliokunta totesi, olisi näiden toimivaltuuksien soveltamisen aloittaminen edellyttänyt nimenomaan käyttöönottoasetusten antamista (PeVL 6/2021 vp, s. 3). Näin ollen alun perin ideoitu malli, jossa ”soveltuvin osin” kyseisiä säännöksiä olisi sovellettu, ei olisi ollut laillinen. Tässä suhteessa omituista onkin se, että valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen käytännössä suoraan tunnusti valtioneuvoston rikkoneen keväällä 2020 lakia todeten, kuinka valtionhallinnon viestinnän koordinaatio vastaavalla tavalla kuin nyt aiottiin tehdä, oli valtioneuvoston kanslialla tätä missään erikseen toteamatta.

Kun perustuslakivaliokunta käsitteli valmiuslain 106.1 §:n ja 107 §:n käyttöönottoasetuksia, sai se käyttöönsä useamman kriittisen lausunnon. Sekä Tuori että professori Tuomas Ojanen ilmaisivat näkemyksenään sen, ettei asetusten perustelumuistiossa riittävän vakuuttavalla tavalla pystytä perustelemaan sitä, miksi kyseiset säännökset tulisi ottaa käyttöön. Tuorin mukaan – olisi hyvin lähellä, että mikäli nämä säännökset olisivat olleet [alkuperäisen suunnitelman mukaisesti] ainoat käyttöönotettavat toimivaltuudet, ei eduskunta olisi voinut sallia asetusten pysyvän voimassa. Myös Ojanen ja professori Veli-Pekka Viljanen näyttivät päätyvän kannalle, ettei valmiuslain 106.1 §:n johdosta annettua asetusta olisi pitänyt jättää voimaan. Sen sijaan professori Janne Salminen – esittämästään kritiikistä huolimatta – oli sitä mieltä, ettei estettä voimaan jättämiselle ollut. Tämä lähinnä muun muassa siksi, että asetus oli säädetty olemaan voimassa suhteellisen lyhyen ajan sekä siksi, ettei sillä puututtaisi perus- ja ihmisoikeuksiin, vaan se koskisi lähinnä hallinnon sisäisiä suhteita. Salminen kirjoitti lausuntonsa siten, että hän ensin esitti oikeudellisesti perusteltuja argumentteja valmiuslain 106.1 §:n käyttöönottoasetuksen kumoamiselle, mutta sen jälkeen alkoi pehmentää kantaansa oikeudellisesti ohuemmin perustelluilla argumenteilla. Ehkä vähän yleisimmällä tasolla kuin perustelumuistiossa esitettyihin perusteisiin pureutuen myös professori emeritus Olli Mäenpää piti asetuksen voimaan jättämistä jopa perusteltuna. Perustuslakivaliokunnan (PeVM 2/2021 vp, s. 4) kannaksi muodostuikin erityisesti Salmista mukaillen ajatus siitä, että koska kyse ei ollut – valiokunnan käyttämän muotoilun mukaan – välittömästi perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuvasta toimivaltuudesta, vaan lähinnä hallinnon sisäistä toimintaa järjestelevästä ratkaisusta, ei asetusta ollut tarpeen kumota.

Nähdäkseni ratkaisussa on muutamia ongelmia. Ensinnäkin näkemys siitä, ettei kysymys olisi perus- ja ihmisoikeuksiin vaikuttavasta asiasta, on minusta hieman omituinen. Toisaalta tämä edellyttää oikeudellisten ongelmien tarkastelua pikemminkin professori emeritus Juha Karhun (ent. Pöyhönen) aikanaan esittämällä tavalla, ei pistemäisesti, vaan kokonaisuutena. On nimittäin niin, että vaikka perustuslakivaliokunnan tarkoittamaa välitöntä perus- ja ihmisoikeusrajoitusta ei kansalaisten osalta olisikaan, on kyse välillisestä vaikutuksesta. Mikäli kansalaiset ja muut Suomen oikeudenkäyttöpiirissä olevat eivät saa suoraa tietoa muutoin toimivaltaisilta viranomaisilta, erityisesti asiantuntijalaitoksilta, on asialla sananvapausulottuvuus. Vastaavasti tieto siitä, että viranomaiset (ja poliitikot) ovat erimielisiä, on hyvin merkittävä sekä julkisen vallan käytön arvioinnin että esimerkiksi äänestyspäätösten suhteen. Tällä on merkitystä sekä julkisuusperiaatteen ja sananvapauden että osallistumis- ja vaikuttamisoikeuksien näkökulmasta: avoimessa yhteiskunnassa julkisella vallalla on velvollisuus turvata kansalaisten (ja tiedotusvälineiden) rajoittamaton oikeus saada viranomaisilta tietoja.

Toisekseen sananvapauden rajoitus on kyllä myös välitön. Poistamalla viranomaisilta oikeus viestiä, tarkoittaa erityisesti asiantuntijaviranomaisten palveluksessa olevien asiantuntijavirkamiesten ilmaisuvapauden rajoittamista. Sinänsä käsittääkseni kansainväliset ihmisoikeussopimukset mahdollistaisivat tällaiset poikkeamat, mutta niitä ei ole nyt käsitelty missään yhteydessä. Edelleen on syytä huomata, kuten jo klassikoksi muodostuneessa professori Timo Konstarin 1980-luvulta peräisin olevassa teoksessa ”Virkamiehen ilmaisuvapaus” todettiin, on Suomessa perinteisesti ollut voimassa hyvin laaja virkamiesten ilmaisuvapaus. Tämän on ajateltu turvaavan monipuolisen tiedonsaannin.

Tässä kuvaan nousee myös oikeuskansleri Tuomas Pöystin eilinen lausunto. Hänen mukaansa perustuslakivaliokunnan kantana olisi ollut se, ettei valmiuslain 106.1 §:n käyttöönottoasetus rajoita sananvapautta. Itseasiassa, kuten edellä toin esiin, totesi valiokunta, ettei se välittömästi rajoita sananvapautta. Sen sijaan, kuten tuon esiin, sananvapaus kyllä rajoittuu mainituilla tavoilla.

Tästä päästäänkin oikeastaan tärkeään kysymykseen siitä, olisiko valmiuslain 106.1 § voitu ottaa käyttöön näillä perusteilla ja ilman muita käyttöönottoasetuksia tai olisiko sen käyttöönotolla voitu perustella poikkeusoloja. Nähdäkseni kaikkiin näihin kysymyksiin on vastattava kielteisesti. Kuten perustuslakivaliokunta toteaa, ei perustelumuistio ja sen tulkinta 106 §:stä ns. löytäneet toisiaan. Myöskään asiantuntijoiden näkemyksen mukaan valmiuslain 106.1 §:n toimivaltuuksien välttämättömyyttä ei pystytty perustelemaan. Viestintäjohtaja Anttikosken näkemys siitä, että valmiuslaki tarvittiin, jotta graafinen ilme voitaisiin yhtenäistää, voidaan jättää omaan arvoonsa. Nämä nähdäkseni johtaa siihen, että varsinkaan ilman muita asetuksia ja poikkeusolojen toteamista myös eduskunnan toimesta, pelkän valmiuslain 106 §:n, jopa yhdessä 107 §:n kanssa käyttöönotto olisi johtanut siihen, ettei eduskunta olisi antanut niiden jäädä voimaan. Eivät PowerPointtien leiskat voi olla perustuslainsäätämisjärjestyksessä säädetyn lain takana.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mainitun 106.1 §:n toimivaltuudet tulivat nyt ikään kuin hyväksytyksi muiden, erityisesti 86 ja 88 §:ien toimivaltuuksien ”siivellä”. Tätä ei voi pitää hyvänä asiana oikeusvaltion kannalta: olisikin ollut paljon selvempää, että perustuslakivaliokunta olisi selvästi yhtynyt erityisesti Ojasen ja varsinkin Viljasen kantaan, jonka mukaan valmiuslain 106.1 §:n käyttöönottoasetusta ei olisi saanut jättää voimaan. Kumoaminen olisi ollut sopusoinnussa myös Tuorin ja Salmisen lausunnoissa esiin tuotujen oikeudellisten näkökohtien kanssa.

Jälkiepisodi

Oikeuskanslerinvirasto siis ilmoitti eilen ryhtyvänsä oma-aloitteisesti tutkimaan Fimean menettelyä jättää julkisuudessa ottamatta kantaa Tanskan päätökseen keskeyttää Astra Zenecan koronarokotteen antaminen. Nähdäkseni Fimea ihan oikein nosti esiin sen, että sen on selvitettävä miten viestintäjohtosuhteiden muutos vaikuttaa sen kykyyn sanoa asiasta yhtään mitään. Kuten edellä käy ilmi, on ihan oikeasti valtioneuvosto muuttanut johtosuhteita viestinnässä kaiken koronaviruspandemiaan liittyen siten, ettei valtionhallinnon viranomaisilla ole itsenäistä oikeutta viestiä käyttöönottoasetuksen voimaantulon jälkeen. Siinä esimerkiksi valtioneuvoston viestintäjohtaja Anttikoski on oikeassa, ettei asetus ollut vielä voimassa ennen eilistä, mutta kyllä valtioneuvoston viestintä viestintätoimivaltuuksien muuttamisen osalta onkin ollut se syy, miksi epäselvyyksiä on syntynyt.

Pitää nyt muistaa, että 1.3.2021 kun poikkeusoloista ilmoitettiin, esitettiin perustelumuistiossa kanta, jonka mukaan valmiuslain 106 ja 107 §:ien toimivaltuuksia on välttämätöntä ryhtyä soveltamaan heti poikkeusolojen toteamisen jälkeen. Aluehallintovirastot taas ovat tuoreesti joutuneet sosiaali- ja terveysministeriön puhutteluun noudattaessaan ministeriön itsensä hallituksen esitykseen kirjoittamaa tulkintaa voimassa olevasta tartuntatautilain 58 g §:n tulkinnasta. Kun valtioneuvoston kansliasta on milloin viestitty, että se koordinoi soveltuvin osin viestintää jo nyt ja milloin sitä, ettei viranomaisten viestintätoimivaltuuksia mitenkään vähennetykään, niin on melkein perusteltua selvittää asiaa ennen toimia.

Ihmettelen kuitenkin jälleen kerran oikeuskanslerinviraston aloitteellisuutta asiassa. Niin poikkeusolojen toteamisen kuin käyttöönottoasetusten antamisen yhteydessä oikeuskansleri on suorittanut valtioneuvoston päätösten laillisuusvalvontaa. Jälkikäteen on käynyt ilmi, että käsitys perustuslaista on ollut jälleen poikkeava siitä, mitä perustuslakivaliokunta ajattelee. Käytännössähän tuoreimmista perustuslakivaliokunnan puheenvuoroista käy ilmi se, että oikeuskanslerin silmien ohi meni sekä lainvastaisesti toteutettu poikkeusolojen toteaminen että hyvin ongelmallinen käyttöönottoasetus.

Jälleen kerran, kun nämä tulivat ilmi, nähtiin tuttu näytelmä: oikeuskansleri ikään kuin irrotti itsensä syntyneistä ongelmista ja siirtyi aiemmista tapahtumista ulkopuoliseksi toimijaksi lähinnä argumentoimaan perustuslakivaliokunnan kannoilla, jotka olivat poikkeavia siitä, mitä oikeuskanslerin oman ennakkovalvonnan läpi oli lipsahtanut. Tämä kuvio on toistunut nyt jo liian monta kertaa ja kuten olen sosiaalisessa mediassa tuonut esiin, herättää ainakin kollegakunnan keskuudessa ihmetystä, jonka lisäksi käsittääkseni myös ministeriöissä on ihmetelty tilannetta. Mielenkiinnolla odotan, kuinka kauan tämän annetaan jatkua.

Muutoin olen sitä mieltä, että koronapandemia on Suomessa tukahdutettava, jonka lisäksi suosittelen, että valmiuslain 106.1 §:ää koskeva asetus pikaisesti kumottaisiin.

Matti Muukkonen
yliopistonlehtori, julkisoikeuden dosentti
Itä-Suomen yliopisto