Korkeakouluopiskelijoiden jäsenyysjärjestelyistä on käyty yksitoikkoista taistelua läpi 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen. Tämän kamppailun ytimessä on ollut opetus- ja kulttuuriministeriön sinnikäs pyrkimys laajentaa pakkojäsenyysinstituutiota yliopistojen ylioppilaskuntien lisäksi myös ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntiin perustuslakivaluokunnan puolestaan torpatessa nämä pyrkimykset yksi toisensa jälkeen (ks. esim. HE 206/2002 vp vastaan PeVL 74/2002 vp, HE 24/2004 vp vastaan PeVL 39/2004 vp ja HE 26/2014 vp vastaan PeVL 24/2014 vp)
Tämä kamppailu ulottaa vaikutuksensa myös ylioppilaskuntiin, sillä vuonna 2009 uutta yliopistolakia säädettäessä perustuslakivaliokunta hyväksyi ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden perustellen tätä lakiin kirjattujen ylioppilaskuntien erityisillä tehtävillä (PeVL 11/2009 vp). Nämä täysin identtiset erityiset tehtävät eivät kuitenkaan enää riittäneet perustuslakivaliokunnalle vuonna 2014 uutta ammattikorkeakoululakia säädettäessä (PeVL 24/2014 vp):
Opiskelijakunnalle ehdotetut uudet tehtävät ovat sinänsä opiskelijakunnalle soveltuvia julkisia tehtäviä. Niiden hoitaminen, tai opiskelijoiden terveydenhuoltomaksun periminen, ei kuitenkaan edellytä, että jäsenyyden opiskelijakunnassa tulisi olla pakollista. Ehdotettu negatiivisen yhdistymisvapauden rajoitus ei valiokunnan mielestä täytä perusoikeusrajoituksiin kohdistuvaa oikeasuhtaisuuden vaatimusta, koska sinänsä hyväksyttävät päämäärät on saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin.
Tämän seurauksena korkeakouluopiskelijat jäivät kahden mallin vangiksi: yliopisto-opiskelijat ovat velvoitettuja liittymään ylioppilaskuntaan ja maksamaan sille jäsenmaksua, kun taas ammattikorkeakouluissa tämä on vapaaehtoista. Lainsäätäjän olisi tullut toimia jo vuonna 2014 näiden lausuntojen ja lakimuutosten käännettyä tilanteen vähintäänkin ongelmalliseksi. Viimeistään vuoden 2021 alusta tilanne muuttui kuitenkin suorastaan räjähdysherkäksi ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien tehtävien muututtua ns. YTHS-lain myötä identtisten säännösten lisäksi myös de facto täysin identtisiksi.
Perustuslakivaliokunnan lausuessa YTHS-laista vuonna 2018 (PeVL 33/2018 vp) se kiinnittikin tähän vakavasti huomiota:
Valiokunnan mielestä valtioneuvoston piirissä olisi syytä harkita selvitystyön käynnistämistä sen arvioimiseksi, onko ylioppilaskunnan pakkojäsenyydelle enää esitettävissä hyväksyttäviä ja oikeasuhtaisia perusteita perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun yhdistymisvapauden kannalta, sekä tarvittaessa ryhtyä lainsäädäntötoimiin sääntelyn muuttamiseksi.
Tämän lausuman myötä opetus- ja kulttuuriministeriö asetti kesäkuussa 2020 selvittäjäryhmän arvioimaan muun ohella sitä, onko ylioppilaskuntien pakkojäsenyydelle esitettävissä enää valtiosääntöoikeudellisesti kestäviä perusteita.
Selvittäjäryhmän toimeksianto ja lopputulos
Selvittäjäryhmän raportin ymmärtämisen kannalta on oleellista ensin käydä läpi hieman tarkemmin perustuslakivaliokunnan vuonna 2018 valtioneuvostolle antamaa ja edellä lainattua tehtävänantoa.
Nähdäksemme on ensinnäkin selvää, että lausumallaan perustuslakivaliokunta otti jo itse etäisyyttä viimeisimpään ylioppilaskuntia koskevaan omaan lausuntoonsa vuodelta 2009. Tämä on johdettavissa yksinkertaisesti siitä, että mikäli perustuslakivaliokunta olisi pitänyt omaa lausuntoaan edelleen pätevänä, se ei olisi sisällyttänyt mainittua lausumaa uusimpaan lausuntoonsa. Perustuslakivaliokunta siten itsekin tunnusti lausuntokäytäntönsä muuttuneen merkittävästi.
Perustuslakivaliokunnan antaman tehtävänannon voidaan todeta olleen seuraava:
- Valtioneuvoston olisi löydettävä uusia valtiosääntöoikeudellisesti kestäviä perusteita ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden tueksi.
- Näiden perusteiden tulee olla sellaisia julkisia tehtäviä, joiden hoitaminen edellyttää nimenomaisesti pakkojäsenyyttä.
- Mikäli tällaisia tehtäviä ei ole osoitettavissa, valtioneuvoston on ryhdyttävä lainsääntötoimiin pakkojäsenyysjärjestelmän lakkauttamiseksi.
Selvittäjäryhmä julkaisi raporttinsa helmikuun lopussa 2021. Raportin lopputulos lyhykäisyydessään oli:
Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyttä koskevan perustuslakivaliokunnan tulkintalinjan mukaan ylioppilaskuntaa on pidettävä perinteisenä osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa, ja ylioppilaskunnalla on merkittävä osuus sen hallinnossa. Selvitystyössä ei ole löydetty perusteita nykyjärjestelmän muuttamiseen.
Raportti sortuu kehäpäätelmään
Arvioinnin lähtökohtia
Selvittäjäryhmän raportin johtopäätös ja siihen johtaneet perustelut eivät kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Selvittäjäryhmän omien perusteluiden valossa raportin lopputuloksena olisi tullut olla vahva suositus lainsäädäntötoimiin ryhtymiseksi ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden poistamiseksi.
Ensinnäkin huomio kiinnittyy siihen, että raportissa keskitytään huomattavan paljon yhdistymisvapauteen ja sen ulottuvuuksiin, vaikka valtiosääntöoikeudellisesti on täysin selvää ja riidatonta, että yhdistymisvapaus koskee myös ylioppilaskuntia (esim. PevL 3/1997 vp ja PeVL 11/2009 niissä esitettyinä viittauksineen). Kuten perustuslakivaliokunta lausumassaankin totesi, kyse on vain ja ainoastaan siitä, onko ylioppilaskunnilla sellaisia tehtäviä, jotka edellyttävät tästä perustuslain 13 §:n mukaisesta yhdistymisvapaudesta poikkeamista.
Toiseksi on vielä korostettava ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien keskinäistä vertailua, mikä on hyvin merkittävä tekijä aiheen tarkastelun kannalta. Sekä ylioppilaskunnat että opiskelijakunnat ovat lailla perustettuja julkisoikeudellisia yhdistyksiä, joiden lailla säädetyt yleiset ja erityiset tehtävät ovat täysin identtisiä keskenään (yliopistolaki 46 § ja ammattikorkeakoululaki 41 §).
Raportin lopputuleman mukaan ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä puoltaa niiden merkittävä asema yliopistojen hallinnossa. On kuitenkin huomattava, että ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnilla on pitkälti täysin samanlainen asema ammattikorkeakoulujen hallinnossa, eikä tästä huolimatta perustuslakivaliokunta ole hyväksynyt niihin pakkojäsenyyttä.
Kyse on siitä, ovatko ylioppilaskunnan julkiset tehtävät senkaltaisia, että niiden hoitaminen edellyttää kaikkien opiskelijoiden pakkojäsenyyttä.
Selvittäjäryhmän raportti nostaakin ainoastaan yhden tekijän, minkä vuoksi se katsoo pakkojäsenyyden olevan edelleen valtiosääntöoikeudellisesti perusteltu: ylioppilaskunnan ja sen toiminnan perinteisyyden osana itsehallinnollista yliopistoa.
Voidaanko perusoikeuksista poiketa pelkän historian varjolla
Suomessa vakiintuneen valtiosääntödoktriinin mukaan perusoikeuksia voidaan rajoittaa vain, jos tämä rajoitus täyttää tietyt kriteerit, ns. perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Oleelista on, että perusoikeusrajoituksen on täytettävä kaikki kriteerit samanaikaisesti, jotta rajoitusta voidaan pitää hyväksyttävänä. Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoituksenmukaista käydä näitä yksityiskohtaisesti läpi, vaan keskitymme ainoastaan aiheen kannalta tärkeimpään eli suhteellisuusvaatimukseen.
On sinänäsä täysin selvää, ettei pelkästään historia tai perinteisyys voi yksinään toimia perusteena perusoikeuksien rajoittamiselle. Raportissa tämä ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden perinteisyys kytketään kuitenkin vahvasti osaksi yliopistojen autonomiaa.
Ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien ainoa todellinen ero onkin juuri niiden taustayhteisössä, sillä yliopistoille on taattu perustuslain 123 §:llä autonomia, mikä puuttuu ammattikorkeakouluilta.
Tällöin oleelliseksi kysymykseksi nouseekin se, mikä merkitys ylioppilaskuntien pakkojäsenyydellä on yliopistojen autonomialle tai miten autonomian puuttuminen ammattikorkeakouluista ulottaa vaikutuksensa niiden opiskelijakuntiin. Vielä vääntäen, miten ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on siis tae yliopiston autonomian toteutumiselle?
Mielenkiintoista kyllä, tätä ei raportissa juurikaan käsitellä. Raportissa ei tuoda esille ainoatakaan konkreettista seikkaa, mikä yhteys autonomialla ja pakkojäsenyydellä on.
Ilmeisesti raportissa viitataan tältä osin kuitenkin siihen, että yhtenä ylioppilaskuntien ns. erityisenä tehtävänä on osallistuminen yliopiston hallintoon nimeämällä edustajia yliopiston toimielimiin. Nyt on kuitenkin syytä muistuttaa, ettei tämä ole ollut perustuslakivaliokunnassa yksinään riittävä peruste pakkojäsenyysjärjestelmälle.
Tukea tälle tulkinnalle saa myös perustuslakivaliokunnan ammattikorkeakouluja koskevasta lausuntokäytännöstä, jossa se on nimenomaisesti katsonut, ettei korkeakoulun hallintoon osallistuminen ole sellainen tehtävä, jonka hoitaminen edellyttäisi pakkojäsenyyttä (PeVL 39/2004 vp):
Vaalin järjestäminen opiskelijoiden edustajien valitsemiseksi ammattikorkeakoulun hallitukseen ja monijäsenisiin toimielimiin on sinänsä opiskelijakunnalle soveltuva julkinen tehtävä. Sen hoitaminen ei kuitenkaan edellytä, että jäsenyyden opiskelijakunnassa tulisi olla pakollista. Vaalin järjestäminen voidaan lailla säätää opiskelijakunnan tehtäväksi, vaikka jäsenyys siinä perustuisi yhdistymisvapauden lähtökohtien mukaisesti vapaaehtoisuuteen.
Tämä täysin sama johtopäätös soveltuu myös ylioppilaskuntiin. Yliopiston hallinnon toimintaan osallistuminen olisi edelleen täysimääräisesti mahdollista ilman pakkojäsenyyttäkin.
Aihetta on helppo selventää pienen ajatusleikin kautta. Yliopistojen autonomian keskiössä on ns. kolmikantajärjestelmä, jossa yliopistojen päätöksentekoon osallistuu opetus- ja tutkimushenkilöstö, muu henkilöstö ja opiskelijat. Opetus- ja tutkimushenkilöstöllä tai muulla henkilökunnalla ei ole kuitenkaan minkäänlaista pakkojäsenyyttä omaan taustaorganisaatioonsa, esimerkiksi ammattiliittoon. Tästä huolimatta he pystyvät osallistumaan tähän kolmikantajärjestelmään. Miksi opiskelijoilta vaaditaan tällöin pakkojäsenyyttä? Eikö opiskelija ole jo automaattisesti osa omaa taustayhteisöään ilman minkäänlaista jäsenmaksua tai -korttia? Kaikilla näillä kolmella ryhmittymällä on jo tämä asema muutenkin yliopistolain 4 § perusteella – kuten on muuten ammattikorkeakouluissakin ammattikorkeakoululain 3 § perusteella.
Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö huomioiden raportin lopputulos onkin sangen erikoinen. Perustuslakivaliokunnan tehtävänanto oli, että valtioneuvoston tuli löytää valtiosääntöoikeudellisesti kestäviä perusteluita pakkojäsenyyden tueksi. Raportti kuitenkin tarjoaa tällaisiksi seikoiksi ainoastaan tehtävän, joka perustuslakivaliokunnan käytännön perusteella ei ole riittävä yhdistymisvapaudesta poikkeamiseen. Raportti sortuu siten kehäpäätelmään, missä perustuslakivaliokunta on edellyttänyt osoitettavan uusia perusteita pakkojäsenyydelle, mutta selvittäjäryhmä tarjosi ainoastaan perusteluita, jotka eivät ole aiemmin kelvanneet perustuslakivaliokunnalle. Raportti nostaa keskiöön yliopistojen autonomian, muttei kuitenkaan onnistu löytämään todellisia yhteyksiä pakkojäsenyyden välttämättömyyden ja yliopistojen autonomian välillä.
Selvittäjäryhmän raportin oma johtopäätös oli toki se, että pakkojäsenyydelle on edelleen perusteita. Raportin perusteluiden valossa johtopäätöksen pitäisi olla täysin päinvastainen.
Mikä on seuraava askel?
Ottaen huomioon pakkojäsenyyskeskusteluun liittyvät poliittiset intohimot ei selvittäjäryhmän raportin lopputulos ole sinänsä kovinkaan suuri yllätys. Kädenvääntö pakkojäsenyydestä ei kuitenkaan pääty tähän.
Nähdäksemme on äärimmäisen ongelmallista, mikäli lainsäätäjä hyväksyy raportissa esitetyn johtopäätöksen sen perustelut ja perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö huomioiden. Luonnollisestikaan ei voida pitää toivottavana tilannetta, missä lainsäätäjä sivuuttaisi näin selvän perusoikeusongelman raporttiin nojautuen.
Asetelma on joka tapauksessa oikeudellisesti edelleen erittäin jännitteinen. Tällaisessa tilanteessa lainsäätäjältä, erityisesti valtioneuvostolta, on lupa odottaa reagointia. Olisi perustelluinta avata yliopistolaki ja saattaa pakkojäsenyys perustuslakivaliokunnan arvioitavaksi. On toki myös rehellistä todeta, että pakkojäsenyyden taival mitä todennäköisimmin päättyisi perustuslakivaliokunnan pöydällä, ellei ylioppilaskunnille olisi osoitettavissa joitain täysin uusia julkisia tehtäviä.
Ilman lainsäätäjän reagointia ovat muut keinot tämän ongelman ratkaisemiseksi hyvin vähäisiä. Käytännössä opiskelijan vaihtoehdoksi jää valittaa pakkojäsenyydestä hallinto-oikeuteen ja vaatia perustuslain 106 § nojalla etusijaa perustuslaissa turvatulle negatiiviselle yhdistymisvapaudelle yliopistolain 46.3 § säädetyn pakkojäsenyyden sijaan.
Perustuslain 106 § soveltaminen edellyttää kuitenkin ilmeisyysvaatimuksen täyttymistä, eli selvää ja riidatonta ristiriitaa perustuslain ja yliopistolain välillä. Perustuslain esitöiden mukaan ristiriitaa ei voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on ottanut kysymykseen kantaa lain säätämisvaiheessa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa (HE 1/1998 vp, s. 164).
Toisin kuin raportissa annetaan ymmärtää, ei tämä vaihtoehto ole lainkaan poissuljettu perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännön muututtua näin oleellisesti. Kuten olemme edellä tuoneet esille, ei valiokunnan vuoden 2009 antamaa lausuntoa voida enää yksinään pitää pätevänä, vaan sitä on tulkittava yhdessä myöhempien lausuntojen kanssa.
Käsillä on siis tilanne, missä yhdistymisvapautta loukkaava pakkojäsenyys perustuu sellaiseen perustuslakivaliokunnan varhaisempaan lausuntoon, mistä perustuslakivaliokunta vaikuttaisi itse myöhemmissä lausunnoissaan irtautuneen. Miten tämä vaikuttaa ilmeisyysvaatimuksen arviointiin perustuslakivaliokunnan myötävaikutusopin näkökulmasta? Toisin sanoen, onko kyse ristiriidan ilmeisyydestä, kun perustuslakivaliokunnan lausunnot osoittavat eri suuntiin? Tietääksemme suoraan tällaisesta oikeuskysymyksestä ei ole aiempaa oikeuskäytäntöä.
Oma tulkintamme on toki selvä. Perustuslakivaliokunnan vuoden 2009 kannanotolle pakkojäsenyyden hyväksyttävyydestä ei tule enää myöhempien lausumien johdosta antaa sellaista merkitystä, joka estäisi ilmeisyysvaatimuksen täyttymisen ja perustuslain 106 § soveltamisen. Tilanteessa, jossa lainsäätäjä jättää toimimatta ilmeisen perusoikeusongelman ollessa käsillä, tulee tuomioistuimella olla toimintamahdollisuus – kuten näimme esimerkiksi niin sanotussa jehovan todistajien asevelvollisuustapauksessa.
Olipa lopputulos tällaisessa arviossa mikä tahansa, voitaneen olla yhtä mieltä siitä, että perustuslain 106 § soveltamiskynnys on ilmeisyysvaatimuksen takia tarpeettoman korkealla, mistä tämä on jälleen loistava esimerkki. Tuomioistuinten suorittaman jälkikäteisvalvonnan vahvistamisen puolesta on puhuttu jo pitkään, viimeksi oikeuskansleri Tuomas Pöysti A-studiossa 1.3.2021.
Käsillä olevassa tilanteessa ilmeisyysvaatimus vaikuttaisi oikeastaan kääntyvän tarkoitustaan vastaan. Ilmeisyysvaatimuksen tarkoituksena voidaan pitää sitä, että perustuslakivaliokunnan auktoriteetti suomalaisessa perustuslakikontrollissa säilyy ensisijaisena. Toisin sanoen, huolimatta perustuslain 106 §:stä, ei tuomioistuimille ole haluttu antaa liian suurta roolia perustuslakikontrollissa. Täten niiden suorittama jälkikäteiskontrolli on rajattu ilmeisyyden vaatimuksen taakse. Nyt kuitenkin nimenomaan ilmeisyyskriteeri uhkaa johtaa aikaperspektiivin vinoumaan, missä perustuslakivaliokunnan viimeisimmän lausuman sijaan ratkaiseva painoarvo annetaan vuosikymmentä varhaisemmalle perustuslakivaliokunnan lausunnolle. Tämä on ristiriitainen lopputulos sääntelyltä, jonka tarkoitus on varmistaa perustuslakivaliokunnan auktoriteetin ensisijaisuus.
Viimeisiä erinäisiä huomioita pakkojäsenyyskeskusteluun
Viimeisenä haluamme vielä nostaa esille kysymyksen, mikä usein johtaa harhaan sekä julkisessa keskustelussa että myös lainsäätäjän työssä – kuten on tapahtunut tämänkin raportin osalta.
Mitä ovat ylioppilaskunnan lakisääteiset tehtävät?
Ylioppilaskunnan tehtävät jakautuvat ns. yleisiin (yliopistolain 46.1 §) ja erityisiin (yliopistolain 46.2 §) tehtäviin. Nämä yleiset tehtävät ovat hyvin ympäripyöreitä, joiden alle on helppo sisällyttää kaikki aina vapaa-ajan harrastustoiminnasta laajaan kiinteistösijoittamiseen. Näillä yleisillä tehtävillä ei yksinään kuitenkaan voida perustella pakkojäsenyyttä, kuten perustuslakivaliokuntakin on lausuntokäytännössään todennut (erityisesti PeVL 11/2009 vp). Viimeksi esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liiton pääsihteeri perusteli Helsingin Sanomissa pakkojäsenyyttä ylioppilaskunnan kasvatustehtävällä, mikä lukeutuu nimenomaan näihin ylioppilaskunnan yleisiin tehtäviin.
Onkin aiheellista kysyä, miten pakkojäsenyydestä luopuminen todella vaikuttaisi ylioppilaskunnan erityisten tehtävien hoitoon?
Tällä hetkellä ylioppilaskuntien toimintamenoista leijonanosa menee muualle kuin näiden tehtävien hoitamiseen. Uskallammekin väittää, että vaikutus olisi näiltä osin minimaalinen. Toki on myönnettävä, että rahoituspohja varmasti muuttuisi, mutta tämä kohdistuu todellisuudessa kaikkeen muuhun ylioppilaskunnan oheistoimintaan.
Selvittäjäryhmän raportissa nostetaan esille myös yliopistolaista löytyvä, ja aikoinaan perustuslakivaliokunnan vaatimuksesta sinne sisällytetty, pykälä, minkä perusteella ylioppilaskunnan jäsen voidaan vapauttaa ylioppilaskunnan jäsenmaksusta. Tämän pykälän tarkoituksena on mahdollistaa vähävaraisten opiskelijoiden maksuvapautus.
Todellisuudessa opiskelijat ovat hyvin homogeeninen ryhmä tulotasonsa puolesta. Tämä momentti onkin jäänyt täysin kuolleeksi kirjaimeksi lainsäädännössä, eivätkä ylioppilaskunnat ole tällaisia vapautuksia juuri lainkaan, jos ollenkaan, myöntäneet. Mikäli ylioppilaskunta päätyisi myöntämään tällaisen maksuvapautuksen jollekin, se mahdollistaisi miltei kaikkien pelkän opintotuen piirissä olevien opiskelijoiden maksuvapautuksen. Tällöin puhuisimme jo tuhansista opiskelijoista per ylioppilaskunta.
Vaikka nämä viimeisen kappaleen huomiot eivät liity varsinaiseen pakkojäsenyyden juridiseen arviointiin, on ne hyvä huomioida, sillä ne tuodaan hyvin usein esille asiasta argumentoidessa.
Sami-Petteri Seppä, OTM & Ville Laakso, OTM
Aiheesta laajemmin kiinnostuneille suosittelemme tutustumista Matti Muukkosen Edilexissä avoimena olevaan tuoreeseen artikkeliin.
Perustuslakiblogi 
Onpa kerrankin perustuslakiblogissa kirjoitus, jonka kanssa en ole lainkaan samaa mieltä.
Tätä on ajettu jo pitkään. 1960-luvulta asti Turun ASS ajoi voimakkaasti vaatimusta pakkojäsenyyden poistamiseksi juuri samoilla perusteilla kuin nyt. Nykyisen perusoikeusajattelun aikana voi vaikka onnistuakin.
Eri aikakausina eri ajajat. Nykyisellään enemmän kait Kokoomuksen Nuorten Liiton aktiivien hanke. Itse katson, että nykyinen perusoikeusajattelu selkeästi tukee näkemystä, jonka mukaan suomalaista yhdistymisvapauden perusoikeuden suojaa voi pitää korostetumpana ja laajempana kuin ihmisoikeussopimusten ja Euroopan Unionin perusoikeusasiakirjan velvoitteet, Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen perustuslain yhdistymisvapauden suoja ei estä ylioppilaskuntien pakollista, automaattista jäsenyyttä. Yritän palata tähän myöhemmin perustellummin. Blogin kirjoittajat selkeästi jatkavat tässä hallinto-oikeudessa ”häviämäänsä” prosessia.
Turun hallinto-oikeuden päätöksen tärkein kohta kuuluu seuraavasti:
”Opiskelijoiden terveydenhuollon järjestelyjä muuttava laki korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta (695/2019) on vahvistettu 17.5.2019 ja se tulee voimaan 1.1.2021. A jätti eroilmoituksensa 28.10.2018. Näin ollen tuolla lailla tai perustuslakivaliokunnan sitä koskevasta hallituksen esityksestä antamalla lausunnolla ei ole vaikutusta tämän asian arviointiin.”
Itse allekirjoitan tämän Turun hallinto-oikeuden johtopäätöksen sellaisenaan. Todennäköisesti itsekin hallinto-oikeustuomarina olisin hylännyt blogin kirjoittajien vaatimukset. Ihan ehdottomaksi en osaa sanoa, sillä en ole perehtynyt kaikkeen oikeudenkäyntimateriaaliin.
Kyseinen hallinto-oikeuden päätöksen perustelulauselma kuitenkin aiheuttaa sen, että kyseinen hallinto-oikeuden päätös ei tule vaikuttamaan siihen, että miten hallintotuomioistuimet tulevat suhtautumaan niihin hakemuksiin, joissa sovellettava laki määräytyykin 1.1.2021 voimassa olevan lain mukaan.
Toivottavasti kirjoitat myöhemmin perustelun kirjoituksen, missä otettaisiin kantaa perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksien täyttymiseen nimenomaan ylioppilaskuntien kohdalla.
Kun olen itse tilannut yliopistolain kokonaisuudistuksien v. 1997 ja 2009 yhteydessä perustuslakivaliokunnalle annetut asiantuntijalausunnot eduskunnan kirjastosta, niin yhdessäkään asiantuntijalausunnossa ei ole ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä arvioitu perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten avulla. Näin ollen on ollut mahdotonta selvittää jälkikäteen, miksi perustuslakivaliokunta olisi katsonut ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden täyttäneen perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset vuosina 1997 ja 2009, kun tätä oikeudellista päättelyä ei ole dokumentoitu kenenkään toimesta.
”Selvittäjäryhmän raportissa nostetaan esille myös yliopistolaista löytyvä, ja aikoinaan perustuslakivaliokunnan vaatimuksesta sinne sisällytetty, pykälä, minkä perusteella ylioppilaskunnan jäsen voidaan vapauttaa ylioppilaskunnan jäsenmaksusta. Tämän pykälän tarkoituksena on mahdollistaa vähävaraisten opiskelijoiden maksuvapautus.”
Tämä tulkinta perustuu selvittäjäryhmän raportissa esitettyyn tulkintaan. Tämä selvittäjäryhmän tulkinta on todennäköisesti virheellinen. Yliopistolain 46.7 §:n mukaan:
”Ylioppilaskunnan säännöissä määrätään perusteet, joilla ylioppilaskunnan jäsen voidaan vapauttaa kokonaan tai osittain jäsenmaksuvelvollisuudesta.”
Kyseinen momentti lisättiin perustuslakivaliokunnan vaatimuksesta:
”Ylioppilaskunnalla on uuden yliopistolain 4 momentin mukaan oikeus määrätä jäsenmaksuja jäsentensä maksettaviksi. Tämän vuoksi valiokunta huomauttaa siitä, että hyväksyttäessä pakkojäsenyys ja siihen liittyvät maksut lakiin olisi asianmukaista ottaa perussäännökset myös maksun kohtuullisuudesta suhteessa saataviin palveluihin samoin kuin maksusta vapauttamisesta. Tällaista sääntelyä puoltavat viime kädessä perustuslain 16 §:n 2 momenttiin kiinnittyvät näkökohdat.”
Sivistysvaliokunnan mietinnössä kyseistä momenttia on perusteltu seuraavasti:
”Ylioppilaskunnalla on pykälän 4 momentin mukaan oikeus määrätä jäsenmaksuja jäsentensä maksettaviksi. Perustuslakivaliokunta huomauttaa siitä, että hyväksyttäessä pakkojäsenyys ja siihen liittyvät maksut lakiin olisi asianmukaista ottaa perussäännökset myös maksun kohtuullisuudesta suhteessa saataviin palveluihin samoin kuin maksusta vapauttamisesta. Tällaista sääntelyä puoltavat viime kädessä perustuslain 16 §:n 2 momenttiin kiinnittyvät näkökohdat.
Sivistysvaliokunta katsoo, että päätöksen maksun kohtuullistamisesta tai jäsenmaksusta vapauttamisesta voi tehdä rehtori jäsenmaksua vahvistaessaan. Hän voi harkita, onko jäsenmaksu kohtuullisessa suhteessa ylioppilaskunnan toimintaan ja tarkoitukseen. Valiokunta ehdottaa lisättäväksi pykälään uuden 7 momentin, jonka mukaan ylioppilaskunnan säännöissä määrätään perusteet, joilla ylioppilaskunnan jäsen voidaan kokonaan tai osittain vapauttaa jäsenmaksuvelvollisuudesta.”
Sivistysvaliokunnan näkemys on hieman omituinen rehtorin päätösvallan osalta, sillä lähtökohtaisesti ylioppilaskunnan sääntöjä soveltaa ylioppilaskunnan omat toimielimet. Ylioppilaskunnan säännöillä ei voine määrätä yliopiston rehtorin päätösvallan harkintavallan laajuudesta.
Edelleen yliopistolain 46.4 §:n sanamuoto ”vahvistaa” ei voine tarkoittaa sitä, että yliopiston rehtorilla olisi oikeutta muuttaa ylioppilaskunnan päätöstä jäsenmaksusta. Rehtori voinee vain vahvistaa jäsenmaksun tai olla vahvistamatta sitä ja antaa vahvistamatta jättämisestä hallintopäätöksen valitusosoituksineen ylioppilaskunnalle.
Jos mietitään lain tarkoitusta, niin ylioppilaskuntien jäsenmaksun tulisi lähtökohtaisesti olla tasasuuri kaikille ylioppilaskunnan jäsenille. (yhdenvertaisuusperiaate) Mikäli jäsenmaksu on erisuuri ja/tai jäsenmaksusta myönnetään vapautuksia, niin näiden seikkojen perusteet tulisi yliopistolain mukaisesti ilmetä ylioppilaskunnan säännöistä.
Tasasuureen jäsenmaksuun oli voimassa 31.12.2020 asti kaksi tärkeää poikkeusta:
– Jatko-opiskelijan (vast.) jäsenmaksusta oli vähennetty YTHS-maksun osuus.
– Perustutkinto-opiskelija, joka on oli maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksun toiseen suomalaiseen ylioppilaskuntaan aikaisemmin, oli vapautettu YTHS-maksusta, jotta hänen ei tarvitsisi maksaisi YTHS-maksua kahteen kertaan.
Molempia poikkeuksia tasasuuruiseen jäsenmaksuun voitiin 31.12.2020 asti argumentoida perustuslakivaliokunnan lausuntoa mukaillen sillä, että olisi kohtuutonta periä YTHS-maksua henkilöltä, joka ei ole oikeutettu YTHS-palveluihin tai joka on jo kertaalleen maksanut YTHS-maksun osana toisen suomalaisen ylioppilaskunnan jäsenmaksua.
Terveisin
Ville Tyrväinen
oikeustieteen yo