Lauri Linna: Yliopistojen itsehallinto – ylioppilaskuntien pakollisen jäsenyyden unohdettu näkökulma


Ylioppilaskuntien pakollisen jäsenyyden unohdettuja näkökulmia

Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on noussut jälleen kerran poliittiseen ja oikeudelliseen keskusteluun yliopistojen autonomiaa ja ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyttä koskevan selvityksen valmistuttua. Vaikka selvitys käsittelee yliopistojen itsehallintoa, tuntuu tämän näkökulman käsittely uupuvan keskustelusta. Tähän puutteeseen pyrin tällä kirjoituksella vastaamaan – ja samalla herättämään ajatuksia siitä, miten hyvin pystymme oikeudellisessa argumentaatiossa käsittelemään instituutioita, jotka eivät palaudu kaikkein yleisimpiin oikeudellisiin instituutioihin kuten aatteellisiin yhdistyksiin, kuntiin tai osakeyhtiöihin

Ylioppilaskuntien jäsenyydestä on käyty keskustelua laajasti jo pitkin 1900-lukua. Yliopistojen itsehallinnon ja ylioppilaskuntien suhdetta ovat aikoinaan käsitelleet niin Ståhlberg, Tuori, Merikoski kuin viimeisimpänä laajasti Juha Viertola vuonna 2006 ilmestyneessä lisensiaattitutkimuksessaan. Pyrin tällä kirjoituksella jatkamaan tätä yliopistojen itsehallintoa ja ylioppilaskuntien jäsenyyttä analysoivaa perinnettä, joka on viime aikoina jäänyt vähemmälle useampien puheenvuorojen keskittyessä puhtaasti yhdistysmisvapautta koskevaan punnintaan.

Ylioppilaskuntien jäsenyydestä puhuttaessa käytetään niin termejä automaatiojäsenyys, pakkojäsenyys kuin pakollinen jäsenyys. Koska kaikkia termejä käytetään kyseisen instituution kuvailemiseen, en tee niille tässä tekstissä eroa.


Ylioppilaskunta osana yliopiston itsehallintoa

Ylioppilaskuntien asema osana yliopiston itsehallintoa on se peruste, jonka nojalla niiden pakollista jäsenyyttä on läpi perustuslakivaliokunnan tulkintalinjan pidetty hyväksyttävänä (ks. PeVL 3/1997 vp, s. 3/II ja PeVL 11/2009 vp, s. 6/I). Vastaavasti ammattikorkeakoulujen kohdalla opiskelijakuntien pakollinen jäsenyys on kaatunut siihen, ettei opiskelijakunnilla ole vanhastaan ollut ylioppilaskuntia vastaavaa roolia ammattikorkeakoulujen hallinnossa (PeVL 74/2002 vp, s. 4). Tältä pohjalta on yliopistojen autonomiasta tehdyssä selvityksessä päädytty tulkitsemaan perustuslakivaliokunnan linjaa nimenomaan niin, että ylioppilaskuntien pakollinen jäsenyys on hyväksyttävä, koska ylioppilaskunnilla on osuus yliopiston hallinnossa. Vaikka yliopistojen itsehallinto näin ollen on pakollisen jäsenyyden mahdollistava syy, ei sitä selvityksessä suuremmin analysoitu.

Itsehallinnon analyysin vähäisyys on toisaalta keskittänyt aiheesta käytävää keskustelua yhdistymisvapauden ympärille, jolloin tulokulmaksi on usein valikoitunut ylioppilaskuntien vertaaminen yksityisoikeudellisiin yhdistyksiin. Tätä vinoumaa on nähdäkseni ollut omiaan myös vahvistamaan perustuslakivaliokunnan tapa argumentoida, joka keskittyy lakien perus- ja ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisiin kohtiin – kuten syytä onkin. Kun tästä kuitenkin johdetaan argumentteja julkiseen ja akateemiseen keskusteluun, kokonaiskuva kysymyksessä olevan aihepiirin ulottuvuuksista hämärtyy. Tässä tapauksessa keskustelu on kääntynyt hyvin puhtaasti yhdistymisvapauden ympärille, vaikka aihepiirin perimmäinen ratio decidendi on yliopistojen itsehallinto.

Ylioppilaskunnan rooli osana yliopiston itsehallintoa on jäsennettävissä nähdäkseni kolmen eri osatekijän kautta. Ensimmäinen osatekijä on se, kuinka ylioppilaskunta tekee yliopistolle mahdolliseksi toteuttaa  yliopistolain 2 §:n mukaista tehtävää eli opiskelijoiden kasvattamista palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.  Ylioppilaskunnan roolia tässä tehtävässä tarkentaa  yliopistolain 46 §:n 1 momentti, jossa kuvataan ylioppilaskunnan tarkoitusta:

Yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on ylioppilaskunta, jolla on itsehallinto. Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.

Ylioppilaskunta on siis yksi yliopistoyhteisön osa, jonka kautta ja avulla yliopiston kasvatustehtävä toteutuu. Opiskelijat tulevat osalliseksi tästä kasvatustehtävästä ylioppilaskunnan jäsenyyden myötä. Toinen, yleisimmim viitattu osatekijä on se, kuinka ylioppilaskunta erityisenä tehtävänään nimeää opiskelijaedustajia yliopiston toimielimiin. Kolmas osatekijä on se, kuinka opiskelijoista tulee ylioppilaskunnan kautta yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä, joilla on myös muilla keinoilla mahdollisuus vaikuttaa yliopiston itsehallinnossa, tiedeyhteisössä ja yliopistoyhteisössä. Yliopistoyhteisön merkitykseen palaan tässä kirjoituksessa hieman myöhemmin.

Yliopistojen itsehallinnon merkitys ja erot ammattikorkeakouluihin

Yliopistojen itsehallinnon ensisijaisena tavoitteena on tutkimuksen ja ylimmän opetuksen vapauden säilyminen. Tieteen ja ylimmän opetuksen vapaus on  perustuslain 16 §:n 3 momentin mukaisia sivistyksellisiä perusoikeuksia. Yliopistojen itsehallinnon pohja on siis perustuslain sivistyksellisissä oikeuksissa. Tästä juontuu myös merkittävin ero yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välille – ja samalla ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien. Ammattikorkeakouluilla on merkittävä tehtävä suomalaisessa korkeakoulujärjestelmässä, mutta niille ei ole taattu yliopistoihin vertautuvaa autonomiaa. Kun keskustelua ylioppilaskuntien jäsenyydestä on käyty viime vuosina lähinnä rinnastaen tilannetta ammattikorkeakoulujen opiskelijakuntiin, ei tätä näiden kahden korkeakoulun merkittävintä eroavaisuutta ole otettu riittävästi huomioon. Näin siitä huolimatta, että juuri tämä eroavaisuus on syynä nykytilanteelle, jossa ylioppilaskuntien ja opiskelijakuntien jäsenyydet eroavat toisistaan.

Ylioppilaskunnat julkisyhteisöinä ja korkeakouluyhteisöt

Niin oikeudellista kuin julkista keskustelua seuratessani olen pohtinut sitä, onko meidän oikeudellisesti vaikeaa hyväksyä sellaisia instituutioita ja rakenteita, jotka eivät sopeudu helposti yleisimmin käsiteltyihin instituutioihin. Tästä on esimerkkinä ammattikorkeakoulujen järjestäminen osakeyhtiömuotoisiksi. Linna on väitöskirjassaan esittänyt sille yhdeksi syyksi sen, että osakeyhtiö on juristikunnalle tuttu yhteisömuoto. Näin esimerkiksi osuuskunta tuli sivuutettua, vaikka sen ottamaista uudistuksen perustaksi olisi Linnan mukaan tullut perusteellisesti pohtia.

Ylioppilaskuntia puolestaan rinnastetaan virheellisesti yksityisoikeudellisiin yhdistyksiin, vaikka ne on vakiintuneesti määritelty julkisoikeudellisiksi yhdistyksiksi tai yhteisöiksi, joille perustuslaki ja EIT:n tulkinta mahdollistavat pakollisen jäsenyyden. Viertola on todennut lisensiaattitutkimuksessaan osuvasti, että ylioppilaskuntiin viittaaminen julkisoikeudellisina yhteisöinä tai julkisyhteisöinä voi vähentää sekaannusta normaaliin aatteelliseen yhdistystoimintaan. Ylioppilaskunnat eivät siis ole yhdistyksiä. Osuvin kuvaus ylioppilaskunnista löytyykin ehkä näkökulmasta, että ne ovat aatteellisia yhteisöjä, joiden asema  – kuten Ståhlberg on määritellyt – muistuttaa kuntien itsehallintoa.

Ylioppilaskunnat eivät myöskään ole ainoa yhteisö, johon kuuluminen on automaattista ja pakollista korkeakouluopiskelijoille. Niin yliopistojen kuin ammattikorkeakoulujen henkilöstö ja opiskelijat kuuluvat yliopisto- tai korkeakouluyhteisöön (yliopistolaki 4 §; ammattikorkeakoululaki 3 §). Tähän yhteisöön kuuluminen on samalla tavalla automaattista ja pakollista kuin tällä hetkellä on kuuluminen ylioppilaskuntaan ja siitä eroaminen on mahdollista vain työ- tai opiskelupaikan jättämällä. Vaikka mahdollisuus erota ylioppilaskunnasta toteutuisi, edustaisi ylioppilaskunta yliopistoyhteisön opiskelijoita edustavana tahona edelleen kaikkia opiskelijoita omien demokraattisten prosessiensa mukaisesti. Erona olisi se, että ylioppilaskunnasta eronneilla opiskelijoilla (kuten nyt opiskelijakuntiin kuulumattomilla opiskelijoilla) ei ole mahdollista vaikuttaa korkeakouluyhteisön kannanmuodostukseen tai vaikuttaa täysimääräisesti korkeakoulun toimintaan. Pakollinen jäsenyys siis takaa vaikutusmahdollisuuksien toteutumisen yhteisössä, johon henkilö opiskelijastatuksensa puolesta väistämättä kuuluu ja joka edustaa häntä. Toisen asteen opiskelijakunnat ovat olemukseltaan jossain määrin lähempänä näitä korkeakouluyhteisöjä kuin  ylioppilaskuntia, mutta niissä on myös samalla tavalla automaattinen- ja pakollinen jäsenyys.

Tarkoituksenani on ollut tässä kuvata sitä, kuinka ylioppilaskuntien oikeudellista asemaa ei ole rinnastettavissa yksityisoikeudellisiin yhdistyksiin. Nähdäkseni rinnastuksissa on kyse pitkälti samasta ilmiöstä, jonka seurauksena ammattikorkeakouluista tuli osakeyhtiöitä: oikeudellista jäsennystä tehdään pitkälti tutuimpien insituutioiden ehdoilla. Tälle ei nähdäkseni ole perusteita. Siinä missä EU-oikeus on sui generis oikeudenalana, sitä ovat yhteisöinä myös julkisoikeudelliset yhteisöt ja korkeakouluyhteisöt. Pakollinen jäsenyys onkin hahmotettavissa keinona taata opiskelijoille vaikutusmahdollisuudet yliopistoyhteisössä, johon hän kuuluu vastaavalla tavalla automaattisesti ja pakollisesti kuin ylioppilaskuntaan.

Suuntana taloudellisen itsehallinnon vahvistaminen

Yliopistojen itsenäisyyttä on pyritty viime vuosikymmeninä toteutetuissa yliopistolain uudistuksissa vahvistamaan. Tämä on näyttäytynyt erityisesti niiden autonomian lisäämisenä valtiosta ja niiden taloudellisen itsenäisyyden vahvistamisena (ks. Selvitys yliopistojen hallinnollisesta autonomiasta, s. 19). Vaikka ylioppilaskuntien pakollisen jäsenyyden perimmäinen tarkoitus ei ole ylioppilaskuntien taloudellisen riippumattomuuden turvaaminen, on pakollisen jäsenyyden merkitystä arvioitava myös tästä näkökulmasta.

Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys turvaa niiden taloudellisen itsenäisyyden. Se puolestaan mahdollistaa ylioppilaskuntien keskittymisen yliopistolaissa niille säädettyihin tehtäviin eikä pakota muuttumaan esimerkiksi varainhankinta- ja yritysyhteistyöorganisaatioiksi. Myös selvitys yliopistojen hallinnollisesta autonomiasta antaa painoarvoa taloudellisen autonomian toteutumiselle. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka merkittäväksi taloudellinen autonomia tulee yliopistojen itsehallinnon hahmottamisessa. Selvää on, että taloudellisen autonomian korostuminen tukee ylioppilaskuntien jäsenyyteen liittyvää oikeutta jäsenmaksujen keräämiseen. Ylioppilaskuntien nykyinen jäsenyysmalli takaa niille vahvan itsehallinnon niin suhteessa valtiovaltaan kuin muuhun yliopistoonkin.

Ylioppilaskuntien pakollisen jäsenyyden tulevaisuus

Opetus- ja kulttuuriministeriön viimeisimmän selvityksen todettua pakolliselle jäsenyydelle löytyvän riittävät edellytykset ei ylioppilaskuntien pakollisesta jäsenyydestä luopumiselle ole oikeudellisia perusteita. Nähdäkseni näin on niin kauan, kun vähintään yliopistojen itsehallinnon nykytasosta pidetään kiinni ja ylioppilaskuntien oikeudellinen asema julkisyhteisöinä tunnustetaan.

Ylioppilaskuntien pakollinen jäsenyys on yksi yliopistojen itsehallintoon kuuluvista rakenteista, joka mahdollistaa ylioppilaskuntien toimimisen osana yliopistoa ja yliopiston tehtävien toteuttamista. Mikäli nykyinen yliopistojen itsenäisyyttä kunnioittava suuntaus jatkuu, onkin vaikea nähdä, että ylioppilaskuntien – ja sen myötä opiskelijoiden – asemaa heikennettäisiin. Ennemmin suuntana todennäköisesti onkin yliopistojen ja ylioppilaskuntien autonomisen aseman vahvistaminen. Yliopistojen itsehallintoa kunnioittava poliittinen ilmapiiri ei tosin ole itsestäänselvyys. Tältä kannalta itsehallinnon rakentaminen mahdollisimman vahvaksi onkin erityisen perusteltua, jotta se kestäisi mahdolliset hyökkäykset.

Ylioppilaskuntien pakollisesta jäsenyydestä on käyty keskustelua vuosikymmeniä. Merkittävä osa keskustelusta on käsitellyt kysymystä nimenomaan yhdistysmisvapauden kannalta ottamatta nähdäkseni riittävästi huomioon ylioppilaskuntien roolia osana yliopistoja ja näiden itsehallintoa. Toisaalta keskustelussa korostuu vertaukset yksityisoikeudellisiin aatteellisiin yhdistyksiin, mikä on ollut omiaan hämärtämään käsitystä ylioppilaskuntien omanlaisesta oikeudellisesta luonteesta. Aihepiirin kietoutuu kuitenkin erottomattomasti yliopistojen itsehallinnon ympärille. Ja kuten aina yliopistojen itsehallintoa käsiteltäessä, pohjimmiltaan kysymys on sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen suojaamisesta.

Lauri Linna, oikeusnotaari

Comments

  1. Ville Tyrväinen says:

    Teema 1: Yliopistolain (558/2009) 46.1 § ei toimi perusteena ylioppilaskuntien pakkojäsenyydelle

    Perustelut:

    Yliopistolain (558/2009) 46.1 §:n mukaan:

    ”Yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on ylioppilaskunta, jolla on itsehallinto. Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.”

    PeVL 3/1997 vp (s. 3):

    ”Tavallisen lainsäädäntöjärjestyksen edellytykseksi on kuitenkin asetettava, että lakiehdotusta täydennetään ylioppilaskunnan julkiset tehtävät osoittavin maininnoin eli määrittelyin siitä, missä tarkoituksessa ylioppilaskunta voi omata ja ylläpitää pakkojäsenyyttä siihen kuuluvine jäsenmaksuineen.”

    Yliopistolain (645/1997) 40.2 §:

    ”Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä.”

    PeVL 74/2002 vp (s. 4):

    ”Yliopistolain 40 §:n 2 momentin muotoilu ei asianmukaisella tavalla täytä valiokunnan yllä mainitussa lausunnossa asetettuja vaatimuksia (Ks. kuitenkin SiVM 9/1997 vp, s. 7—8).”

    => Toisin sanoen vuoden 1997 yliopistolain 40.2 § ei ollut peruste ylioppilaskuntien pakkojäsenyydelle vuonna 2002 ja näin ollen vuonna 2009 uudelleenmuotoiltu yliopistolain 46.1 § ei voi toimia perusteena ylioppilaskuntien pakkojäsenyydelle tänä päivänä.

    Teema 2: Nimeämistehtävä yliopiston hallintoon ei ole peruste pakkojäsenyydelle

    Perustuslakivaliokunta on omassa lausuntokäytännössään (PeVL 39/2004, s.3) katsonut, että AMK:n opiskelijakunnat voivat nimetä opiskelijoiden edustajat AMK:ien toimielimiin ilman pakkojäsenyyttä opiskelijakunnissa. Vastaava seikka pätee varmasti ylioppilaskuntiin.

    Teema 3: ”kuinka opiskelijoista tulee ylioppilaskunnan kautta yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä”

    On totta, että ylioppilaskuntaan kuulumaton opiskelija ei saa osallistua ylioppilaskunnan edustajiston ja hallituksen jäsenten vaaleihin. Kun nämä toimielimet suorittavat valinnat yliopiston lakisääteisiin toimielimiin, niin ylioppilaskunnan jäsenistöön kuulumattoman vaikutusmahdollisuudet ovat heikompia kuin ylioppilaskuntaan kuuluvalla.

    Tällä hetkellä on tosiasia, että vain ylioppilaskuntien jäsenten vähemmistö haluaa osallistua ylioppilaskuntien hallintoon. Vain vähemmistö (n. 20-30%) ylioppilaskunnan jäsenistä äänestää edustajistovaaleissa ja selvitysryhmän raportin (s. 98) mukaan enemmistö ”vapaa sana”-osioon vastanneista opiskelijoista ilmaisi vastustavansa ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä.

    Ainoa asetelma, missä osallistumis-/vaikuttamisoikeuden puute voi olla merkityksellinen seikka, on tilanne, missä ylioppilaskunta hylkäisi yliopiston opiskelijan jäsenhakemuksen päästä ylioppilaskunnan jäseneksi. Tällöin ylioppilaskunnan jäseneksi pyrkinyt ei saisi edes välillisesti vaikuttaa yliopiston hallintoelimiin valittaviin henkilöihin, mistä voi aiheutua ongelmia ”täysivaltaiseen jäsenyyteen.” Tällainen ongelma lienee kuitenkin teoreettinen, sillä useimmat opiskelijayhdistykset hyväksyy kaikki jäseneksi hakeutuneet jäsenikseen.

    Teema 4: Ylioppilaskunta yhdistyksenä

    Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (EIS) ja Suomen perustuslain käyttämä termistö on autonomista, eivätkä nämä siis ole sidoksissa muun lainsäädännön tai oikeustieteen systematisoinnissa käytettyyn oikeustieteen termistöön.

    Näin ollen ainoa mielekäs kysymyksenasettelu kulkee siinä, kuuluuko käsiteltävänä oleva yhdistys EIS:n 11 artiklan tai PL 13 §:n mukaisen yhdistymisvapauden piiriin.

    Aikaisemman oikeuskäytännön mukaan ylioppilaskunta ei kuuluisi EIS:n 11 artiklan mukaisen yhdistymisvapauden piiriin, mutta perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännössä on katsottu ylioppilaskuntien kuuluvan PL 13 §:n soveltamisalaan. (Mm. PeVL 3/1997 vp ja PeVL 11/2009 vp)

    Näin ollen Suomen perustuslakia tulkittaessa ylioppilaskunnat katsottaisiin yhdistyksiksi. Toki joku voi yrittää väittää, että tämä perustuslakivaliokunnan tulkintakannanotto olisi täysin väärä siltä osin, että ylioppilaskunnat ei kuuluisi lainkaan PL 13 §:n soveltamisalaan, mutta tässä blogauksessa ilmaistut seikat ei riitä horjuttamaan perustuslakivaliokunnan pitkäaikaista soveltamiskäytäntöä.

    Ylioppilaskunta-aktiivit tykkäävät jostain syystä käyttää analogioita valtion tai kunnan jäsenyyteen. Itse pidän täysin selvänä, että valtion ja kunnan jäsenyyssuhteet ei kuulu perustuslain 13 §:n soveltamisalaan, joten rinnastus näihin ei toimi kuin korupuheissa.

    Teema 5: Korkeakouluyhteisöön kuuluminen

    Yliopiston henkilöstö- ja opiskelijaryhmät kuuluu ”yliopistoyhteisöihin”, joiksi tavanomaisesti katsotaan professorit, muu henkilökunta ja opiskelijat.

    Käsitykseni on, että nämä ”yliopistoyhteisöt” eivät ole perustuslain 13 §:ssä tarkoitettuja yhdistyksiä. Henkilöstön osalta yhteisöön kuuluminen tarkoittaa ainoastaan sitä, että hänellä on äänioikeus ja vaalikelpoisuus tulla valituksi yliopiston hallintoelimiin kyseisen ryhmän kiintiöpaikoille. Käsitykseni mukaan tämän tyyppinen positiivisen vaikuttamisoikeuden antaminen yliopiston henkilöstöön kuuluvalle ei tarkoita vielä, että näiden henkilöiden muodostama kokonaisuus muodostaisi perustuslain 13 §:ssä tarkoitetun yhdistyksen.

    Teema 6: Perusasteen ja toisen asteen oppilas-/opiskelijakunnat

    Perusasteen ja toisen asteen oppilas-/opiskelijakunnat eivät ole oikeushenkilöitä. Pääasiallinen syy lienee, että jäsenistön valtaosa on alaikäisiä, joita ei ole tavanomaisesti katsottu kelpoiseksi edustamaan ja toimimaan oikeushenkilön puolesta. Käytännössä oppilas-/opiskelijakunnan toiminta on opetuksen järjestäjän (yleensä kunnan) nimissä tapahtuvaa toimintaa siinä, missä muukin oppilaitoksen muu toiminta.

    Kun oppilas-/opiskelijakunta (myöhemmin: yhdistys) ei ole oikeushenkilö, niin tällä on yleensä seuraavia ominaispiirteitä:
    – Yhdistys ei yleensä voi omistaa mitään, vaan kaikki omaisuus on muodollisesti omaisuutta hallinnoivien henkilöiden nimissä. Vaihtoehtoisesti omaisuus on jonkin toisen oikeushenkilön, kuten kuntien nimissä ja omaisuuden käyttö tapahtuu tämän oikeushenkilön myötävaikutuksella.
    – Yhdistys ei voi velvoittaa jäsentä maksamaan jäsenmaksua yhdistyksen yksipuolisella päätöksellä.
    – Yhdistys ei voi vastata itsenäisesti palkata työntekijää siten, että työnantajavelvoitteet jäisi ainoastaan yhdistykselle.
    – Yhdistys ei olla jäsenenä rekisteröidyssä yhdistyksessä, kuten Suomen lukiolaisten liitossa tai SYL:ssä.

    Käsitykseni mukaan lakisääteiset korkeakouluopiskelijoiden opiskelijayhteisöt eivät halua yllä olevien rajoitteiden vuoksi menettää oikeuskelpoisuuttaan ja tulla fuusioiduksi osaksi korkeakoulua.

    Pakkojäsenyys perusasteen ja toisen asteen oppilaskuntiin ja opiskelijakuntiin on säädetty ilman perustuslakivaliokunnan myötävaikutusta, joten tältä osalta järjestelyn perustuslainmukaisuus on avoin. Asian laajempi pohtiminen ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden yhteydessä ei ole mielekästä niin kauan, kuin ylioppilaskunnat eivät halua tulla fuusioiduksi osaksi yliopistoaan.

    Ilmeisesti osa oppilas-/opiskelijakunnista on hakeutunut yhdistysrekisteriin ja on saanut sitä kautta oikeuskelpoisuuden. Tähän järjestely on varsin ongelmallinen ja en perehdy tähän kysymykseen tässä kommentissa.

    Yhteenveto teemasta 5 ja 6:

    Olennainen kysymys on siis, ovatko ”korkeakouluyhteisö” tai ”opiskelijayhteisö” sellainen yhdistys, joka kuuluisi perustuslain 13 §:n soveltamisalan piiriin vai jääkö se tuon ulkopuolelle.

    Ylioppilaskunnat ja muut oikeuskelpoiset opiskelijayhteisöt ovat perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännössä katsottu aina kuuluneen perustuslain 13 §:n turvaaman yhdistymisvapauden piiriin.

    Ei-oikeuskelpoisten yhdistysten osalta perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntöä ei vaikuta olevan olemassa. Kysymys ei-oikeushenkilön pakkojäsenyydestä ei kuitenkaan ole ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden osalta ajankohtainen, ellei ylioppilaskunnat halua tulla fuusioiduksi osaksi yliopisto-oikeushenkilöä.

    Teema 8: Yliopistojen itsehallinto ja sivistykselliset oikeudet sekä taloudellinen autonomia

    Perustuslain 16 §:ssä (sivistykselliset oikeudet) tai 123 §:ssä (yliopistojen itsehallinto) tai niiden esitöissä ei ole ensimmäistäkään viittausta siihen, miten nämä voisivat mitenkään liittyä ylioppilaskuntien tai pakkojäsenyyteen ylioppilaskunnissa. Itse asiassa ylioppilaskunnat ei ole käsitykseni mukaan mainittuna minkään perustuslaintasoisen säädöksen esitöissä. Vaatii aikamoiset perusteet väittää, että perustuslaissa taattu yliopiston itsehallinto takaisi väistämättä oikeuksia myös aivan toisen tyyppiselle oikeushenkilölle eli ylioppilaskunnille.

    Näin ollen ainoat perustuslain säädökset, jotka tulevat ylioppilaskunnan toiminnassa sovellettavaksi ovat PL 13 § (yhdistymisvapaus) sekä eräät normit, mitkä soveltuu kaikkeen julkisen vallan käyttöön. (oikeusvaltioperiaate, virkavastuu, laillisuusvalvonta)

    Edelleen yliopistojen taloudellisella autonomialla ei ole mitään yhteyttä siihen, saavatko ylioppilaskunnat periä pakollista jäsenmaksua.

    Teema 9: Ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden tulevaisuus

    PeVM 25/1994 vp toteaa seuraavaa perusoikeuksien yleisistä rajoitusedellytyksistä:

    ”– Rajoitusten on oltava suhteellisuusvaatimuksen mukaisia. Rajoitusten tulee olla välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi. Jokin perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puuttuvin keinoin. Rajoitus ei saa mennä pidemmälle kuin on perusteltua ottaen huomioon rajoituksen taustalla olevan yhteiskunnallisen intressin painavuus suhteessa rajoitettavaan oikeushyvään.”

    Yliopiston itsehallintoa voidaan toteuttaa monella eri tavalla.

    Jos hyväksymme perustuslakivaliokunnan mietinnössä ilmaistun oikeusohjeen, että perusoikeuden rajoitus on sallittu ainoastaan, jos tavoite ei ole saavutettavissa perusoikeuteen vähemmän puutuvin keinoin, niin pitäisi olla varsin selvää, että nykymuotoisten ylioppilaskuntien pakkojäsenyys ei tule kestämään ikuisesti.

    Todettakoon lopuksi, että tässä ei ole kyse ei ole kahden perusoikeuden välisestä punnintatilanteesta, missä tilaa oikeudelliselle harkinnalle olisi enemmän kuin perusoikeuksien yleisissä rajoitusedellytyksissä on ilmaistu.

    Terveisin
    Ville Tyrväinen
    oikeustieteen yo

    • Lauri Linna says:

      Hei, kiitos perusteellisesta kommentista!

      Vastaa siihen siltä osin kuin koen, että kirjoitukseni saattaa vaatia lisää avaamista. PeVL:n lausunnoissa – joihin olen kirjoituksessani viitannut – tuodaan varsin suoraan esille, että ylioppilaskuntien pakollisen jäsenyyden oikeutus tulee nimenomaan yliopistojen itsehallinnosta ja ylioppilaskuntien osallisuudesta siihen. Sama todetaan selvityksessä. Tästä syystä yliopistojen itsehallinto on arvioinnin suhteen olennaista eikä sitä tulisi sivuuttaa kuten aiheesta keskustaltaessa valitettavan usein tehdään. Liitäntä yliopistolliseen itsehallintoon tarkoittaa sitä, että sivistykselliset oikeudet ovat oikeudellisessa arvioinnissa otettava huomioon.

      En sano, etteikö yhdistymisvapauteen liittyvää punnintaa ylioppilaskuntien suhteen olisi mahdollista tehdä (sitähän on PeVL tehnyt runsaasti vuosikymmenten varrella), mutta on selvää, etteivät ylioppilaskunnat ole yhdistyksiä, vaan julkisyhteisöjä, joissa on piirteitä, joita on totuttu liittämään niin aatteellisiin yhdistyksiin kuin toisaalta kuntiin. On siis väärin arvioida niitä yhdistyksinä – viimeisimpänä hallinto-oikeus toi päätöksessään varsin suoraan ilmi, etteivät ylioppilaskunnat ole yhdistyksiä ja niitä tulee yhdistymisvapauden suhteen arvioida eri tavalla kuin yhdistyksiä: ”Kun otetaan huomioon myös ylioppilaskunnille säädetyt julkiset tehtävät, ne eivät rinnastu yhdistyslaissa tarkoitettuihin aatteellisiin yhdistyksiin. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyydellä ei siksi voitu tässä tapauksessa katsoa puututtavan yhdistymisvapauden ydinalueeseen.” Mutta on totta kuten sanot, etteivät ylioppilaskunnat täysin rinnastu myöskään kuntiin, vaikka silloin tilanne olisi nykyistä selkeämpi eikä keskustelua jäsenyyden pakollisuudesta tarvitsisi käydä. Olen kirjoituksessani pyrkinyt todistamaan osaltaan juuri tätä, että ylioppilaskunnat (ja julkisyhteisöt) ovat omanlaisensa oikeudellinen instituutio ja niitä tulisi käsitellä sellaisena.

      Ystävällisin terveisin
      Lauri Linna

  2. Tomi Tuominen says:

    Mielenkiintoiset bloggaukset Sepältä ja Laaksolta sekä Linnalta.

    Unohdetaan juridistekninen neppailu hetkeksi.

    Mitkä käytännönläheiset syyt puoltavat tai vastustavat automaatiojäsenyyttä?

    • Ville Tyrväinen says:

      Hei

      Jos neppailu jätetään sikseen, niin tätä varmaan pitää tarkastella lähestyen ylioppilaskuntien ja muiden yliopisto-opiskelijoiden pyörittämien järjestöjen ominaispiirteistä.

      Tyypillisessä opiskelijajärjestössä on liittymismaksu, mutta ei vuosittaista jäsenmaksua. Ylioppilaskunnissa on vain vuosittainen jäsenmaksu.

      Tyypillisen opiskelijajärjestön hallituksen jäsenille ei makseta mitään vastiketta, eikä työntekijöitä ei ole. Ylioppilaskunnissa hallituksen jäsenet saa yleensä kuukausipalkkiota ja useampia kokoaikaisia ja vakituisia työntekijöitä löytynee jokaisesta. Työntekijöiden asema ylioppilaskuntien niin vakiintunutta, että ylioppilaskunnat ja niiden työntekijät ovat neuvotelleet heidän välilleen TES:n, joka on yleissitova sen vuoksi, että työnantajajärjestöön kuuluu ilmeisesti kaikki muut paitsi yksi ylioppilaskunta (sopimus on normaalisitova n. 162/170 alalla työskentelevälle): https://finlex.fi/fi/viranomaiset/tyoehto/paatokset/2018/5011

      Ylioppilaskuntien edustajistoihin tulee yleensä valituksi muiden opiskelijajärjestöjen aktiivit.

      Ei ole siksi vaikeaa kuvitella, miksi ylioppilaskuntien eräs toimintamuoto on vuosiavustukset muille yliopisto-opiskelijoiden pyörittämille yhdistyksille. Tätä voi pohtia myös siitä näkökulmasta, että jättävätkö muut yliopisto-opiskelijoiden yhdistykset perimättä vuosijäsenmaksuja siksi, että he tietävät saavansa korvaavan tuoton ylioppilaskuntien pakkojäsenmaksun kautta tulevista vuosiavustuksista.

      Ylioppilaskuntien toiminnassa on siis jänniteitä järjestöaktiivien ja niiden muiden välillä, jotka eivät halua käyttää omia vähäisiä rahojaan erilaisten opiskelijajärjestöjen rahoittamiseen. Jänniteitä on myös vakavaraisempien ja köyhempien järjestöjä edustavien opiskelija-aktiivien välillä.

      Ylioppilaskuntien jäsenmaksu on veroluonteinen maksu, joka ei ole vastiketta mistään ylioppilaskunnan tuottamasta palvelusta. Ylioppilaskuntien jäsenmaksu kohdistuu ainoaan väestöryhmään, jonka toimeentulo perustuu osittain opintolainan nostamiseen. Monet pitää opiskelijoita köyhimpänä väestönosana.

      Toimeentulotukeen oikeutetut opiskelijat saavat käsitykseni mukaan täydentävää toimeentulotukea myös ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamiseen, sillä tämä ei ole opiskelijalle vapaaehtoinen maksu. Täydentävän tuen maksaa kunnat, niin käytännöt voivat kuitenkin vaihdella kunnittain.

      Yhteiskunnallisesti on mielenkiintoinen asetelma, että ylioppilaskuntien edustajistot voivat päättää mielivaltaisen suuren jäsenmaksun ja tästä seuraa, että kaikkien köyhimpien opiskelijoiden toimeentulotuki nousee täsmälleen samaa tahtia. Varsin moni joutuu rahoittamaan jäsenmaksun opintolainalla, joka on myöskin mielenkiintoinen ilmiö.

      Kun yllämainitun asetelman yhdistää perinteiseen julkisen toiminnan toimintalogiikkaan, missä on helpompaa nostaa veroja(/jäsenmaksua) kuin leikata menoja, niin saadaan aikaiseksi koneisto, mistä syntyy helposti monikymmenkertainen jäsenmaksu ylioppilaskunnille siihen nähden, mitä ylioppilaskuntien pakollisten lakisääteisten tehtävien hoitaminen (opiskelijaedustajien valinta yliopistokollegioon, hallitukseen, muutoksenhakulautakuntaan sekä tiedekuntaneuvostoihin) tosiasiallisesti vaatisi.

      Kun ylioppilaskunnilla ei ole pelkoa, että maksukyvyttömimmät tai maksuhaluttomimmat eivät voi väistää yliopistojen lukuvuosi-ilmoittautumisen yhteydessä tapahtuvaa maksuvalvontaa, niin jäsenmaksu väistämättä asettuu korkeammalle tasolle, mitä se voisi koskaan olla vapaaehtoisena jäsenmaksuna.

      YTHS-maksusta on tehty 1.1.2021 alkaen suoraan ulosottokelpoinen maksu, joka peritään Kelan toimesta lukukausi-ilmoittautumisen jälkeen jälkikäteen. Mikäli tätä maksua ei maksa vapaaehtoisesti, niin se ensisijaisesti kuitataan opintorahasta. Mikäli opintorahaa ei makseta, niin tämä menee ulosottomiehelle perittäväksi. Perimättä jääneistä maksuista jäävä luottotappio jäisi HE:n mukaan Kansaneläkelaitoksen/valtion vastattavaksi.

      Vielä ei ole tietoa siitä, miten onnistunutta YTHS-maksujen ulosottomiehen perintä tulee olemaan, kun varsin monen opiskelijan tulot oletettavasti alittaa ulosoton suojaosuuden.

      Ylioppilaskuntien nykytoimintaa voisi myös rahoittaa valtion tai yliopiston määrärahoista, jolloin ylioppilaskuntien julkisena toiminnan rahoittaisi ne, jotka muutenkin vastaa julkisen toiminnan rahoittamisesta veroja maksamalla. Ylioppilaskunnat eivät tästä kuitenkaan tykkää, sillä tällöin ylioppilaskuntien määrärahat olisivat riippuvaisia joko OKM:stä tai yliopistoista.

      Muu yhteiskunta (eli siis koko yhteiskunta – yliopisto-opiskelijat) ei taas suhtautune erityisen lämpimästi siihen, että vain yksi järjestötoiminnan muoto (=ylioppilaskuntatoiminta) pitäisi asettaa valtiovallan erityissuojelukseen muiden järjestöjen aseman säilyessä samana.

      Itse vastustan pakkojäsenyyttä niin näkökulmani on väistämättä erilainen, mutta pakkojäsenyyden kannattajilla. Monet esittämistäni asioista voi kääntää päälaaelleen, niin niistä saa jonkinlaisen puolustuksen nykyjärjestelmälle.

      T: Ville Tyrväinen
      oikeustieteen yo

  3. Mikko Karhunen says:

    Terve Lauri ja kiitos kirjoituksestasi.

    Kirjoitat, että ”[y]lioppilaskuntia puolestaan rinnastetaan virheellisesti yksityisoikeudellisiin yhdistyksiin, vaikka ne on vakiintuneesti määritelty julkisoikeudellisiksi yhdistyksiksi tai yhteisöiksi, joille perustuslaki ja EIT:n tulkinta mahdollistavat pakollisen jäsenyyden. Viertola on todennut lisensiaattitutkimuksessaan osuvasti, että ylioppilaskuntiin viittaaminen julkisoikeudellisina yhteisöinä tai julkisyhteisöinä voi vähentää sekaannusta normaaliin aatteelliseen yhdistystoimintaan. Ylioppilaskunnat eivät siis ole yhdistyksiä. Osuvin kuvaus ylioppilaskunnista löytyykin ehkä näkökulmasta, että ne ovat aatteellisia yhteisöjä, joiden asema – kuten Ståhlberg on määritellyt – muistuttaa kuntien itsehallintoa.”

    Miten näkemyksesi mukaan määräytyy ylioppilaskunnan toimivalta aatteellisiin kannanottoihin liittyen? Ylioppilaskunnan lakisääteisestä toimivallasta säädetään yliopistolain 46 §:ssä. Sanotun säännöksen tulkinnan tulee olla perus- ja ihmisoikeusmyönteistä ja ylioppilaskunnan toimivaltasäännösten tulkinnassa tuleekin erityisesti huomioida ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden vaikutus toimivallan laajuutta supistavana tekijänä. Katsoakseni ylioppilaskunnan toimivaltasäännöksien tulkinnassa erityisen merkittäviä perusoikeuksien yleisien rajoittamisperusteiden listasta ovat yhdistymisvapauden rajoituksen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus, yhdistymisvapauden ydinalueen koskemattomuusvaatimus ja rajoituksen ihmisoikeusjärjestelmän mukaisuuden vaatimus.

    Yhdistymisvapauden rajoituksen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimusta arvioitaessa tulee huomioida, että eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoo lausunnossaan 3/1997 vp, että laissa on erikseen määriteltävä, missä tarkoituksessa ylioppilaskunta voi toimia ja ylläpitää pakkojäsenyyttä siihen kuuluvine jäsenmaksuineen. Lausunnon perusteella voidaan siis argumentoida, että ylioppilaskunnalla ei ole toimivaltaa toimia ja ylläpitää pakkojäsenyyttä missään muussa tarkoituksessa kuin siinä, joka on täsmällisesti ja tarkkarajaisesti yliopistolaissa määritelty. Mainittua argumentointia ylioppilaskunnan rajallisesta toimivallasta tukee perustuslakivaliokunnan lausunto PeVL 1/1998 vp, jossa valiokunta käsitteli metsänhoitoyhdistysten automaatiojäsenyyttä. Yliopistolaissa ei ole nimenomaisesti annettu ylioppilaskunnalle toimivaltaa poliittisiin kannanottoihin jäsentensä puolesta. Ylioppilaskunnan poliittisiin kannanottoihin oikeuttava toimivalta olisikin Suomen perustuslain 22 §:n näkökulmasta varsin erikoinen, kun otetaan huomioon ylioppilaskunnan pakkojäsenyys ja perustuslain turvaama negatiivinen yhdistymisvapaus. Metsänhoitoyhdistysten tapaan voitaneen todeta, että etujärjestön rooli käsitteen yhteiskunnallisessa merkityksessä ei sovellu ylioppilaskunnan lakisääteiseen asemaan ja rahoitusjärjestelmään – varsinkin, jos tällä tarkoitettaisiin ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden piiriin kuuluviin asioihin kantaa ottavaa etujärjestöä.

    Yhdistymisvapauden ydinalueen koskemattomuutta arvioitaessa taas voidaan todeta, että EIT:n oikeuskäytännön mukaan yhdistymisvapauden keskeisenä tarkoituksena on suojata yksilön mielipiteenvapautta. Ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapautta suojaava EIS 9 artikla suojaa sekä uskonnollisia että ei-uskonnollisia vakaumuksia, ja sanotun vapauden sisäisen ulottuvuuden (forum internum) loukkaus voi olla käsillä, jos henkilö painostetaan fyysisellä uhalla tai sanktioilla kieltämään uskonsa tai liittymään tiettyyn uskontoon tai uskoon. Myöskään Merikosken mukaan ei olisi loogista, että samalla, kun yksilölle turvataan yhdistymisvapaus hänen aatteellisten tarkoitusperiensä toteuttamiseksi, pakotettaisiin hänet kuulumaan yhteisöön, joka saattaa toimia vastoin näitä tarkoitusperiä.

    Turun hallinto-oikeus taas liitti päätöksessään 3.11.2020 20/0657/2 (ei lainvoimainen) yhdistymisvapauden ydinalueeseen puuttumisen yhdistyslaissa tarkoitettuihin aatteellisiin yhdistyksiin rinnastumiseen. Tapauksessa tuomioistuin katsoi, että koska ylioppilaskunta ei rinnastunut aatteelliseen yhdistykseen, ylioppilaskunnan pakkojäsenyydellä ei voitu kyseisessä tapauksessa katsoa puututtaneen yhdistymisvapauden ydinalueeseen. Ratkaisussaan tuomioistuin arvioi aatteelliseen yhdistykseen rinnastumista ylioppilaskunnan lakisääteisien tehtävien avulla; kyseisen ylioppilaskunnan tapauksessa ei ollut kyse, tai ainakaan ei ollut vedottu – eikä näin myöskään arvioitavaksi ollut tullut –poliittisten kannanottojen vaikutukseen aatteelliseen yhdistykseen rinnastumista tutkittaessa. Tuomioistuimen perusteluista luonnollisesti seuraa jatkokysymys siitä, että jos ylioppilaskunnalla olisi aatteellisten yhdistysten tapaan toimivalta poliittisiin kannanottoihin, olisiko tällöin ylioppilaskunnan pakkojäsenyys puuttumista yhdistymisoikeuden ydinalueeseen. Sekä EIT:n oikeuskäytännöstä että suomalaisista oikeuslähteistä voidaan siis katsoa löytyvän tukea sille tulkinnalle, että yliopistolaissa määriteltyä ylioppilaskunnan tarkoitusta ja tehtäviä tulee tulkita niin, etteivät ne anna ylioppilaskunnalle toimivaltaa tehdä poliittisia kannanottoja jäsentensä puolesta. Muutoin ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden voitaisiin katsoa olevan rajoitus perustuslaissa turvatun yhdistymisvapauden ydinalueelle.

    Yhdistymisvapauden rajoituksen ihmisoikeusjärjestelmän mukaisuuden vaatimusta arvioitaessa puolestaan tulee huomioida erityisesti EIT:n yhdistys-käsitteellä on autonominen tulkinta, joka pohjautuu laadulliseen arviointiin. Tapauksessa Chassagnou and others tuomioistuin tutki parlamentin lainsäädäntötoimien perusteella perustettuja metsästysyhdistyksiä. Yhdistykset kuitenkin oli perustettu yksittäisten metsästäjien ja maanomistajien toimesta, ja näin ollen siis perustuivat yksilöiden tahdolle hallita maitaan metsästystarkoitusta varten. Tämän vuoksi, ja lisäksi kun valtiovallan yhdistyksiin kohdistama valvonta ei ollut tarpeeksi merkittävää, yhdistykset eivät olleet julkisoikeudellisia EIT:n oikeuskäytännön tarkoittamassa merkityksessä Tapauksessa M.A. v. Sweden puolestaan oli kyse pakkojäsenyydestä ruotsalaisessa ylioppilaskunnassa. Ruotsin kansallisen lain mukaan ylioppilaskuntien tarkoituksena oli edistää jäsentensä opintoihin ja opiskeluun liittyviä asioita. Laissa oli säädetty myös ylioppilaskunnan tehtävästä nimittää opiskelijoiden edustajat yliopiston hallintoon sekä siitä, millaisia sääntöjä ylioppilaskunta saattoi itselleen säätää. Lisäksi yliopiston tuli hyväksyä ylioppilaskunnan säännöt ja niiden muutokset. Yliopiston myös tuli tutkia yksittäisen opiskelijan jäsenyyteen ylioppilaskunnassa liittyvät kysymykset, ja se sai päättää ylioppilaskunnan jäsenmaksun eräpäivästä. Tämän vuoksi, ja lisäksi kun yliopisto sai valita, mikä ylioppilaskunta sai toimia yliopiston yhteydessä sekä torjua ylioppilaskunnan sellaiset päätökset, jotka olivat selkeästi ristiriidassa ylioppilaskunnan lakisääteisen tarkoituksen kanssa, tai jopa erottaa ylioppilaskunnan, joka yritti muuttaa sääntöjään sellaisiksi, jotka eivät olisi olleet hyväksyttävissä, katsottiin ylioppilaskunta julkisoikeudelliseksi yhdistykseksi.

    Muukkonen onkin katsonut, että on epäselvää, ovatko Suomen yliopistolain mukaiset ylioppilaskunnat EIT:n oikeuskäytännön mukaisia julkisoikeudellisia yhdistyksiä, sillä ne ovat itsehallinnoltaan ja itsenäisen rahoituksensa takia irrallisia yliopistosta. Voidaan kuitenkin argumentoida, että kun eduskunnan perustuslakivaliokunta lausunnossaan 3/1997 vp toteaa, että sen lausunnossaan tarkoittamat tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä säädettävät ylioppilaskunnat eivät ole EIS 11 artiklan tarkoittamia yksityisoikeudellisia yhdistyksiä, valiokunta samalla tarkoittaa, että näiden ylioppilaskuntien toimivalta määräytyy siten, että ne eivät myöskään tosiasiallisesti tule tällaisiksi yksityisoikeudellisiksi yhdistyksiksi EIS:n mukaisen yhdistys-käsitteen autonomisen tulkinnan mukaisesti, vaan ovat pakkojäsenyys ja yhdistymisvapauden rajoittaminen huomioon ottaen ihmisoikeusjärjestelmän mukaisuuden vaatimuksen täyttäviä. Tämä puoltaa argumenttia siitä, että ylioppilaskunnalla ei ole aatteellisten yhdistysten tapaan toimivaltaa poliittisiin kannanottoihin jäsentensä puolesta, ja vielä suuremmalla syyllä ei varsinkaan suoraan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden alueelle selkeästi kuuluviin kannanottoihin.

    Näillä perustein voitaisiin argumentoida sitä kantaa, että yliopistolaissa säädettyä ylioppilaskunnan toimivaltaa on tulkittava suppeasti, niin, ettei ylioppilaskunnalla ole oikeutta poliittisiin kannanottoihin (pakolla liitettyjen ja vailla eroamisoikeutta olevien) jäseniensä puolesta. Mitä ajatuksia tämä herättää?

    Mikko Karhunen
    oikeustieteen ylioppilas

  4. Ville Tyrväinen says:

    Hei

    1. Negatiivisen yhdistymisvapauden ydinalue ja ylioppilaskunnat

    Itse olen hallinto-oikeudelle jättämässäni hakemuksessa hallintoriita-asiassa hahmottanut ydinalueen koskemattomuus kriteeriä seuraavalla tavalla:

    Yhdistymisvapaus on poliittinen oikeus. Edelleen perusoikeuksien subjekteja on luonnolliset henkilöt, eivät oikeushenkilöt.

    Näin ollen negatiivisen yhdistymisvapauden ydinaluetta on luonnollisten henkilöiden pakkojäsenyys aatteellisissa yhteisöissä ja ulointa reuna-aluetta on oikeushenkilöiden pakkojäsenyys taloudellisissa yhteenliittymissä.

    Ulointa reuna-aluetta edustaa siis esim. Liikennevakuutuskeskus, johon tulee kuulua jokaisen liikennevakuutustoimintaa harjoittavan vakuutusyhtiön (laki Liikennevakuutuskeskuksesta 2 §). Meillä on suhteellisen runsaasti muitakin pakkojäsenyhteisöjä liittyen taloudelliseen toimintaan tai maankäyttöön (vast.) rinnastuvissa asioissa. Esimerkiksi tietyllä alueella poroja laiduntavan henkilön on kuuluttava paliskuntaan. (poronhoitolaki 6 § ja 9 §) Nämä kaikki ovat selkeästi negatiivisen yhdistymisvapauden reuna-aluetta tai sen ulkopuolella.

    Mielestäni negatiivisen yhdistymisvapauden ydinaluetta nähdäkseni edustaa aatteelliset yhteisöt riippumatta siitä, onko perustuuko ne yksityisten perustamistoimiin vai lailla säädettyyn asemaan.

    Kun yritetään saada selkoa puhdaspiirteisimmistä aatteellisista yhdistyksistä, niin tarkin/osuvin luokittelu kulkee siinä, mitkä yhteisöt saavat järjestää rahankeräyslain 5.2 §:ssa tarkoitetun pienkeräyksen. Näitä ovat mm.:
    – yhdistys- ja puoluerekisteriin kuuluvat rekisteröidyt yhdistykset, puolueet, uskonnolliset yhdyskunnat
    – Suomen punainen risti alajärjestöineen
    – ylioppilaskunnat, AMK:n opiskelijakunnat ja yliopistojen osakunnat
    – rekisteröimättömät luonnollisten ihmisten perustuvat yhdistykset

    Rahankeräyslain esitöistä nimittäin havaitaan, että pienkeräyslupa on haluttu antaa juuri yllämainituille siksi, että nimenomaan nämä yhteenliittymät eivät ole olemassa taloudellisia tarkoitusperiä varten taikka viranomaistehtäviä hoitamista varten. (HE 214/2018 vp, s. 95) => Näillä on siis nimenomaan aatteellinen tarkoitus.

    Jos katsottaisiin, että PL 13.2 § ei estä pakkojäsenyyttä lakiin perustuvassa aatteellisessa yhdistyksessä, niin tämä tarkoittaisi sitä, että pakkojäsenyys olisi käytännössä aina mahdollinen suoraan lakiin perustuvassa oikeushenkilössä tavallisesta lainsäätämisjärjestystä noudattaen.

    Todettakoon se, että pidän metsänhoitoyhdistyksiä lähempänä yhdistymisvapauden reuna-aluetta kuin ylioppilaskuntia.

    2. PeVL 3/1997 vp maininnat ihmisoikeussopimuksista

    Perustuslakivaliokunnalla tulkitsee lausuntoja antaessa ihmisoikeussopimuksien sisältöä, mutta sillä ei ole tulkintaetuoikeutta esim. EIT:hen nähden. Käsitykseni mukaan v. 1997 tilanne oli se, että oli varsin tuoreita tapauksia siitä, että eräät ulkomaalaiset ylioppilaskunnat eivät olleet EIS 11 artiklassa tarkoitettuja yhdistyksiä. Viimeinen ylioppilaskuntia koskeva ratkaisu on annettu v. 1998.

    Tiedämme, että EIT harjoittaa dynaamis-evolutiivisuutta tulkintaa.

    On hankala varmuudella sanoa, miten EIT suhtautuisi suomalaisten ylioppilaskuntien pakkojäsenyyteen 1.1.2021 alkavana ajanjaksona, kun YTHS:ään liittyvät tehtävät on otettu ylioppilaskunnilta pois.

    Käsittääkseni EIT ei ole ratkaissut yhtään näin puhdaspiirteisen aatteellisen yhteisön pakkojäsenyyttä koskevaa asiaa tällä vuosituhannella. Tilanne on siis jossain määrin avoin. Asian selvittäminen vaatisi kuitenkin prosessaamista KHO:hon asti, ennen kuin voi päästä EIT:hen.

    3. Yhdistysautonomiasta

    Kun perustuslakivaliokunta on katsonut ylioppilaskuntien kuuluvan PL 13.2 §:n piiriiin, niin nähdäkseni ylioppilaskunnilla on oikeus toimia aatteellisen yhteisön tapaan ja käyttää sananvapautta esim. julkaisemalla kannanottoja.

    Se on sitten eri asia, että käyttämällä sananvapauttaan ylioppilaskunnat nakertavat oman pakkojäsenyyden perustaa hitaasti, mutta varmasti.

    Lainaan nyt, mitä prof. Mikael Hidén on lausunnut perustuslakivaliokunnalle 23.3.2004 ja 14.5.2014:

    ”Valiokunnan silmällä pitämät edellytykset voidaan nähdäkseni tiivistää kahteen seikkaan. Yhtäältä on syytä edellyttää, että yhdistyksellä, jolle halutaan säätää pakkojäsenyys (ja jäsenmaksuvelvoite), pitää olla selviä ja merkittäviä julkisia tehtäviä, joita ei voida tarkoituksenmukaisesti järjestää muulla tavoin. Toisaalta on syytä samalla edellyttää, että tällaisen yhdistyksen (julkisoikeudellinen) tehtäväkenttä on laissa osoitettu tavalla (kattavasti ja tarkasti), josta käy selväksi, että ko. yhdistys ei voi ryhtyä harjoittamaan sellaisia vapaaseen kansalaistoimintaan kuuluvia asioita/toimintoja (esim. puoluepolitiikka, ulkopoliittiset kysymykset, alueellinen politiikka), joihin ketään ei voida pakottaa osallistumaan. Näiden näkökohtien arvioinnissa ei mielestäni voi olla kovin suurta painoa sillä, onko jokin järjestely perinteisesti olemassa ollut vai uusi. Myöskään ei tässä arvioinnissa mielestäni voi olla mitään huomattavaa merkitystä sen tyyppisellä ajattelulla, että täytyy toteuttaa sama malli, jota on noudatettu yliopistoissa.”

    Jokainen kuluneen vuosikymmeneen ylioppilaskuntatoimintaan osallistunut tietää, että ylioppilaskunta harjoittaa tänä päivänä pääasiassa vapaaseen kansalaistoimintaan kuuluvia asioita.

    Kun ylioppilaskunnilla on yhdistysautonomia, eikä ylioppilaskuntien itse päättämään toimintaan voida suoranaisesti puuttua, niin kyse on enää siitä, milloin ylioppilaskuntien pakkojäsenyys kosahtaa joko perustuslain ennakkovalvonnassa tai perustuslain jälkivalvonnassa. Edelleen mikäli KHO antaa hylkäävän ratkaisun, niin asiaa voi yrittää argumentoida myös EIT:ssä.

    T: Ville Tyrväinen
    oikeustieteen yo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s