EU:n oikeusvaltion tilaa tarkasteleva raportti julkaistiin 20.7.2021. Raportti tarkasteli Euroopan unionin ja sen kunkin jäsenmaan oikeusvaltion tilaa. Tämä kirjoitus tarkastelee lyhyesti Suomen raporttia, ja vielä lyhyemmin EU:n raporttia. Tässä kirjoituksessa keskiössä ovatkin havainnot koskien raporttien metodologiaa, tulosten raportointia ja mekanismin vaikuttavuutta.
EU oikeusvaltion valvojana
Euroopan unionissa on ollut käynnissä ’rule of law crisis’, suomalaisittain oikeusvaltiokriisi (terminologisiin eroihin ei takerruta tässä). 2000—luvulta alkaen uusien jäsenmaiden tuli täyttää demokratian, oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen oikeuksien minimivaatimuksen, eli niin sanotut Kööpenhaminan kriteerit. Uusina jäsenmaina Kööpenhaminan kriteerit täyttivät aikoinaan myös nykyisen oikeusvaltiokriisin ydinvaltiot, Puola ja Unkari. EU ei kuitenkaan valvonut kriteerien täyttymistä jäsenvaltioksi pääsemisen jälkeen. Yksi tämän 2010-luvulta alkaneen oikeusvaltiokriisin seurauksia onkin ollut se, että Euroopan unioni on ryhtynyt valvomaan noudattavatko jäsenvaltion oikeusvaltion periaatteita. Keskeinen keinoja on vuosittainen valvonta, arviointi ja raportointi (monitoring, assessment and reporting). Vuonna 2021 tarkastelu keskittyi oikeusjärjestelmään, korruptioon, median toimintaan sekä muihin vallan tasapainoa ylläpitäviin institutionaalisiin seikkoihin (checks and balances).
Oikeuslaitos
Oikeusjärjestelmän osalta raportti nostaa esille, miten suomalaisen oikeusjärjestelmän riippumattomuus erittäin korkea. Tarkastelu perustui kansalaisilta ja yrityksiltä saatuun mielipiteeseen, sekä tuomioistuinvirastolta ja syyttäjälaitokselta niiden omasta toiminnasta saatuihin tietoihin. Tältä osin arvio perustuu siis kansalaisten ja yritysten näkemyksiin. Riippumattomuus ollessa yksi mahdollinen tekijä, joka muovaa kansalaisten kokonaisarviota oikeusjärjestelmän suoriutumisesta. Voidaan pohtia, mitattiinko tosiasiassa kansalaisten yleistä näkemystä oikeusjärjestelmän toimivuudesta. Samoin voidaan pohtia sitä, mihin tämä näkemys perustuu. Vaikka yleinen luottamus oikeusjärjestelmään onkin tärkeä riippumattomuuden indikaattori ja keskeinen tekijä oikeusjärjestelmän toimintakyvyssä, voidaanko riippumattomuuden tällä perusteella sanoa olevan kunnossa?
Kyselyihin ja itseraportointiin perustuva valvonta on kieltämättä hyödyllinen työkalu pitää valvontapakissa, mutta onko se riittävä?
Oikeusjärjestelmän tehokkuudessa selvitysaste ja sidosryhmien ilmoittama menettelyjen viivästyminen, josta on kerätty tietoa maavierailun yhteydessä, nostetaan esille yksittäisillä lauseilla. Esimerkiksi menettelyjen viivästymisen merkitystä kansalaisten perusoikeuksien toteutumisen näkökulmasta ei nosteta esille. Raportti ei esitä arvostuksia eikä kytke havaintoja laajempaan viitekehykseen tai mahdollisiin pitkällä aikajänteellä syntyviin kumulatiivisiin vaikutuksiin ja tulevaisuuden haasteisiin.
Korruption torjunta
Suomi on Euroopassa ja kansainvälisesti yksi vähiten korruptoituneita maita. Raportissa viitataan Transparency Internationalin vuoden 2020 korruptioindeksiin, joka perustuu asiantuntijoiden ja yritysjohtajien näkemyksiin. Kansalaisten näkemyksiä korruptiosta kartoitettiin viimeksi vuonna 2020 julkaistussa Eurobarometrissa. Näitä tuloksia ei kuitenkaan ole tarkasteltu raportissa.
Raportin mukaan: ”Syytetoimiin johtaneiden korruptio- ja talousrikostapausten keskimääräinen vuotuinen määrä on pysynyt suhteellisen vakaana kymmenen vuoden raportointijakson aikana ja tapauksia on keskimäärin kymmenen vuodessa.” (s. 7). Samalla kuitenkin todetaan, että viime vuosina erittäin suuri osa tapauksista jää tutkimatta. Tutkimatta jättämispäätöksistä ei ole erillisiä tietoja onko niiden määrä kasvanut, laskenut tai pysynyt vakaana.
Raportissa nostetaan esille, ettei Suomessa edelleenkään ole erillistä korruptiontorjuntavirastoa, vaan torjunnasta vastaavat useat viranomaiset. Saadaanko sama kommentti lukea joka vuosi, kunnes erillinen virasto perustetaan. Tai ainakin kunnes erillisen viraston perustamisen hyödyt ja haitat punnitaan? Vai voidaanko maininta jättää omaan arvoonsa, ja tulkita kommentti niin, ettei korjata mitään mikä ei ole rikki?
Raportti ei sisällä selkeitä suosituksia. Mutta koskien esimerkiksi ylimpien poliitikkojen ja virkamiesten rahoitusten ja sidosten läpinäkymättömyyteen, sekä pyöröovi-ilmiöön, raportissa huomautetaan, ettei eturistiriitoja ole määritelty lainsäädännössä. Sama huomautus tehtiin vuoden 2020 raportissa. Tarkoittaako tämä, että suositukset ovat rivien välissä?
Tiedotusvälineiden moniarvoisuus ja vapaus
Toimittajien ja median toiminnan kannalta haasteiksi nostetaan Traficomin määrärahat, mutta todetaan samalla, että sekä Traficom että Kansallinen audiovisuaalinen instituutti ovat lisänneet median parissa työskentelevää henkilökuntaansa. Eli ongelma, mutta ei ongelmaa? Esille nostetaan media-alan avustukset, joista keskikokoisten media-alan yritykset eivät pystyneet täysimääräisesti hyötymään. Jälleen rivienvälissä luettavissa oleva korjausehdotus, mutta ei toimenpide-ehdotuksia. Julkisuusperiaatteen liian tiukka tulkinta viranomaisessa, ja erityisesti poliisissa, on niin ikään nostettu esille. Toimittajien verkkohäirintään ja erityisesti naistoimittajiin kohdistuviin uhkiin vastaavien toimenpiteiden käsitteleminen on yksi raportin laajimmista osista johtuen useista valmisteilla olevista toimenpiteistä lainsäädännön eri alueilla. Vaikka toimittajiin ja erityisesti naistoimittajiin kohdistuva maalittaminen vaatii yhteiskunnallista puuttumista, samalla se osoittaa raportoinnin referaatinomaisen luonteen: Valmisteilla olevien eri toimenpiteiden lukumäärä määrittelee yksinomaan osa-alueen saaman ”palstatilan”.
Lopuksi
Suomen raportin perusteella meillä on kehitettävää. Tosiasiassa raportti ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, vaan referoi jo käyttöön otettuja tai työn alla olevia toimenpiteitä. Yleisesti ottaen raportti on tiivis selostus laajoista uudistushankkeista, jotka monet vastaavat tähän asti esille nousseisiin haasteisiin ja ongelmakohtiin. Toimenpiteiden vaikuttavuudesta ei raportissa puhuta. Raportti kartoittaa nykytilaa eikä niinkään pyri hahmottamaan ja ohjaamaan tulevaisuuden kehitystä. Se esittää Suomen kehitysalueet priorisoimatta yhtä toisen edelle, ottamatta kantaa hankkeiden yhteiskunnalliseen merkittävyyteen tai merkitykseen yksilöiden oikeuksien kannalta.
Raportointijärjestelmää on kritisoitu liian pehmeäksi sanavalinnoiltaan sekä toimeenpanomekanismina sen perustuvan pitkälti ’naming and shaming’ -mekanismiin. Koko EU:n oikeusvaltion tilaa kattava raportti ei esitä systemaattista vertailua. Siinä keskitytään nostamaan esimerkinomaisesti hyviä käytänteitä eri jäsenmaista. Ja vaikka Puolan, Unkarin ja Romanian haasteet nostetaan esille, samalla nostetaan esille myös kehitysaskeleita ja hyviä käytänteitä kyseisistä maista. Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Mikäli tarkastelu olisi systemaattista, edistysaskeleet, vahvuudet ja heikkoudet nostettaisiin esille jokaisen jäsenmaan kohdalla. Hyvien käytänteiden nostaminen esille esimerkinomaisesti antaa kuitenkin vaikutelman, että kriisimaita ”kehutaan” ja hyvin menestyneiden maiden haasteita nostetaan esille tarkoituksellisesti ja harkitusti. Kaikkia tutkitaan ja hutkitaan yhtä paljon – tai yhtä vähän.
Yleisessä keskustelussa kriisimaiden kohdalla keskustellaan laajasta ja systemaattisesta yhteiskuntajärjestelmän romuttamisesta, autoritaaristen ja illiberaalin hallintomallien perustamisesta, joissa poljetaan yksilöiden ja väestöryhmien oikeuksia. EU:n raportissa oikeusvaltiota haastavia valtioita ei tuomiota vaan raportin sisältö on eräänlaista ”huolipuhetta”.
Raportti pidättäytyy voimakkaista kannanotoista: Viime kädessä valta ja vastuu on valtioilla. Raporteista puuttuvat toimenpiteiden vaikutusten arviointi, kehityskulkujen kartoittaminen, suositukset ja seuranta. Siinä määrin kuin kompetenssi tai konsensus ei riitä poliittisten kannanottojen tekemiseen, tutkijana olisin toivonut dataa jatkotutkimusta varten. Mutta metodologia on altis kritiikille ja tulosten raportointi ei ole systemaattista. Käteen ei jää juuri mitään, mitä työstää eteenpäin.
Raportointi toimii hyväntahtoisten jäsenmaiden välillä vuoropuheluna ja vertaisarviointina. Kriisimaiden kohtelu pehmein hansikkain ehkäisee ei-toivottua poliittista vastareaktiota. Mutta lopputuloksena tuskin on muuta kuin kosmeettisia toimenpiteitä, jotka voidaan raportoida edistysaskeleina ensi vuonna. Ja huolien kohdalla ”kopioi ja liitä”-komennolle löytynee käyttöä jatkossakin.
Siina Raskulla
julkisoikeuden yliopisto-opettaja, Tampereen yliopisto
Perustuslakiblogi 
”Tosiasiassa raportti ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, vaan referoi jo käyttöön otettuja tai työn alla olevia toimenpiteitä.”
”Raportointijärjestelmää on kritisoitu liian pehmeäksi sanavalinnoiltaan sekä toimeenpanomekanismina sen perustuvan pitkälti ’naming and shaming’ -mekanismiin.”
”Raportointi toimii hyväntahtoisten jäsenmaiden välillä vuoropuheluna ja vertaisarviointina.”
Nuo kolme kohtaa kertovatkin jo melko tyhjentävästi, mistä on kyse. Hyväntahtoisesta vuoropuhelusta ja seläntaputtelusta, ”pahisten” torumisesta samalla omaa kuvaa kiillottaen sekä vanhojen hyväksi havaittujen vuorosanojen toistosta. Oikeusvaliomantra on yksi erittäin suosittu leikepöydän aihe.
Onhan se tietenkin helppoa, jos voi heilahdella kahden vaiheilla: de facto ja de jure, kumpi kulloinkin valtaapitävävän etuun paremmin sopii. Heikommalle osapuolellehan kaikki on aina de jure vaikka faktat ja de facto olisi mitä tahansa muuta. Valtaa käyttävä ja sen saava voikin sitten käyttäytyä de facto miten haluaa, ja soveltaa de jure miten haluaa.
Ikävä kyllä oikeusvaltio on pelkkä kumiseva vaski ja helisevä symbaali siellä lakikirjassa. Sellainen mistä eräät saavat leipänsä ja jotkut väärät voittonsa.