Milka Sormunen: Mitä tarkoittaa EU:n turvapaikkajärjestelmän vanhentuminen? (osa 2)

Ovatko EU:n turvapaikkajärjestelmän oikeudelliset reunaehdot vanhentuneet? Olennainen kysymys EU:n turvapaikkajärjestelmän tulevaisuuden kannalta on se, miten järjestelmä pystyy varautumaan uudenlaisiin kriiseihin. Tämän hetken turvapaikkajärjestelmää koettelevat kriisit on mahdollista jaotella määrällisesti ja laadullisesti haastaviin ilmiöihin.

Määrällisesti haastavana ilmiönä voidaan pitää alueellisia levottomuuksia, jotka sopivat hyvin pakolaissopimuksen sapluunaan mutta kuormittavat systeemiä määrällisesti enemmän kuin se vaikuttaa kestävän. Ihmisoikeussopimusten palautuskielto on ehdoton ja koskee kaikkia ihmisiä, myös kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta henkilöäkään ei siis saa tällä hetkellä palauttaa esimerkiksi Afganistaniin.

Laadullisesti haastavasta kriisistä hyvä esimerkki on ilmastonmuutos, josta johtuvan siirtolaisuuden on arvioitu kasvavan merkittävästi. Kaikki valtiot vaikuttavat toiminnallaan ilmastonmuutoksen etenemiseen, mutta syy-seuraussuhteita yksittäisen valtion toiminnan ja esimerkiksi saarivaltion olosuhteiden muuttumisen elinkelvottomiksi välillä on vaikeaa ellei mahdotonta osoittaa. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että ilmastonmuutoksen vuoksi pakenevat ihmiset eivät täytä pakolaissopimuksen valtiokeskeistä määritelmää pakolaisesta. Vainon käsite ei siis sovellu nykyisiin olosuhteisiin sellaisenaan. Ihmisoikeussopimusten palautuskielto sen sijaan soveltuu, jos olosuhteiden tietyssä maassa katsotaan olevan epäinhimillisiä.

Mitä EU-maiden pitäisi siis tehdä, jos pyrkimyksenä olisi esimerkiksi muuttaa pakolaissopimuksen vainon käsitettä vastaamaan paremmin nykyisiä olosuhteita? Teoriassa sopimuksen uudelleenneuvotteleminen on mahdollista; sopimuksen 45 artiklan mukaan jokainen sopimusvaltio voi milloin tahansa pyytää YK:n pääsihteeriltä sopimuksen tarkistamista. Ei kuitenkaan tarvitse olla pessimisti ajatellakseen, että sopimuksen muuttaminen on käytännössä mahdotonta konsensuksen puutteen takia. Esimerkiksi tunnettu pakolaisoikeuden tutkija James Hathaway ei kannata sopimuksen uudelleenneuvottelemista. Suuri osa pakolaisoikeuden tutkijoista jakaa Hathawayn näkemyksen: nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä on epätodennäköistä, että valtiot pääsisivät sopuun siitä, miten sopimusta pitäisi uudistaa.

Entä jos pyrkimyksenä olisikin irtautua palautuskiellosta eli velvollisuudesta olla palauttamatta ketään olosuhteisiin, joissa riskinä on kuolema tai epäinhimillinen kohtelu? YK:n KP-sopimuksesta eroaminen ei ole mahdollista teoriassakaan. Euroopan ihmisoikeussopimuksesta eroaminen on teoriassa mahdollista, joskin käytännössä tehotonta, koska ihmisoikeussopimuksen standardit on asetettu EU-oikeudessa minimitasoksi ja niiden soveltaminen on käytännössä myös EU-jäsenyyteen sisältyvä velvoite. EU:n perusoikeuskirjassa täsmennetään, että suojan tason on oltava sama tai parempi kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (52.3 artikla). Perusoikeuskirjassa määrätään myös, ettei sen määräyksiä, mukaan lukien palautuskieltoa, ”saa tulkita siten, että ne rajoittaisivat tai loukkaisivat niitä ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, jotka tunnustetaan unionin oikeudessa, kansainvälisessä oikeudessa ja niissä kansainvälisissä yleissopimuksissa, joiden sopimuspuolina unioni, yhteisö tai kaikki jäsenvaltiot ovat, ja erityisesti ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamista koskevassa eurooppalaisessa yleissopimuksessa, sekä jäsenvaltioiden perustuslaeissa, niiden soveltamisalojen mukaisesti” (53 artikla).

Palautuskiellon sisältö on niin vakiintunut, että yhdestä sopimuksesta irtautuminen ei tekisi tyhjäksi valtion velvollisuuksia noudattaa sitä. Sopimusten tulkintaa ei myöskään ole mahdollista muuttaa yksipuolisesti; esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen ratifioimalla valtio sitoutuu siihen, että sopimuksen tulkinta päivittyy ajan kuluessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen pohjalta. EU:n perusoikeusjärjestelmä myös rakentuu niin kiinteästi ihmisoikeussopimusten päälle, että rakennelman purkaminen ei ole mahdollista käytännössä eikä teoriassa EU:ta hajottamatta. Palautuskiellon sitovuus ei lisäksi ole pelkästään kansainvälisistä velvoitteista kiinni: palautuskielto sisältyy myös Suomen perustuslakiin – jonka tulkinnassa on jälleen otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja muiden ihmisoikeussopimusten valvontaelinten tulkintakäytäntö.

Hyvä esimerkki yhteen kietoutumisesta on Tanskan tilanne. Tanskalla on EU:n perussopimuksiin nojautuva opt out EU:n turvapaikkajärjestelmästä, ja Tanskan ei siksi tarvitse noudattaa EU:n turvapaikkasääntelyä. Ihmisoikeussopimuksia Tanskan on kuitenkin noudatettava. Tanskan tuoretta mallia, jossa turvapaikanhakijat siirretään Tanskasta EU:n ulkopuolelle hakemusten käsittelyä varten ja myös pakolaisaseman saaneiden suojelu tapahtuu EU:n ulkopuolella, on kritisoitu pakolaissopimuksen standardien kannalta puutteelliseksi. Pakolaissopimuksessa on sääntöjä paitsi palautuskiellosta myös useista muista pakolaisille kuuluvista oikeuksista, joiden valvominen ja toteutuminen on Tanskan mallissa kyseenalaista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi viime kesänä, että kolmen vuoden odotusaika ennen perheenyhdistämishakemuksen sallimista loukkasi ihmisoikeussopimuksen perhe-elämän suojaa koskevaa artiklaa. On todennäköistä, että ihmisoikeustuomioistuin tulee kritisoimaan myös tuoretta mallia. Eri regiimit ovat niin kietoutuneita yhteen, että yhdestä irtautuminen ei vapauta valtiota keskeisistä velvoitteistaan. Ihmisoikeuksien ydinalueella näin pitääkin olla.

Odotammeko turvapaikkajärjestelmältä liikaa?

Vaikka EU:n turvapaikkajärjestelmään liittyykin ongelmia, turvapaikkalainsäädäntö on vain pieni osa turvapaikkapolitiikan kokonaisuutta. Tähän sijoittuu järjestelmän vanhentumisen kolmas ulottuvuus: turvapaikkajärjestelmään liittyvien odotusten vanhentuminen. On liikaa odotettu, että turvapaikkalainsäädännön muuttaminen ratkaisisi poliittisen kriisin – etenkin, kun järjestelmän uudistaminen voi tapahtua vain edellä käsiteltyjen oikeudellisten reunaehtojen sisällä. Käsittelen seuraavassa esimerkkien kautta oikeuden ja politiikan kietoutumista yhteen.

Useat tutkijoiden toimivina pitämät ratkaisut nykytilanteeseen vaativat poliittisia päätöksiä. Monet pakolaisoikeuden tutkijat ovat esimerkiksi esittäneet, että yksi toimiva keino hillitä turvapaikanhakijoiden matkustamista Eurooppaan olisi nostaa kansallisia pakolaiskiintiöitä merkittävästi. Tällöin turvapaikkaan oikeutetut pääsisivät turvaan suoraan lähtömaasta, mikä hyödyttäisi etenkin haavoittuvimpia ryhmiä, esimerkiksi naisia ja lapsia. Paine kansallisiin turvapaikkasysteemeihin myös pienenisi, pakenemiseen liittyvä inhimillinen kärsimys vähenisi ja ihmissalakuljetukselta putoaisi pohja. Tällaiselle ratkaisulle ei kuitenkaan ole odotettavissa riittävää poliittista tukea. Afganistanin kriisin yhteydessä on tehty joitakin kansallisia päätöksiä lisärahoituksesta YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:lle ja EU-tason päätöksiä taloudellisesta tuesta Afganistanin lähialueille Eurooppaan kohdistuvan paineen hillitsemiseksi.

Toinen esimerkki turvapaikkajärjestelmän yhteydestä poliittisiin päätöksiin on se systeemin uudistamista vaikeuttava seikka, että EU voi toimia vain jäsenvaltioiden sallimissa rajoissa. Tämä puoli jää julkisessa keskustelussa usein piiloon, kun jäsenvaltiot kritisoivat EU:ta toimimattomuudesta. Tutkimusjohtaja Hanna Ojanen on perännyt konkretiaa EU:n toimimattomuuteen kohdistuvaan kritiikkiin: yleisluontoisten väitteiden sijaan olisi tärkeää puhua täsmällisesti siitä, mitä ongelmia EU:ssa on ja miten ne olisi mahdollista ratkaista käytännössä. Sama pätee keskusteluun turvapaikkapolitiikasta.

EU:n oikeudelliset lähtökohdat toimimiselle ovat sinänsä kunnossa: perussopimusten turvapaikkapolitiikkaa koskevat artiklat, joilla toimivaltaa on siirretty EU:lle, on muotoiltu laajasti. Toimivalta on siis olemassa. EU ei kuitenkaan voi toimia, jos jäsenvaltiot eivät halua ottaa toimivaltaa EU-tasolla käyttöön. Turvapaikkapolitiikkaan liittyvät päätökset eivät vaadi neuvostossa yksimielisyyttä vaan ne voidaan tehdä määräenemmistöllä (SEUT 294 artikla). Määräenemmistöä kuitenkin vieroksutaan turvapaikkajärjestelmän muuttamisessa, jossa on aiheen poliittisen herkkyyden vuoksi pyritty konsensuspäätöksiin.

Edes yhteiseen lopputulokseen päätyminen ei aina riitä; tilannetta vaikeuttaa nykyään myös se, että jotkut jäsenvaltiot kieltäytyvät soveltamasta yhdessä sovittuja sääntöjä alueellaan. EU:n toimielimet haluavat jo arvovaltasyistä välttää tällaisia tilanteita. Yhdistelmä kertoo tilanteen poliittisesta herkkyydestä: sääntöjä ei usein saada sovittua, ja jos saadaan, kaikki jäsenvaltiot eivät suostu soveltamaan niitä. EU ei ole yhtenäinen toimija vaan pikemminkin moniääninen yhteisö, jossa jäsenvaltioilla, EU-toimielimillä ja EU-toimielinten sisällä on erilaisia näkemyksiä siitä, mihin suuntaan järjestelmää tulisi uudistaa – tai siitä, tarvitseeko koko järjestelmään edes sitoutua.

Turvapaikkajärjestelmän manipuloiminen

Oikeuden ja politiikan kietoutuminen yhteen näkyy myös ilmiössä, jota voisi kutsua turvapaikanhakijamäärien keinotekoiseksi manipuloimiseksi. Pakolaissopimuksen alkuperäinen ajatus oli reagoida tilanteeseen, jossa ihmiset joutuvat pakenemaan systeemin ulkopuolisen syyn vuoksi. Ajatus systeemin tahallisesta peukaloimisesta oli tuntematon. Nyt kuitenkin eri toimijat pyrkivät joko kiihdyttämään tai hillitsemään turvapaikanhakijoiden liikkeitä omien intressiensä mukaan. Esimerkiksi Turkki ja Valko-Venäjä ovat käyttäneet turvapaikanhakijoita poliittisen painostuksen – jota on kutsuttu jopa hybridisodaksi – välineenä järjestämällä turvapaikanhakijoita Kreikkaan, Liettuaan ja Puolaan. Myös Suomella on kokemusta vastaavasta vuodelta 2016, kun Venäjä ohjasi Suomeen siirtolaisia yhteisen rajan kautta. On syytä olettaa, että tällaista voi tapahtua myös tulevaisuudessa.

Toisaalta EU toimijana sekä yksittäiset EU-maat pyrkivät tukahduttamaan turvapaikanhakua esimerkiksi mainoskampanjoilla ja lainsäädännöllä. Suomessakin kiristettiin perheenyhdistämisen ehtoja ja heikennettiin turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa vuoden 2015 kriisin jälkeen. Monien muiden tahojen tavoin olen kritisoinut näitä muutoksia, jotka ovat useasta eri syystä ongelmallisia. Osa muutoksista kumottiin jo, ja osaa suunnitellaan nyt kumottavaksi. Toki myös turvapaikkasysteemin ulkopuoliset syyt saattavat hillitä turvapaikanhakijoiden motivaatiota tai mahdollisuuksia päästä Eurooppaan, kuten koronapandemia teki vuonna 2020.

EU:n epäviralliset palautusjärjestelyt

Jotkut EU-maat siis pyrkivät käyttämään turvapaikanhakijoita poliittisen painostuksen välineenä EU:n toiveiden vastaisesti, mutta entä EU itse? Frontexin operaatioita on syystä kritisoitu toistuvasti. Vuodesta 2016 alkaen EU on tehnyt EU:n ulkopuolisten maiden, esimerkiksi Afganistanin, kanssa epämuodollisia palautusjärjestelyjä, joista on tullut muutamassa vuodessa vakiintunut toimintatapa. Suomenkielinen terminologia ei ole vakiintunutta, mutta olennaista on tunnistaa, että puhutaan epävirallisista ja epämuodollisista järjestelyistä, joiden ei ole tarkoitus olla oikeudellisesti sitovia ja virallisissa menettelyissä neuvoteltuja sopimuksia. Suomessa ne ovat toistaiseksi herättäneet vain vähän keskustelua. EU:lla on toimivalta tehdä virallisia palautussopimuksia (SEUT 79(3) artikla), joita EU on tehnytkin useiden maiden kanssa. Muodolliset sopimukset neuvotellaan perussopimuksessa määriteltyjen menettelyjen (SEUT 218 artikla) mukaisesti, ja niihin pätevät normaalit oikeusturvatakeet.

Epävirallisissa järjestelyissä näitä menettelyjä ei sovelleta. Komissio ja neuvosto – eli toimeenpanovalta – neuvottelevat järjestelyt EU-parlamentin pystymättä vaikuttamaan niiden sisältöön tai voimaantuloon. EU-Turkki -diili neuvoteltiin Eurooppa-neuvostossa. Diilit ovat salaisia, joten sekä kolmansien maiden kansalaiset, EU-kansalaiset että EU-parlamentaarikot ovat pimennossa niiden sisällöstä. Diileissä väitetään, ettei niillä ole oikeusvaikutuksia. Silti ne sisältävät yksityiskohtaisia säännöksiä esimerkiksi palautuslentojen henkilömääristä.

On selvää, että tämänkaltaiset järjestelyt vaarantavat vakavasti monien ihmisoikeuksien toteutumisen. Epävirallisten diilien nojalla palautettujen ihmisten kohtalosta on huonosti tietoa, koska toisin kuin muodollisten sopimusten kohdalla, kunnollisia seuranta- ja valitusmekanismeja ei ole. Suuri ongelma on epävirallisten järjestelyiden jääminen tuomioistuinkontrollin ulkopuolelle. Kenties erikoisin tapaus on Turkin kanssa tehty diili, jonka EU-tuomioistuin nimenomaisesti siunasi linjaamalla, että EU ei ole diilin osapuoli vaan jäsenvaltiot itsenäisesti. Tästä linjauksesta seurasi, ettei EU-tuomioistuin katsonut itsellään olevan toimivaltaa tutkia diilin kumoamista koskevaa kannetta.

On vähintäänkin kummallista väittää, ettei Eurooppa-neuvostossa ja fyysisesti EU:n tiloissa laadittuun ”EU-Turkey statement”-nimiseen järjestelyyn sitoutunut taho ole EU. Tuomioistuimen suhtautumisesta Turkki-diiliin voi päätellä, että se ei aio ratkaista epävirallisia palautusjärjestelyjä koskevaa epäselvää oikeustilaa ja esimerkiksi ryhtyä valvomaan tehokkaasti ihmisoikeussopimusten soveltamista.

Jo mainittujen ongelmallisten piirteiden lisäksi epävirallisiin diileihin liittyy vielä yksi ongelmakohta: rahan käyttäminen painostuksen välineenä. EU:n maahanmuuttoyhteistyö EU:n ulkopuolisten maiden kanssa keskittyy nykyään palautuksiin ja kytkee palautukset kehitysyhteistyörahoihin. Kehitysrahojen saaminen EU:lta edellyttää siis palautuksista sopimista. EU-komission mukaan EU ei näitä diilejä halua, vaan niiden tekemisen syy on EU:n ulkopuolisten maiden haluttomuus sitoutua muodollisiin sopimuksiin.

Tähän perusteluun on kuitenkin syytä suhtautua varauksella. Kuten jotkut epävirallisiin diileihin kriittisesti suhtautuvat europarlamentaarikot ovat huomauttaneet, on epäuskottavaa, että EU:n kaltainen toimija joutuisi tanssimaan neuvotteluissa yksittäisten EU:n ulkopuolisten maiden pillin mukaan. Jos taas epävirallisuuden taustalla on halu pitää diilien sisältö salassa, voidaan hyvällä syyllä kysyä, mikä niiden sisällössä on sellaista, että esimerkiksi Afganistanin hallinto haluaa salata sen Afganistanin kansalaisilta. Vuotaneen Afganistan-diilin perusteella voi todeta, että salaamisen halu on ymmärrettävä – niin kyseenalainen diilin sisältö on.

EU siis yrittää kiemurrella pois kriisistä laatimalla systeemin ulkopuolelle ihmisoikeuksien kannalta kyseenalaisia ad hoc -järjestelyitä. Järjestelyt pyritään salaamaan ja EU:n ulkopuolisia valtioita painostetaan sitoutumaan niihin. Eikö tämä muka ole systeemin väärinkäyttöä? 

Uudistamisen realistiset mahdollisuudet

EU:n turvapaikkajärjestelmässä on korjattavaa. On olennaista pohtia sitä, miten järjestelmää voisi uudistaa ja miten se kestää tulevat kriisit. Tässä kirjoituksessa olen eritellyt järjestelmän vanhentumista koskevan keskustelun kolme eri tasoa, jotka usein sekoittuvat: itse järjestelmän, oikeudellisten reunaehtojen ja järjestelmään liittyvien odotusten vanhentuminen.

Nykyisessä järjestelmässä on mahdollista identifioida joitakin selkeitä ongelmakohtia, joihin puuttuminen vaikuttaa välttämättömältä. Järjestelmän muuttamiseen sisältä päin on teoriassa loputtomasti mahdollisuuksia. Yksi selkeästi muutosta kaipaavista kohdista on nykyisen järjestelmän Dublin-sääntö, jonka mukaan turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastaa se valtio, jossa hakemus ensimmäisenä tehtiin. On selvää, että systeemi on kohtuuton niiden EU-maiden kannalta, joiden kautta turvapaikanhakijoiden reitit kulkevat Eurooppaan.

Uuden turvapaikka- ja maahanmuuttopaketin onnistuminen onkin nähdäkseni paljolti kiinni siitä, saavutetaanko vastuunjaosta konsensus. Pakolaissopimuksen järjestelmänkään tarkoituksena ei ole, että vastuu pakolaisista jakautuisi epätasaisesti. Jo sopimuksen johdannossa korostetaan, että ”turvapaikkaoikeuden myöntäminen saattaa asettaa kohtuuttoman raskaan taakan tietyille maille”.

Väitän, että vaikka turvapaikkajärjestelmän oikeudellisia reunaehtoja ei olekaan suunniteltu nykyisiin olosuhteisiin, niiden kritisoiminen vanhentuneiksi ei ole hyödyllistä. Turvapaikkajärjestelmän oikeudelliset reunaehdot ovat osa kansainvälisen yhteisön perusrakenteita, joista ei ole mahdollista irtautua valikoivasti ja joita ei ole mahdollista muuttaa yksipuolisesti.

Suurimpana ongelmana pidän sitä, että turvapaikkalainsäädännön odotetaan ratkaisevan poliittisen kriisin, jonka ratkaisemiseen juridiikka ei riitä. EU ja jäsenvaltiot vaikuttavat omalla poliittisella toiminnallaan siihen, että turvapaikanhakijoita saapuu Eurooppaan niin paljon. Silti siirtolaisten saapuminen esitetään usein täysin EU:sta riippumattomana asiana. Kaikkiin syihin EU ei toki voi vaikuttaa; konflikteja syntyy ja ne jatkuvat EU:sta riippumatta. Siirtolaisuuden juurisyihin vaikuttaminen tulisi kuitenkin nähdä tärkeänä osana maahanmuuton hallintaa.

Jos ja kun vain systeemin hienosäätäminen on mahdollista poliittisista syistä, järjestelmältä on turha odottaa ihmeitä. Viime vuosien ongelmat kertovat siitä, että EU ei ole poliittisesti erityisen integroitunut yhteisö, jossa olisi valmiutta aitoon solidaarisuuteen ja vastuunjakoon.

Käytännössä poliittisen integraation rajoja on mahdotonta jättää huomioimatta. Jäsenvaltioiden pakottaminen ei toimi, kuten Puolan ja Unkarin tilanteesta näkee: vastassa onkin yhtäkkiä minimitaso, joka on riittämätön siirtolaisongelman ratkaisemiseen ja ongelmallinen ihmisoikeussopimusten kannalta. Vaikuttaa selvältä, että jonkinlaisia kompromisseja on tehtävä, jotta turvapaikkapolitiikka saavuttaisi hyväksyntää ja samalla noudattaisi ihmisoikeusvelvoitteita.

Mitä asioita voisi siis parantaa oikeudellisten reunaehtojen sisällä? Mitä realistisia vaihtoehtoja on? Maahanmuuton hallinta on sinänsä oikeutettu tavoite, eikä jännitettä sen ja turvapaikanhakijoiden oikeuksien välillä voi poistaa kokonaan. On todellinen ongelma, että turvapaikkajärjestelmän nojalla Eurooppaan päätyy suuri määrä ihmisiä, joiden kohdalla suojelun kriteerit eivät täyty. Jo mainitun vastuunjaon lisäksi esimerkiksi turvapaikkaprosessien tehostaminen on myös turvapaikanhakijoiden etu, kunhan jokainen hakemus arvioidaan yksilöllisesti. On myös pystyttävä luomaan kanavia palauttaa kielteisten päätöksen saaneita turvallisesti. Pakolaiskiintiöiden nostaminen, integraatioon panostaminen ja siirtolaisuuden syihin pureutuminen ovat myös tapoja vaikuttaa siirtolaismääriin.

Toisaalta on myös olennaista hahmottaa, että tiukka turvapaikkapolitiikka ei johda automaattisesti siirtolaisten määrän vähenemiseen. Toisin kuin usein väitetään, esimerkiksi rajojen sulkeminen ja siirtolaisten pelastaminen merellä eivät ole tehokkaita pelotteita. On myös havaittu, että tiukka turvapaikkapolitiikka pikemminkin painaa siirtolaisia laillisten prosessien ulkopuolelle kuin vähentää siirtolaismääriä. Turvapaikkapolitiikan tehokkuus ei siis ole yhtä kuin sen tiukkuus. Suurin osa maailman turvapaikanhakijoista ohjautuu sitä paitsi muualle kuin Eurooppaan, ja on vaikea perustella, miksi EU:n ei tarvitsisi osallistua turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen.

Lopuksi

Pohjimmiltaan turvapaikkajärjestelmään liittyvässä keskustelussa on kyse siitä, mitä EU haluaa tai ei halua olla – oikeusvaltioperiaatteeseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin sitoutunut yhteisö vai jotain muuta. Kielteisen päätöksen saaneiden palauttamisen täytyy olla mahdollista, mutta palautuskielto asettaa tälle rajat, joista ei ole mahdollista joustaa. Oikeudellisten reunaehtojen ja valtiosääntöisten prosessien kunnioittaminen on itseisarvo, vaikka reunaehdot eivät täydellisiä olekaan.

Sen sijaan, että jumitumme pohtimaan, ovatko EU:n turvapaikkajärjestelmän oikeudelliset reunaehdot vanhentuneet, ehdotan seuraavien kysymysten pohtimista: Onko aika ajanut ohi mallista, joka ei huomioi turvapaikan myöntäjävaltioiden osuutta turvapaikan hakemiseen vaikuttavien syiden syntymiseen? Voiko EU sitoutua paperilla ihmisoikeuksiin ja toimia käytännössä tavoilla, jotka rapauttavat ihmisoikeussopimusten tarjoamaa suojaa?

Milka Sormunen, OTT, Helsingin yliopisto

Kirjoittaja työskentelee Erik Castrén -instituutin tutkimushankkeessa, jota rahoitetaan Euroopan komission Horizon 2020 / ‘NORFACE Democratic Governance in a Turbulent Age’ -ohjelmasta.