Deleuzeläisessä materialistisessa sosiaalitieteiden filosofiassa tärkeintä ei ole kysyä mitä identiteetti on. Sen sijaan olisi kysyttävä, milloin, missä (olosuhteissa) ja mitä erilaisten ”virtuaalisten” identiteettien suhteissa tapahtuu, ja miten niiden suhde ”aktualisoituu” milläkin intensiteetillä. Soveltaen kysymys on siitä, miten saamelaisinstituutioiden ja vaaliluetteloon hakeutuneiden henkilöiden ”identiteettineuvottelu” aktualisoituu ja ketkä ovat siinä määrääviä osapuolia.
Viimeksimainitun osalta tärkein identiteetti-interaktio tapahtuu tietysti hakijan ja saamelaiskäräjien vuorovaikutussuhteessa, jossa tosin korkeimmalla hallinto-oikeudella ja kansainvälisillä instituutioilla on oma roolinsa. Viimeksimainitut ovat keskeisessä osassa sen osalta, miten suhteen luominen onnistuu tai epäonnistuu. Eettisesti kyse on siitä, mitä saadaan aikaan. Tähän asti päätöksiä ei ole saatu aikaan niin kuin ”Strömsössä” saatikka ”Nunnasessa”, kuten kansainväliset instituutiot ja saamelaiskäräjät ovat todenneet.
Oikeudellisena ”tuotoksena” identiteettineuvotteluprosessissa ei ole jonkun henkilön identiteetti, määrätyn oikeudellisen tiedon määräämänä, vaan lähtökohtaisesti saamelaisen institutionaalisen järjestelmän toimivuuden, toimijuuden ja jatkuvuuden takaaminen. Tärkeintä olisi käräjien autonominen mahdollisuus kehittää ja määrittää omaa identiteettiään sekä suojata ja vahvistaa sitä. Oikeudelliselle kielellä käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että tulevien oikeudellisten tulkintojen olisi perustuttava saamelaiskäräjien tavoitteiden ja roolin tukemiseen pohjoismaisessa saamelaisyhteisössä ja yhteiskunnassa sekä maailmalla yleisesti.
Kärjistynyt institutionaalinen identiteettikeskustelu on kuitenkin kääntynyt väitteisiin syrjinnästä. Vastakkainasettelu on johtanut erilaisten ryhmien poteroitumiseen ja hajoamiseen sen sijaan, että saamelaisinstituutiot olisivat keränneet prosessissa elinvoimaa kulttuurinsa ja elintapojensa kehittämiseen. Saamelaisparlamentin keskustelut ovat selvästikin tulehtuneita ja jäykistyneitä. Dynamiikka on sen identiteetin julkisessa oikeuttamisessa – kuten yksilöiden osalta (sosiaalimediatiivisessa) keskustelussa. Tämänhetkiset oikeudelliset ongelmat saattavat jäädä kivenä nutukkaisiin, ja ne saattanevat tulevaisuudessa määrittää voimakkaastikin saamelaiskäräjien suhtautumista kansallisiin instituutioihin sekä kaikkiin niihin, joiden oletettiin puolustavan saamelaiskäräjien institutionaalista asemaa.
Kaikkien sopankeittämiseen osallistuneiden kokkien olisi nyt rakennettava maailma uudelleen. Oikeudellisesti keskeisemmässä asemassa tässä korjaamisessa on korkein hallinto-oikeus, joka on kohdannut (osin itseaiheutetun) ongelman, mutta jolla on vielä kaikki mahdollisuudet, saamelaiskäräjien peräänantamattomuuden vuoksi, korjata tilanne. Tämä vaatisi poikkeuksellisia päätöksiä, koska tilanne on poikkeuksellinen. Asiaa ei ratkaista siinä dogmaattisessa ja itseään toistavassa kentässä, johon Suomen oikeuslaitos on tottunut. Korkeimman hallinto-oikeuden olisi tunnettava tilanteen erityispiirteet ja erot perinteiseen oikeudelliseen päätöksentekoon verrattuna. Ratkaisu voisi tapahtua uudenlaisten oikeudellisten käsitteiden omaksumisella, mitä ne sitten olisivatkin. Tällainen ”keksiminenhän” ei ole ollut tässä kontekstissa mitenkään epätavanomaista. Tilanteen erilaisuus ja erityisyys olisi nähtävä selkeämmin. Perinteinen oikeusvarmuus tulisi käsittää kollektiivisen (itsemääräämis)oikeuden rajoittamana. Saamelainen itsemääräämisoikeus, kulttuuri ja elämäntapa olisi nähtävä saamelaisinstituutioiden mahdollisuutena toimia, ei valtiollisten instituutioiden identiteettitiedon lisääntymisenä ja valtiollisuuden määrittämänä. Suhteen (uudelleen)rakentamisella, radikaalin juridisen mielikuvituksen ja rohkeuden avittamana, voi olla hyviä seurauksia.
Tässä tilanteessa on kysyttävä, mitä korjaustoimet merkitsisivät yksittäisille, nyt vaaliluetteloon saamelaiskäräjien vastustuksesta huolimatta hyväksytyille henkilöille? On mahdollista, että ulko(saamelais)parlamentaariset järjestelmät, kuten kyläyhdistykset, ovat kehittyneet jo niin voimakkaiksi, että ne voivat tarjota mahdollisuuden toteuttaa omaa identiteettiä varsin samankaltaisella kulttuurillisella ja poliittisella tavalla kuin saamelaiskäräjä-äänestyksissä tapahtuisi. Ainakin lapinkylien aktiivisuudesta voitaisiin näin päätellä. Ja mikä tärkeintä, monet intressit Lapin luonnon ja elinkeinojen kehittämisessä ovat saamelaisille ja ulko-saamelaisille varsin samoja. Kielen ja saamelaiskulttuurin kehittäminen ei voi kuitenkaan olla muiden kuin identiteettineuvotteluissa tunnistettujen saamelaisten asia. Tulevat hypoteettiset muutokset taloudellisissa tai yhteiskunnallisissa olosuhteissa – hypoteettiset, korostan – eivät voi aktualisoitua uusina identiteettimääritelminä.
Lapin, Suomen ja Pohjoismaiden yhteiskuntaelämän moninaisuudella ei liene pitkällä tähtäimellä muita kuin positiivisia seurauksia. Kuten saamelaiskäräjien toiminnassakin on huomattu, saamelaisiksi ei-tunnistettujen henkilöiden ääni ei useinkaan pääse esiin – mille ilmiölle on omat, juuri identiteettiin ja kieliongelmiin, liittyvät syynsä. Ehkä moninaisuuden syntyminen voisi edesauttaa koko alueen kehittämistä ja resonoida uudistuksiin puolin ja toisin. Näin on erityisesti tilanteessa, jossa arktinen ympäristö elää teollistumisen pahinta kriisiä. Saamelaisen institutionaalisen toimijuuden toimivuus ja tehokkuus on kaikkien etu. Kysymys pelkistyy eettiseksi eikä vain yleisen identiteetin määrittämiseksi; kysymykseksi siitä, mitä erilaiset ryhmät voivat luoda yhdessä.
Vaikka erilaisten päätösten sivuvaikutukset saattavat yksittäistapauksissa muodostua käsinkosketeltaviksi, perspektiivin tulisi olla kaikille pidemmällä kuin yksittäisten henkilöiden identiteetin määrittelyssä.
Markku Kiikeri
Eurooppaoikeuden yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Perustuslakiblogi 
Vastaa