Päivi Leino-Sandberg: Velka, alijäämä ja ’hyvät’ investoinnit – EU:n talouspolitiikan ohjauskehikon uudistaminen


Euroopan komissio julkaisi alkuvuodesta 2020 tiedonannon, joka käynnisti EU:n talouspolitiikan koordinaatiokehikon toimintaa koskevan arvioinnin. Kysymyksessä on teknisesti kahden lainsäädäntökokonaisuuden, SEUT 121 ja 126 artiklalle nojautuvien nk. six-pack ja two-pack -kehikoiden arviointi, mutta käytännössä sen yhteydessä keskustellaan EMU:n tulevaisuudesta huomattavasti laajemmin. Keskustelussa on mainittu jäsenvaltioille asetetut velka- ja alijäämärajat, joista määrätään EU:n perussopimuksiin liitetyssä pöytäkirjassa. Keskustelua on käyty myös finanssipolitiikan tulevaisuudesta, yhteisen velan käytöstä ml. elpymispaketin kaltaisten rakennelmien käyttö sekä eurooppalaisten julkishyödykkeiden rahoittaminen.

Valtioneuvosto on talouspolitiikan ohjauskehikon uudistamisesta joulukuussa 2021 jatkokirjelmän, jossa kuvataan EU-lainsäädännön nykyistä sisältöä ja komission tiedonantoja. Varsinaista kantaa kirjelmässä ei ole, ja siitä ilmenee, ettei Suomi ole osallistunut asiaa koskeneeseen komission konsultaatioon. Oikeudellisten kysymysten kohdalla valtioneuvoston selvityksessä on viiva, mutta se on EU-selonteossa korostanut, että on ”tärkeää selvittää mahdollisuuksia monimutkaiseksi muodostuneen finanssipolitiikan sääntökehikon yksinkertaistamiseksi, perussopimuksia kuitenkaan avaamatta”.

Asiakokonaisuus on talous-ja rahaliiton ja EU:n tulevaisuuden kannalta merkityksellinen, ja siihen liittyy myös valtiosääntöoikeudellisia ja EU-oikeudellisia kysymyksiä. Keskustelu liittyy myös keskeisesti niihin lausumiin, jotka eduskunta hyväksyi hyväksyessään elpymisrahaston perustamisen mahdollistaneen omien varojen päätöksen. Kirjelmä ei luo kuvaa siitä, että Suomessa olisi pohdittu, mitä asioita Suomen tulisi nyt käynnissä olevassa keskustelussa edistää ja miten tämä tapahtuisi. Siltä osin kun kantoja on, ne vaikuttavat sisäisesti ristiriitaisilta. Valtioneuvoston jatkokirjelmä luo myös eduskunnalle niukat mahdollisuudet ottaa kantaa esillä olevaan kysymyskokonaisuuteen.

Mikä nykyisessä kehikossa mättää?

Valtioneuvosto ei ole yksin kehikon yksinkertaistamista koskevissa toiveissaan. Sääntökehikon yksityiskohdat tuntee syvällisesti koko Euroopassa vain kourallinen teknisen tason asiantuntijoita. Budjetista päättäville poliitikoille kehikko on käytännössä musta laatikko. Olemme arvioineet nykyistä koordinaatiokehikkoa Euroopan Parlamentin ECON-valiokunnan tilaamassa selvityksessä, jossa kuvaamme kehikon ongelmia ja teemme sen uudistamista koskevia kehitysehdotuksia.

Jos runsaan kahden vuosikymmenen kokemukset koordinaatiokehikon toimeenpanosta pitäisi kiteyttää, lopputulos voisi olla jotain sen tapaista kuin ”vaikeaa, epätyydyttävää mutta ei hyödytöntä”. Selkein oppi näiltä vuosilta on se, että unionin mahdollisuudet ohjata jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa ovat rajalliset. Jos jäsenvaltion poliittinen järjestelmä on haluton harjoittamaan vastuullista talouspolitiikkaa, unioni tuskin kykenee asiaa korjaamaan. Kehikkoon sisältyvät sanktiot eivät ole uskottavia, ja kovakourainen toimeenpano kostautuu EU-kriittisenä reaktiona kansallisissa vaaleissa. EU:n talouspolitiikan koordinaatio on luonteeltaan diplomatiaa, keskustelua ja hienovaraista painostamista. Tämä asetelma tuskin muuttuu, riippumatta siitä, minkälaisia toimivaltuuksia EU:n toimielimille annetaan.

Uudistamistyön keskeisinä tavoitteina näimme selvityksessä kehikon rehellisyyden ja uskottavuuden palauttamisen. Keskeisiä keinoja tässä ovat paluu perussopimuksissa määriteltyihin toimielinten tehtäviin, kansallisen vastuun kirkastamisen sekä kehikon kehittäminen niin, että se tukee tervettä talouspolitiikkaa kansallisella tasolla.

Vaikuttavimmillaan talouspolitiikan koordinaatiokehikko on ollut silloin kun jäsenvaltio on omista lähtökohdistaan omaksunut eurooppalaiset suositukset osaksi kansallista päätöksentekoaan. Taustana on yleensä ollut pitkä historia kansallista poliittista kenttää polarisoivaa erimielisyyttä talouspolitiikan perusvalinnoista, poliittista epävakautta sekä markkinapainetta. Eurooppalainen koordinaatio on näistä lähtökohdista tarjonnut vakauttavan kiintopisteen talouspolitiikan valinnoille.

Talouspolitiikan koordinaation suurin potentiaali lienee juuri tässä: ei jäsenvaltioiden talouspolitiikan ulkopuolisena rajoitteena vaan ratkaisujen tarjoamisessa jäsenvaltioiden ongelmien ratkaisemiseksi. Varsinaiset ratkaisut tulee kuitenkin tehdä kansallisissa demokraattisissa menettelyissä. Perustuslakivaliokunta on toistuvasti korostanut, että päätöksenteon demokraattinen hyväksyttävyys ja kansalaisten tuki EMU-asioissa toteutuvat suorimmin kansallisten parlamenttien kautta, ja katsonut, ettei EU-järjestelyillä ole mahdollista miltään osin korvata kansallisten parlamenttien päätöksentekoa talous- ja finanssipolitiikan alalla (PeVP 92/2012 vp, PeVL 37/2018 vp).

Kansallisissa parlamenteissa tapahtuvan päätöksenteon lopputulosta ei voi loppuun asti kontrolloida, ja siksi niitä koskeva vastuu kuuluu myös kansalliselle tasolle. Ongelmallista toki on, että viimeaikaisessa EU:n kehityksessä tämä asetelma on monellakin tavoin hämärtynyt samalla kun oletus EU:n viimekätisestä vastuusta on vahvistunut.

Suhde perussopimuksiin ja perustuslakiin

Komission ulostuloissa ja valtioneuvoston kannoissa on katsottu, että uudistukset tulee toteuttaa ilman perussopimusmuutoksia. Olen itse suhtautunut kantaan kriittisesti: mielestäni selkeät perussopimusmuutokset ovat parempi vaihtoehto kuin sopimusten jatkuva venyttäminen ja tulkitseminen uudelleen.

Mikäli keskustelun kohteena on alijäämä- ja velkarajojen uudistaminen, väite perussopimusmuutosten välttämisestä on myös harhaanjohtava. Rajat sisältyvät perussopimuksiin liitettyyn pöytäkirjaan (n:o 12) liiallisia alijäämiä koskevasta menettelystä. Arvojen muuttaminen merkitsee perussopimustasoisen tekstin muuttamista. Tämä voidaan kuitenkin toteuttaa ilman perussopimusmuutoksiin normaalisti sovellettavia menettelyjä. SEUT 126(14) artiklan mukaan:

Täydentävät määräykset tässä artiklassa tarkoitetun menettelyn täytäntöönpanosta ovat perussopimuksiin liitetyssä, liiallisia alijäämiä koskevasta menettelystä tehdyssä pöytäkirjassa.

Neuvosto antaa yksimielisesti erityisessä lainsäätämisjärjestyksessä sekä Euroopan parlamenttia ja Euroopan keskuspankkia kuultuaan aiheelliset säännökset, joilla mainittu pöytäkirja korvataan.

Jollei tämän kohdan muista määräyksistä muuta johdu, neuvosto vahvistaa komission ehdotuksesta ja Euroopan parlamenttia kuultuaan yksityiskohtaiset säännöt ja määritelmät mainitun pöytäkirjan määräysten soveltamisesta.

Määräystä ei käsitelty yksityiskohtaisesti Lissabonin sopimusta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 23/2008 vp), jossa katsottiin, että ”täysivaltaisuuden kannalta ongelmattomia ovat ainakin sellaiset EU-sopimuksen tai EUT-sopimuksen määräykset, jotka asiallisesti ottaen vastaavat Nizzan sopimuksen sisältämiä valtuutuslausekkeita”. Perustuslakivaliokunta käsitteli lausunnossaan PeVL 38/2001 tilanteita, joissa ”neuvosto voi myöhemmin päättää muutoksista, jotka vaikuttavat Nizzan sopimuksella muutettujen perustamissopimusten sisältöön tai niiden mukaisiin institutionaalisiin järjestelyihin. Neuvoston päättämät muutokset eivät vaadi voimaan tullakseen jäsenvaltioissa tapahtuvaa ratifiointia.” Se katsoi tällöin, että

Perustamissopimuksessa neuvostolle annettava valta päättää joistakin muutoksista on nykytilanteessa käyttökelpoinen keino. Perustuslain täysivaltaisuussäännösten kannalta on keskeisintä, että kaikista tarkoitetuista muutoksista päätetään yksimielisesti neuvostossa. Valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa merkitystä on myös sillä, että neuvoston päätösvalta koskee yleensä tarkasti ja yksityiskohtaisesti määriteltyjä asioita, jotka puolestaan kohdistuvat eri tavoin toimielimiin tai niiden välisiin suhteisiin. Neuvoston tässä tarkoitetuin päätöksin ei voida laajentaa yhteisön toimivaltaa. Neuvoston päätösvalta ei ulotu perustamissopimuksen perusluonteeseen tai -tavoitteisiin vaan rajoittuu sen nykyisiin puitteisiin. Näiden seikkojen perusteella valiokunta katsoo, että tässä tarkoitetut perustamissopimusten määräykset eivät vaikuta voimaansaattamislakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen.

Suomi on pöytäkirjan muuttamismenettelyn hyväksynyt jo hyväksyessään perussopimukset. Kun muutoksista päätetään erityisessä lainsäätämismenettelyssä, jossa neuvosto tekee päätökset yksimielisesti, käytännössä Suomessa asia kuuluu perustuslain 96 §:n soveltamisalaan ja tulee eduskunnassa käsiteltäväksi U-kirjelmän nojalla, jolloin sen käsittely tapahtuu suuren valiokunnan johdolla.

Kiinnostusta on kohdistunut erityisesti 60 prosentin velkarajan muuttamiseen, mahdollisesti nostamalla se 100 prosenttiin tai määrittämällä kullekin maalle maakohtaisesti räätälöity velkatavoite. On sinänsä helppo yhtyä näkemykseen, että 60 prosentin velkaraja on monille maille niin kaukana, ettei se ole hyödyllinen suunnittelun tavoite. Velkaraja ei kuitenkaan enää vuosiin ole tosiasiallisesti ohjannut kehikon toimintaa. Esimerkiksi Italia vapautettiin liiallisen alijäämän prosessista vuonna 2013, eikä sitä ole prosessiin sen koommin palautettu, vaikka maan velkasuhde on jatkuvasti ylittänyt 130 prosenttia bkt:stä (ja on tällä hetkellä noin 155 prosenttia bkt:stä). Hanke velkarajan muuttamiseksi synnyttäisi epäilemättä mielenkiintoisen ja todennäköisesti unionia voimakkaasti jakavan poliittisen keskustelun, mutta on epäselvää, mitä tosiasiallista vaikutusta tällaisella muutoksella olisi.

SEUT 126 artiklaan sisältyvässä ”kevennetyssä menettelyssä” ei ole mahdollista korvata tai muuttaa muita kuin pöytäkirjassa nro 12 käsiteltyjä asioita. Menettelyssä ei siis voi antaa unionille esimerkiksi kokonaan uusia tehtäviä, muuttaa unionin ja jäsenvaltioiden välistä toimivallanjakoa tai tehdä muutoksia, jotka vaikuttavat joihinkin muihin sopimusmääräyksiin. Tällaiset muutokset tulisi yhä tehdä noudattaen varsinaisia perussopimusten muuttamismenettelyjä.

Tällöin muodollisesti ennalleen jäävät muun muassa talous- ja rahapolitiikkaa koskevat yleiset määräykset, kuten määräys noudattaa vakaa hintatasoa, tervettä julkistaloutta ja rahataloutta sekä kestävää maksutasetta koskevia yleisiä tavoitteita (SEUT 119(3) artikla), SEUT 125 artiklaan sisältyvä no bailout -periaate sekä SEUT 126 artiklan alkuosan määräykset siitä, että jäsenvaltioiden tulee välttää liiallisia julkistalouden alijäämiä ja noudattaa talousarvion yleistä kurinalaisuutta. Käytännössä kaikkien näiden määräysten merkitys on kuitenkin vesittynyt jo aikaisemmin, eikä niiden uskottavuuden palauttaminen ole helppo tehtävä.

Tiedossa on, että toimielimissä ja useissa jäsenvaltioissa on kiinnostusta huomattavasti merkittävämpiin muutoksiin, joilla unionia kehitetään yhteisvastuullisempaan suuntaan. Neuvoston oikeuspalvelu tuskin asettuu näissäkään asioissa esteeksi. Siksi valtioneuvostolta voisi toivoa ehdotusten tarkkaa ja itsenäistä oikeudellista arviointia, jonka avulla varmistetaan, että ”johdetun oikeuden säännöksiin sisällytetä jäsenvaltioille perussopimuksissa määriteltyihin velvoitteisiin nähden merkittäviä uusia menettelyjä tai muitakaan sellaisia elementtejä, joita ei olisi jo hyväksytty perussopimusten voimaan saattamisen yhteydessä” (ks. esim. PeVL 55/2017 vp, s. 2—3, PeVL 49/2010 vp, s. 4/II ja PeVL 46/1996 vp, s. 2/II, PeVL 37/2018 vp).

Miten kehikkoa sitten pitäisi muuttaa?

Sääntöjen yksinkertaisuus ja ymmärrettävyys sujuvoittaisi menettelyjä sekä edistäisi niiden läpinäkyvyyttä ja demokraattista keskustelua. Monimutkaisuus ei kuitenkaan ole ollut varsinainen este sääntöjen tehokkaalle toimeenpanolle. Kehikon soveltamisen ristiriidat ovat liittyneet poliittisiin erimielisyyksiin budjettipolitiikan tarpeista ja tavoitteista. Ne eivät ole johtuneet eurooppalaisen ohjauksen vaikeasta ennakoitavuudesta.

Vaikka kehikon yksinkertaistamista kannattavat lähes kaikki, käytännössä uudistamiselle esitetyt tavoitteet monimutkaistaisivat sitä edelleen. Kun vaaditaan kehikon kehittämistä vastasyklisempään suuntaan, on syytä muistaa, että keskeinen syy nykyisen kehikon monimutkaisuuteen on juuri pyrkimys vastasyklisyyteen. Tätä tavoitetta palvelemaan luotiin vakaus- ja kasvusopimuksen ennaltaehkäisevä haara, ja tästä syntyi tarve ryhtyä arvioimaan tuotantokuilun ja rakenteellisen alijäämään kaltaisia havaitsemattomia suureita. Vastasyklisyyttä on vaikea vahvistaa ilman, että kehikko samalla monimutkaistuisi edelleen.

Keskustelussa on esitetty myös kultaista säännöstä eli investointien erityiskohtelua. Myös tämä edellyttäisi uutta ja monissa tapauksissa kiistanalaista rajanvetoa, joka väistämättä monimutkaistaisi kehikkoa ja heikentäisi sen ennakoitavuutta. Valtioneuvoston perusmuistion mukaan Suomi ”pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan ohjausjakson toiminnan tasapainoiseen kehittämiseen niin, että se… huomioi paremmin taloudellisten, sosiaalisten, työllisyys- ja ympäristötoimenpiteiden ja -politiikkojen vaikutukset toisiinsa sekä edistää ekologista jälleenrakentamista”. Näiden näkökulmien sisällyttäminen sääntökehikkoon tarkoittaa joko sääntökehikon merkittävää monimutkaistamista tai vaihtoehtoisesti siirtymistä pitkälti harkinnanvaraiseen, komission maakohtaisesti räätälöimään koordinaatioon.

Investointien erityiskohtelu

Sääntökehikkoon kohdistuvista uudistusehdotuksista ehkä näkyvin on ollut erityiskohtelun luominen jollekin osalle julkisia menoja. Tätä ajatusta kannattaa moni periaatteellisella tasolla moni jäsenvaltio, mutta erityiskohtelua on esitetty monenlaisille menoille, kuten vihreät julkiset investoinnit, vihreät ja digitaaliset investoinnit, kaikki julkiset investoinnit, kaikki talouskasvua edistävät julkiset menot (ml. mahdollisesti esim. koulutus ja t&k-investoinnit) ja jopa puolustusinvestoinnit. Investointien erityiskohtelu sääntökehikossa on pinnallisesti houkuttava mutta pohjimmiltaan heikosti perusteltu ja hankalasti toteutettava ajatus, ja on vaikea nähdä miksi Suomen kannattaisi ottaa sitä vaikuttamisensa keskeiseksi teemaksi. Miten hyvänsä erityiskohtelun ulottuvuus piirrettäisiin, se toisi mukanaan sekä käytännön että periaatteellisia haasteita.

Käytännön haasteet liittyvät rajanvetoihin. Vaikka ulkopuolelle jätettäisiin vain vihreät investoinnit, haasteiden kokoluokan hahmottamiseen riittää pikainen silmäys siihen syvään kahtiajakoon, jonka kestävän rahoituksen taksonomia unionissa synnytti. Mitä laajemmaksi erityiskohtelun piiri määriteltäisiin, sitä vaikeammaksi käytännön rajanveto kehikon sisään kuuluvien ja sen ulkopuolelle suljettavien menojen välillä kävisi.

Periaatteellisia haasteita on ainakin kaksi. Ensimmäinen liittyy siihen, missä määrin ohjauskehikon tehtävä on tehdä priorisointeja jäsenvaltioiden eri julkisten menolajien välillä. Mikä osa julkisesta rahankäytöstä ei ole ’hyviä’ menoja? Missä mielessä vihreät investoinnit ovat tärkeämpiä kuin esim. koulutus, terveydenhuolto tai vanhuksista huolehtiminen? Ja jos julkisten menojen tasapaino on ’huono’, eikö demokraattisessa järjestelmässä vaaleilla valittujen elinten nimenomainen tehtävä ole tasapainottaa eri menotarpeet niin, että jokainen euro ohjautuu niihin tarkoituksiin, joihin kansalaisten enemmistö haluaa ne ohjata? Miksi näiden valintojen ohjaamiseen tarvittaisiin eurooppalaista sääntökehikkoa?

Jos vastaus viimeiseen kysymykseen on, että toisin kuin kansalliset menotarpeet, ilmastonmuutos on globaali, rajat ylittävä haaste, joka Euroopan täytyy kohdata yhdessä, törmätään toiseen periaatteelliseen haasteeseen. Tehokkain yhteinen eurooppalainen vastaus ilmastonmuutoksen torjumiseen tuskin on se, että yksittäisten jäsenvaltioiden annetaan velkaantua omalla kustannuksellaan enemmän kuin mihin niillä on varaa. Jos velkaantuneita jäsenvaltioita ohjataan tekemään vihreitä investointeja yli niiden oman taloudellisen kantokyvyn, kuka nämä investoinnit viime kädessä maksaa?

Tällöin päädytään keskusteluun eurooppalaisista julkishyödykkeistä. Eikö kestävämpi tapa rahoittaa yhteinen eurooppalainen ponnistus ilmastonmuutoksen torjumiseksi olisi yhteisesti EU:n budjetin kautta? Tällöin tulee kuitenkin keskustella myös siitä, miten EU-budjetti jatkossa rahoitetaan. Tulisiko budjettia rahoittaa nykyistä suuremmassa määrin unionin uusilla omilla varoilla? Mitä nämä olisivat, ja mikä olisi niiden vaikutus kansalliseen budjettivallan käyttöön? Suomessa valtioneuvosto on nähnyt uudet omat varat lähinnä keinona vähentää elpymisrahaston takaisinmaksuun liittyvää kansallista maksuosuutta. Kokonaisuus on kuitenkin huomattavasti tätä laajempi, ja siitä tulisi kyetä keskustelemaan Suomessakin avoimesti.

Positiiviset kannusteet

Monissa puheenvuoroissa on korostettu tarvetta siirtyä sääntökehikon toimeenpanossa rangaistusluonteisista sanktioista ns. positiivisiin kannusteisiin, eli käytännössä rahalliseen palkitsemiseen kehikon noudattamisesta. Asia mainitaan lyhyesti myös valtioneuvoston E-jatkokirjeessä. Tällaisten aloitteiden taustalla on oletus, että palkitseminen on poliittisesti helpompaa kuin rankaiseminen, ja siten niiden käyttö toimeenpanon tukena olisi tehokkaampaa.

Väitteet positiivisten kannusteiden tehosta ovat luonteeltaan spekulatiivisia, eivätkä tähänastiset kokemukset anna niille tukea. Euroopan parlamentille tekemässämme selvityksessä kuvaamme, kuinka positiiviset sanktiot ovat olleet osa EU:n välineistöä jo vuodesta 2011, jolloin EU:n rakenne- ja investointirahastoille luotiin makrotaloudellinen ehdollisuus. EU-rahoitus on ollut mahdollista pidättää maalta, joka ei noudata finanssipolitiikan sääntöjä. Käytännössä tämän mahdollisuuden käyttäminen on ollut poliittisesti juuri yhtä mahdotonta kuin perinteisten sanktioiden käyttäminen. Jäsenvaltion näkökulmasta osuus EU-rahoista on rahoituskehysneuvotteluissa saavutettu etu ja sen saaminen koetaan subjektiiviseksi oikeudeksi, ei palkinnoksi. Uhka EU-rahoituksen epäämisestä on jäsenvaltioiden poliittisesta näkökulmasta aivan yhtä vahvasti negatiivinen sanktio kuin perinteinen vakaus- ja kasvusopimuksen mukainen sakko.

Jäsenvaltioiden talouspoliittisten valintojen ohjaaminen rahalla on myös toimivaltanäkökulmasta arveluttavaa. Perustuslakivaliokunta suhtautui uudistusten tukiohjelmaa koskeneessa lausunnossaan kriittisesti tämänkaltaiseen komission toimivallan kasvuun:

komissio arvioisi jäsenvaltion tarpeen saada tukea, päättäisi tuen määrän ja ehdot ja perisi tarvittaessa maksetun tuen takaisin, jos jäsenvaltio peruisi uudistukset viiden vuoden sisällä. Rahallisin kannustein komissio voisi näin ohjata jäsenvaltioita käytännössä millä tahansa kansallisen talous- ja sosiaalipolitiikan alueella. Kun komissio olisi yhä vahvemmin päättämässä tukea saavista uudistuksista, jäsenvaltioiden demokraattisen järjestelmän toiminta saattaisi talouspoliittisessa päätöksenteossa heikentyä. Uudistuksella olisi myös periaatteellista merkitystä, sillä jos ehdotuksen oikeudellinen logiikka hyväksytään, ohjelman kokoa voitaisiin kasvattaa ohjaavan vaikutuksen saavuttamiseksi. 

Lopuksi

Sikäli kun talouspolitiikan ohjauskehikolla arvioinnilla tarkoitetaan kahden lainsäädäntökokonaisuuden (six-pack ja two-pack) uudistamista, asia on merkitykseltään pienempi kuin sen saama julkisuus. Edellytykset kehikon toiminnan kohentamiseen ovat vähäiset. Merkillepantavaa keskustelussa on kymmenen vuoden takaiseen verrattuna suurempi yleinen realismi. Kehikon rajoitteet ymmärretään, eikä kukaan enää näe kehikkoa keinona pakottaa kurittomat jäsenvaltiot ruotuun.

Sääntökehikkoa huomattavasti tärkeämpi on samassa yhteydessä käytävä keskustelu Euroopan fiskaalisen yhteistyön tulevaisuudesta. EU-budjetin koko, sen rahoituslähteet, yhteiset julkishyödykkeet, yhteiset talouspoliittiset tavoitteet, unionin velanotto ja sen suhde jäsenvaltioiden velkaan ovat kaikki unionin tulevaisuutta merkittävästi raamittavia kysymyksiä. Tämä on se keskustelu, johon Suomen hallituksen olisi syytä osallistua aktiivisesti ja avoimesti.

Päivi Leino-Sandberg
eurooppaoikeuden professori, Helsingin yliopisto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: