Perinteisesti uusfunktionalismi on nähty ainoastaan EU:n sisämarkkinoiden toimintaa selittävänä integraatioteoriana. Toisin kuin valtioiden kansainvälisiä suhteita selittävissä teorioissa (sääntökeskeinen kantilainen idealismi/klassinen realismi (Morgenthau), uusfunktionalismissa (Haas) kaikki yhteiskunnalliset toimijat, yksilöstä valtioon (yksilö, yritykset, kunnat, hallinto, politiikka jne.), toimivat omien tavoitteittensa ja arvojensa mukaisesti vapaammassa ja vähemmän regulatiivisessa järjestelmässä. Kaikkien toiminta vaikuttaa toisten toimintaan. Tämä luo sisäistä integraatiota ja tuottaa samalla vaurautta ja hyötyä koko järjestelmään.
Brexitin ”lähtijät” (”Leavers”) eivät tätä aikoinaan ymmärtäneet – ja tokkopa ovat vieläkään ymmärtäneet. Suvereenikeskeisen ja regulatiivisen järjestelmän takaisintuominen britteihin purki uusfunktionalistiset piirteet brittiläisestä poliittisesta ja taloudellisesta ajattelusta sekä saattoi kansalaiset ja muut yhteiskunnalliset toimijat keskitetyn poliittisen ja taloudellisen kontrollin piiriin. Omille intresseille ja arvoille perustuvalta toiminnalta katkaistiin siivet monella tapaa. Samalla moninapainen yhteisten tavoitteiden ja arvojen asettaminen valui yhä keskittyvämmälle poliittiselle ja taloudelliselle eliitille.
Brexit sikseen. Uutta on kuitenkin se, että nyt Venäjän aloittaman sodan kärjistyessä Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan selittää uusfunktionalistisen teorian avulla. Euroopan union toimintasopimuksen (SEUT) 215 artiklan rajoittavat sanktiotoimenpiteet, ja muukin ulkopolitiikka, voidaan nimittäin nähdä osin kaikkien unionitoimijoiden omille intresseille ja arvoille perustuvana ulkopoliittisen integraation käytännöllisenä muotona. Puhumme sitten humanitaarisesta avusta, taloudellisen toiminnan jatkamisesta (Venäjällä, ehkä myös Kiinassa), pakolaisten auttamisesta, sotilaallisesta avustamisesta, asetoimituksista jne., tuo toiminta, ja samalla myös ulkopoliittinen integraatio, syvenevät paljolti jokaisen toimintasektorin ja toimijan omien intressiensa ja arvojensa raameissa.
Ja vuorovaikutuksessa. Toimintojen kritiikki ja rajatylittävä yhteiskunnallinen keskustelu monimuotoistuvat ja verkottuvat. Tuotantotoiminnan jatkaminen Venäjällä on tietysti yksittäisen yhtiön lyhyen tai pidemmän aikavälin intressi- ja arvoharkintojen tulos. Samalla kuitenkin nämä kansainvälistyvän median kansalaisille avaamat päätökset altistuvat rajatylittävälle poliittiselle arvokeskustelulle. Kansalaisten intressi- ja arvopohjaiset kulutustottumukset muotoutuvat sen mukaan, miten yksittäisen toimijan ”oma ulkopolitiikka” nähdään. Toisaalta, vaikka valtion sinänsä autonomiset asetukipäätökset muotoutuvat suhteessa sen omiin tavoitteisiin ja olosuhteisiin, tuon valtion intressejä ja arvoja arvioidaan vahvasti yleiseurooppalaisessa yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa. Tämä taas luo poliittista painetta päätösten uudelleenharkinnalle. Myös kansainvälisen suojelun toimet aktualisoituvat eri tavoin eri valtioissa, alueilla ja yksittäisten ihmisten toiminnassa. Niiden huomioiminen toisessa valtiossa vaikuttaa kuitenkin ennennäkemättömällä tavalla suoraan toimijavaltiossa käytävään arvopohjaiseen keskusteluun . Rajat murtuvat jälleen kerran.
Näin Euroopan unionin kehittyy, vanhaa fraasia siteeraten, pienin askelin ja kriisien kautta. Nyt vuorossa on siis ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Mihin tämä johtaa, sitä odotellessa.
Ajatusta voisi kehittää myös ”strategiseen autonomian” käsitteeseen pohjalta (Flott). Tuon teorian mukaan Euroopan turpo-yhteistyö voisi muotoutua erillisten tasojen itsenäisen toimijuuden kautta (ns. erillisen tasojen puolustus-yhteistyö, esimerkiksi juuri suhteessa Yhdysvaltoihin); mitä enemmän eurooppalaista yhteistyötä ilman riippuvuutta Yhdysvalloista, sitä enemmän strategista autonomiaa.
Uusfunktionalistinen dynamiikka on joka tapauksessa tullut uudessa muodossa takaisin eurooppalaiseen poliitiikkaan.
Markku Kiikeri, eurooppaoikeuden yliopistonlehtori, Lapin yliopisto
Perustuslakiblogi 
Vastaa