Koillis-Syyrian vankileireillä olevien vierastaistelijoiden ja heidän perheenjäsentensä, erityisesti alaikäisten lasten tilanne, on puhuttanut ympäri maailmaa jo yli kolme vuotta. Leireillä on edelleen yli 7 000 lasta ja humanitääriset olot ovat katastrofaaliset. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto antoi 14.9.2022 kauan odotetun tuomion asiassa H.F. ja muut vastaan Ranska, jossa oli kysymys siitä, oliko Ranskan valtiolla velvollisuutta ryhtyä toimiin edistääkseen leireillä epäinhimillisissä olosuhteissa viruvien ranskalaisten lasten ja heidän äitiensä paluuta Ranskaan. Valittajien mukaan Ranskan valtio oli loukannut 3 artiklan mukaista kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kieltoa jättäessään ryhtymättä toimenpiteisiin valittajien lasten ja lastenlasten auttamiseksi palaamaan Ranskaan, vaikka muita ranskalaisia lapsia ja äitejä oli autettu palaamaan. Lisäksi valittajat katsoivat, että näin toimiessaan Ranska loukkasi ihmisoikeussopimuksen neljännen lisäpöytäkirjan 3. artiklan mukaista omien kansalaisten karkotuksen kieltoa, jonka mukaan keneltäkään ei saa evätä oikeutta tulla sen valtion alueelle, jonka kansalainen hän on.
Tässä kirjoituksessa tarkastelen EIT:n ratkaisua erityisesti lainkäyttöpiiriä koskevien perustelujen osalta. Näkökulmani on pääosin lasten oikeuksien toteutumisessa kansainvälisissä tilanteissa, koska tuomiolla saattaa olla laajemminkin vaikutusta siihen, miten ja millaiseksi lastensuojelu ylirajaisissa tilanteissa kehittyy.
Al-holin suomalaisnaisten ja -lasten tilannetta on perustuslakiblogissakin käsitelty aiemmin eri näkökulmista: Milka Sormunen käsitteli kirjoituksessaan valtion positiivisia velvoitteita, Toni Selkälä konsulipalvelua ja ekstraterritoriaalisia velvoitteita, Suvianna Hakalehto ja Virve Toivonen al-Holin leirillä olevien lasten oikeuksia sekä allekirjoittanut kansainvälisen yksityisoikeuden näkökulmaa leirillä olevien suomalaisten tilanteeseen. Kuten aihetta koskevassa keskustelussa ja muun ohella oikeuskanslerin selvityksessä todettiin, lukuisat perus- ja ihmisoikeudet puoltavat toimenpiteisiin ryhtymistä lasten ja äitien tuomiseksi kansalaisuusvaltioihinsa, ja näin Suomen hallitus linjasikin joulukuussa 2019. Osa naisista ja lapsista on palannut Suomeen onnistuneesti, mutta odotetusti palautusprosessi on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, eikä kaikkia lapsia ole saatu autetuksi Suomeen.
Lainkäyttövallan piiristä ja toimivallasta
Ongelmia Syyriassa vankileireillä olevien perheiden oikeuksien ja valtioiden velvollisuuksien arvioinnissa on tuottanut se, että valtioiden velvollisuudet turvata ihmisoikeuksia rajoittuvat niiden lainkäyttövallan piirissä oleviin yksilöihin. Kansainvälisessä oikeudessa ja sopimuksissa käytetään käsitettä ”jurisdiction”, joka kääntyy asiayhteydestä riippuen lainkäyttövallan piiriksi tai toimivallaksi. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että kansainvälisessä oikeudessa ja tarkasteltavana olevassa EIT:n ratkaisussa lainkäyttövallan piirillä ja toimivallalla viitataan valtion velvollisuuksiin eikä esimerkiksi tuomioistuimen tai viranomaisen toimivaltaan käsitellä jotakin asiaa. Näin ollen kansainvälistä toimivaltaa tai lainkäyttövallan piiriä koskevista säännöksistä ei suoraan seuraa viranomaiselle ulkomailla samanlaista toimivaltaa kuin kotimaassa, vaan konkreettiset toimet esimerkiksi lasten auttamiseksi tai rikosvastuun toteuttamiseksi edellyttävät yhteistyötä paikallisten viranomaisten ja mahdollisesti muiden toimijoiden kanssa.
Vaikka on selvää, että naisten ja lasten tilanne on räikeästi ihmisoikeuksien vastainen, edellyttää ihmisoikeusloukkauksen toteaminen, että henkilö, jonka oikeuksia on loukattu, oli loukkauksen tapahtuessa valtion lainkäyttövallan piirissä. Vaikka lainkäyttövallan piiri on lähtökohtaisesti sama kuin valtion alue, se ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa rajaudu vain valtion alueelle, vaan valtioilla voi olla myös niin sanottuja ekstraterritoriaalisia velvoitteita.
EIT tarkasteli toimivaltakysymystä erikseen ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan ja neljännen pöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan mukaisten valitusten osalta. Se aloitti analyysinsa muistuttamalla aikaisemmasta oikeuskäytännöstään (esim. Catan ja muut vastaan Moldova ja Venäjä) ja totesi, että ihmisoikeussopimuksen 1 artiklan tarkoittamassa lainkäyttöpiirissä oleminen on kynnyskysymys ihmisoikeusloukkauksen toteamiselle. Lisäksi EIT kertasi arvioinnin lähtökohtia: lainkäyttöpiirille on annettava kansainvälisen oikeuden mukainen yleinen merkitys, ja lähtökohtana on lainkäyttöpiirin ja valtion alueellisen toimivallan yhteneväisyys. Valtiolla voi vain poikkeuksellisesti olla alueellisen toimivallan ylittäviä, ekstraterritoriaalisia velvoitteita. Tällöin on kysymys siitä, että valtio toimii alueensa ulkopuolella tai sen toimilla on vaikutuksia ulkomailla.
Tällainen tilanne voi olla käsillä ensinnäkin silloin, kun ulkomailla kansainvälisen oikeuden nojalla oleskeleva diplomaatti ja konsuliedustaja käyttää valtaa suhteessa yksilöön. Toiseksi ekstraterritoriaalisen toimivallan käyttämisestä voi olla kysymys, jos valtio tai sen edustajat käyttävät sellaista julkista valtaa, joka tavallisesti kuuluu kyseisen alueen viranomaisille. Suorittaessaan esimerkiksi pyynnön tai sopimuksen perusteella toimeenpano- tai oikeudellisia tehtäviä toisen valtion alueella, on valtio vastuussa sellaisista ihmisoikeussopimuksen loukkauksista, jotka johtuvat sen toimista.
Soveltaessaan näitä sääntöjä käsillä olevaan tapaukseen, EIT kiinnitti huomiota seuraaviin seikkoihin. Ensin se tarkasteli kysymystä siitä, olivatko leirit joiltakin osin Ranskan valtion hallinnassa tai valvonnassa. Tämä kysymys oli tapauksessa selvä ja riidaton, eivätkä valittajat olleet missään vaiheessa väittäneet leirien olevan Ranskan hallinnassa tai valvonnassa. Sen jälkeen EIT käsitteli kysymystä siitä, voitiinko siitä, että Ranskassa oli aloitettu erilaisia rikosoikeudellisia ja hallinnollisia prosesseja valittajien tyttäriin liittyen, päätellä, että nämä olivat tulleet Ranskan lainkäyttövallan piiriin. Tältä osin tuomioistuin katsoi, ettei oikeudenkäynti, tutkinta tai muu menettely itsestään selvästi saanut aikaan toimivaltayhteyttä Ranskan ja valittajien omaisten välille, eikä muistakaan menettelyllisistä olosuhteista seurannut tällaista yhteyttä.
Kolmanneksi EIT tarkasteli, voitiinko asiassa katsoa olevan sellaisia liittymiä Ranskaan esimerkiksi kansalaisuuden tai diplomaatti- tai konsulitoimivallan perusteella, että valittajien omaisten olisi tällä perusteella katsottava olevan Ranskan lainkäyttövallan piirissä. EIT totesi, ettei kansalaisuudesta automaattisesti seuraa, että kansalainen olisi ulkomailla oleskellessaan valtion lainkäyttövallan piirissä, eikä Ranskan lainsäädäntö tai kansainvälinen oikeus velvoittanut Ranskaa toimimaan aktiivisesti kansalaistensa puolesta ja auttamaan heitä palaamaan kotimaahansa. Se huomautti lisäksi, ettei ihmisoikeussopimus takaa oikeutta diplomaattiseen tai konsuliapuun.
Lisäksi EIT totesi, ettei lainkäyttöpiiriin kuuluminen ja toimintavelvollisuus voi seurata pelkästään valtion toimimismahdollisuuksista ja kapasiteetista. Ne kyllä liittyvät positiivisiin velvoitteisiin ja due diligence -standardiin, mutta niiden soveltuminen yksittäiseen tapaukseen edellyttää, että kysymys lainkäyttövallan piiriin kuulumisesta on ratkaistu ensin. Valittajat katsoivat valtion tosiasiassa kykenevän toteuttamaan kotiuttamiset, ja katsoivat, että harkitessaan ryhtyikö se näihin toimiin, se käytti kansalaisuuteen perustuvaa toimivaltaa ratione personae suhteessa valittajien omaisiin tai ainakin käytti sellaista valtaa ja valvontaa, jonka seurauksena valittajien omaisten oli katsottava kuuluvan sen lainkäyttövallan piiriin. EIT:n mukaan tällainen harkinta koskien konsuli- tai muun avun antamista ulkomailla ei kuitenkaan riitä perustamaan lainkäyttöpiiriin kuulumisen edellyttämää yhteyttä. Näillä perusteilla se katsoi, ettei valitusta voitu tutkia 3 artiklan osalta.
EIT siis päätyi täysin vastakkaiseen lopputulokseen kuin monet muut, esimerkiksi lapsen oikeuksien komitea. 2.11.2020 ja 4.2.2021 tehdyissä tutkittavaksi ottamista koskevissa päätöksissään (CRC/C/85/D/ 79/2019, CRC/C/85/D/109/2019, CRC/C/86/D/R.77/2019) komitea totesi, että ranskalaiset lapset olivat lapsen oikeuksien yleissopimuksen (LOS) 2 artiklan tarkoittamassa mielessä Ranskan lainkäyttövallan piirissä. Kuten esimerkiksi Raible ja Duffy ovat huomauttaneet on sinänsä sääli, ettei komitea tarkastellut kysymystä lainkäyttövallan piiristä systemaattisemmin, vaan tyytyi luettelemaan seikkoja, joilla se katsoi olevan merkitystä. Komitean mukaan olennaista oli erityisesti se, että valtio oli tietoinen tilanteesta ja lasten äärimmäisestä haavoittuvuudesta ja sillä oli kyky ja valta suojella kyseisten lasten oikeuksia ryhtymällä toimiin heidän palauttamisekseen kotimaahansa. Myöhemmin komitea totesi Ranskan loukanneen lasten LOS 3 artiklan, 6 artiklan 1 kohdan ja 37 (a) artiklan mukaisia oikeuksia.
Todettuaan, ettei väitettyä 3 artiklan loukkausta voitu tutkia, EIT tarkasteli kysymystä lainkäyttövallan piiristä neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan osalta. Se totesi, että koska kysymyksessä ei ollut tavanomainen, esimerkiksi rajavartiointia tai matkustusasiakirjan myöntämistä koskeva asia, ei kyseisestä artiklasta automaattisesti seurannut, että kansalaisen tuli joka tilanteessa katsoa olevan valtion lainkäyttövallan piirissä. EIT katsoi, että silloin kun kysymys oli muusta kuin vakiintuneesti maahantuloon liittyvästä tilanteesta, voitiin lainkäyttövallan piirissä olemisen ajatella edellyttävän erityisiä olosuhteita. Tällaisista olosuhteista se ei katsonut tarpeelliseksi lausua in abstracto, koska olosuhteet joka tapauksessa vaihtelisivat kussakin yksittäistapauksessa. Nyt käsillä olevassa tapauksessa EIT katsoi, että tällaisina olosuhteina oli otettava huomioon ainakin se, että valittajat olivat esittäneet Ranskan viranomaisille useita virallisia pyyntöjä palauttamisesta ja avun antamisesta. Nämä pyynnöt perustuivat demokraattisten yhteiskuntien perustaviin arvoihin tilanteessa, jossa valittajien perheenjäsenet, erityisesti lapset olivat äärimmäisen haavoittuvassa asemassa ja heidän elämäänsä ja terveyteensä kohdistui todellinen ja välitön uhka. Kyseiset henkilöt eivät myöskään voineet poistua leireiltä ja palata Ranskaan ilman viranomaisten apua. Lisäksi paikalliset viranomaiset olivat ilmaisseet halukkuutensa luovuttaa naisvangit ja heidän lapsensa Ranskan viranomaisille. Huolimatta tuomari Yudkivskan, tuomari Wojtyczekin ja tuomari Roosman osittain eriävästä yhteisestä mielipiteestä, EIT katsoi, että tapauksen erityisissä olosuhteissa oli katsottava, että valittajien omaiset kuuluivat Rasnkan lainkäyttöpiiriin neljännen pöytäkirjan3 artiklan 2 kohdan mukaisen valituksen osalta.
Onko EIT:n lainkäyttövallan piiriä koskeva analyysi liian kapea?
EIT lainkäyttövaltaa koskevat perustelut herättävät kysymyksiä erityisesti liittyen siihen, mikä merkitys lapsen oikeuksilla ja muista kansainvälisistä instrumenteista johdetuilla toimimisvelvollisuuksilla on. Valtion ja hakijoiden perheenjäsenten, erityisesti alaikäisten lasten, välisen toimivaltayhteyden analyysi vaikuttaa melko kapealta, sillä EIT:n soveltama toimivaltatesti näyttää sulkevan pois mahdollisesti tärkeitä tekijöitä. Vaikka tuomion useissa kohdissa viitataan esimerkiksi rikosoikeudelliseen ekstraterritoriaaliseen toimivaltaan (sekä yleisesti että terrorismiin liittyvien äitejä vastaan meneillään olevien menettelyjen osalta), ohitetaan lasten oikeuksia ja suojelua rajat ylittävissä tilanteissa koskevat kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset kokonaan.
Ekstraterritoriaalisen toimivallan oikeudellisessa ja teoreettisessa analyysissä merkitystä olisi voitu antaa sellaiselle kansainväliselle ja alueellisille sääntelylle, joka koskee lainkäyttö- ja toimivaltaa rajat ylittävän lastensuojelun alalla (vaikka toimivallalla kansainvälisessä yksityisoikeudessa tarkoitetaankin eri asiaa), sekä valtioiden velvollisuuksia muiden ihmisoikeussopimusten nojalla, kuten lasten oikeuksien yleissopimuksen ja ihmiskaupan ehkäisemiseen pyrkivien sopimusten. Vaikka tuomiossa esimerkiksi todetaan, että Euroopan neuvoston ihmiskaupan vastaisesta toiminnasta annetun yleissopimuksen 16 artikla velvoittaa valtioita helpottamaan ihmiskaupan uhrien paluuta kotimaihinsa ilman tarpeetonta tai kohtuutonta viivytystä, ei EIT kuitenkaan lausu asiasta mitään lainkäyttö- ja toimivaltaa määritellessään. Olisi ollut perusteltua ottaa nämä seikat huomioon sellaisina tekijöinä, jotka mahdollisesti perustavat toimivaltayhteyden.
Lisäksi EIT:n perustelut 3 artiklan osalta verrattuna perusteluihin neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan osalta vaikuttavat epäsuhtaisilta eivätkä siten välttämättä vakuuta. Näin siitäkin huolimatta, ettei valtion ekstraterritoriaalisia velvoitteita tulisi perustaa ainoastaan kapasiteettiin eli valtion (arvioituun tai oletettuun) kykyyn ryhtyä toimenpiteisiin alueensa ulkopuolella. (Ranska huomautti sinänsä ymmärrettävästi, että tosiasiallista mahdollisuutta toimia on sitä paitsi usein erittäin hankalaa arvioida ja toiminnan edellytykset saattavat muuttua nopeasti.) Myöskään siitä, että valitusten perusteena olevat säännökset ovat kieltämättä erilaisia sen suhteen, millaisissa tilanteissa kysymys lainkäyttövallan piiristä tyypillisesti nousee, ei mitenkään väistämättä seuraa, ettei tapauksen poikkeuksellisille olosuhteille neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan osalta olisi annettava merkitystä myös tutkittaessa 3 artiklaa koskevaa toimivaltayhteyttä, varsinkin jos valtioille asetetut muiden kansainvälisten säännösten mukaiset määräykset otetaan asianmukaisesti huomioon.
Lapsen oikeudet ja omien kansalaisten karkotuksen kieltoa koskevat positiiviset velvollisuudet
Tutkiessaan, oliko Ranska loukannut valittajien ja heidän omaistensa ihmisoikeuksia, EIT totesi ensinnäkin, ettei neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdasta voida johtaa yleistä oikeutta saada valtiolta apua kotimaahan palaamisessa. Se totesi kuitenkin, että poikkeuksellisissa olosuhteissa, erityisesti liittyen lasten terveyden ja elämän vaarantumiseen, säännös saattaa synnyttää positiivisia velvoitteita. Tällaisessa tilanteessa on mahdollista, että täyttääkseen positiiviset velvoitteensa valtion tulee mahdollistaa maahantulo-oikeuden tehokas käyttäminen. Sen on myös varmistuttava siitä, ettei prosessi, jossa tällaisista toimista päätetään ole mielivaltainen. Palautustoimia koskeva päätös on voitava saattaa riippumattoman elimen arvioitavaksi, jotta sen laillisuutta ja perusteluja voidaan arvioida. Henkilön, jota tällainen päätös koskee, tulee saada tietoonsa päätöksen perusteet edes tiivistetysti. Jos palautuspyyntö tehdään alaikäisten puolesta, perusteluissa on erityisesti varmistuttava siitä, että toimivaltaiset viranomaiset ovat ottaneet asianmukaisesti huomioon lasten edun sekä heidän erityisen haavoittuvan asemansa ja erityistarpeensa. Koska valittajat eivät käsillä olleessa tapauksessa olleet saaneet tällaista päätöstä eikä viranomaisten harkinnan laillisuutta ja asianmukaisuutta ollut menettelyllisesti turvattu, totesi EIT, että valittajien ja heidän omaistensa neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan mukaisia oikeuksiaan oli loukattu.
Jättämässään lausunnossa tuomarit Pavli ja Schembri Orland syyttivät EIT:ta prosessualismista ja epäonnistumisesta loukkauksen aineellisten edellytysten toteamisessa (ks. myös Mehra). Tuomiossa ei lopulta oteta selkeää kantaa siihen, voivatko Euroopan valtiot tosiasiallisesti karkottaa omat kansalaisensa, jopa pienet lapset, sillä perusteella, että heitä tai heidän vanhempiaan tai perheenjäseniään epäillään osallisuudesta terroristiseen toimintaan.
Neljättä lisäpöytäkirjaa valmistellessa mielivaltaisuuden kielto hylättiin tarkoituksella. Tuomareiden Pavli ja Schembri Orland mukaan mielivaltaisuuden kielto tuotiin nyt käsillä olevaan ratkaisuun turhaan, sillä positiivisten velvoitteiden luonne voidaan määritellä tukeutumalla tuomioistuimen vakiintuneeseen positiivisia velvoitteita koskevaan oikeuskäytäntöön: Valtiolta ei voida vaatia enempää (eikä vähempää), kuin että se ryhtyy vilpittömässä mielessä todellisiin, oikeasuhtaisiin ja syrjimättömiin toimiin kansalaisensa paluun helpottamiseksi, ellei ole ihmisoikeussopimuksen sallimia perusteita kieltäytyä tällaisiin toimiin ryhtymisestä. Tämä merkitsee velvollisuutta hankkia tarkkaa tietoa vaarassa olevan kansalaisen tilanteesta, arvioida kotiuttamisen järjestämisen oikeudellisia edellytyksiä ja käytännön toteutettavuutta, sekä olla yhteydessä vieraan valtion viranomaisiin tai muihin relevantteihin toimijoihin. Mikäli mihinkään toimiin ei ryhdytä, tulee tällaiselle ratkaisulle esittää perustelut.
Erityisen huolestuttava on tuomareiden Pavli ja Schembri Orland havainto siitä, että tuomio saattaa jopa johtaa neljännen lisäpöytäkirjan 3 artiklan 2 kohdan mukaisen suojan heikkenemiseen. Positiivisten velvoitteiden syntymisen edellytykset on ekstraterritoriaalisissa tilanteissa määritelty niin tarkasti ja varovaisesti, että mielivaltaisuuden kiellon tuominen arviointiin johtaa heidän mielestään siihen, että valtioiden mahdollisuus kieltäytyä perustelluistakin toimista, joita maahantulo-oikeuden tehokas käyttäminen saattaa edellyttää, tosiasiassa laajenee.
Lopuksi
EIT:n tuomio on tärkeä niiden henkilöiden oikeuksien kannalta, jotka edelleen ovat leireillä olosuhteissa, joissa heidän oikeuksiaan loukataan räikeästi. EIT kehottaa Ranskan valtiota tutkimaan viipymättä uudelleen hakijoiden pyynnöt asianmukaisessa menettelyssä, josta olisi saatavissa perusteltu päätös. Tuomio kuitenkin osoittaa, että lainkäyttövallan piiri ja ekstraterritoriaalisten velvoitteiden käsite on monimutkainen, vaikeasti määriteltävä ja monenlaisten kamppailuiden kohteena. Tuomiossa omaksuttu varovainen linja ei sinänsä yllätä; EIT joutuu legitimiteettinsä säilyttääkseen tasapainoilemaan politiikan ja oikeuden ohuella rajaviivalla. Interlakenin konferenssista alkanut uudistumisen polku ja sopimusvaltioiden erityisesti Brightonin konferessissa ilmaisema tyytymättömyys sekä Brightonin julistus estävät EIT:tä ottamasta kovin aktiivista roolia ihmisoikeusvelvoitteiden kehittäjänä.
Tästä huolimatta tuomiolla saattaa olla myös laajempi merkitys lasten oikeuksille saada suojelua kansainvälisissä tilanteissa. Lasten tällaisissa tilanteissa kohtaamia vaikeuksia ja hyväksikäyttöä sekä valtioiden velvollisuuksia ryhtyä toimiin lasten suojelemiseksi ei välttämättä tunnisteta riittävän hyvin. Positiivisena voidaan pitää sitä, että EIT lausui erikseen, että valtioiden on otettava päätöksiä tehdessään asianmukaisesti huomioon lasten haavoittuvuus.
Se, että lasten suojelua ja hyvinvointia koskevat säännökset ja niihin liittyvät toimivaltakysymykset ohitettiin tuomiossa kokonaan, voi johtua pelkästään Ranskan kansallisista lastensuojelua koskevista säännöksistä. Hiljaisuus saattaa kuitenkin heijastella kuilua kansainvälisen julkis- ja yksityisoikeuden välillä. Tällaisen kuilun olemassa olisi erittäin valitettavaa, sillä maailmassa, jossa lasten rajat ylittävä liikkuvuus lisääntyy, tarvitaan näiden oikeudenalojen integraatiota, jotta sääntelyä, menettelyitä ja käytäntöjä voidaan kehittää lasten suojelemiseksi vaikeissa rajat ylittävissä tilanteissa.
Olen Suomen osalta aiemmassa kirjoituksessani esittänyt, että lastensuojelulain 17 §:n tullessa sovellettavaksi viranomaisilla on velvollisuus toimia, minkä ansiosta kyseessä olevien yksilöiden on katsottava olevan Suomen lainkäyttövallan piirissä. Lastensuojeluilmoitukset ja lastensuojelun virka-apupyynnöt ulkoministeriölle olivatkin merkittävässä roolissa, kun Suomi harkitsi toimintansa oikeusperustaa ja päätyi ratkaisuun ryhtyä aktiivisiin toimiin lasten tuomiseksi Suomeen. Sekä lapsen oikeuksien komitean että EIT:n ratkaisujen valossa voitaneen todeta, että Suomen ratkaisu kotiuttaa lapset äiteineen sikäli kun se olosuhteiden nojalla on ollut mahdollista, oli oikeusperustaltaan hyvin harkittu ratkaisu, myös lainkäyttövaltaa koskevilta osin.
Sanna Mustasaari, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto
Perustuslakiblogi 
Vastaa