Kansalliset lähtökohdat
Koronaviruspandemian aikana jokaiselle kuuluvia perus- ja ihmisoikeuksia on rajoitettu useilla eri tavoilla. Suomessa rajoitustoimenpiteitä on tehty etenkin vuosien 2020 ja 2022 välisenä aikana siten, että vaikutukset ovat ulottuneet laajasti yhteiskunnan eri osa-alueille. Yksittäisiä ihmisiä on määrätty eristykseen sekä karanteeniin. Lisäksi on nähty suuri määrä kollektiivisempia rajoitustoimenpiteitä, joita ei ole varsinaisesti kohdistettu kehenkään tiettyyn yksilöön vaan suurempaan joukkoon ihmisiä. Tässä kirjoituksessa heijastellaan erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) keväällä 2022 antamaa CGAS vs. Sveitsi -tuomiota (21881/20) Suomen tilanteeseen ja oikeuskäytäntöön. Tuomio on merkityksellinen, koska siinä EIT on arvioinut Sveitsissä pandemian alussa annetun kokoontumiskiellon asianmukaisuutta. Vastaavanlaisia kieltoja ja eri asteisia rajoituksia on paitsi Suomessa niin myös muualla maailmassa nähty useita.
Koronaviruspandemian aikaisten rajoitustoimenpiteiden tekemistä on perusteltu sillä, että ihmisten oikeudet elämään ja terveyteen sekä niihin läheisesti liittyvä terveydenhuoltojärjestelmän kantokyky on kyetty turvaamaan. Toimenpiteitä on pandemian aikana tehty ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa lainsäädäntö ei ole kyennyt täysin vastaamaan nopeasti leviävään tartuntatautiin. Lisäksi olemassa olleesta lainsäädännöstä on ollut hyvin vähän vakiintunutta tulkintakäytäntöä. Suomessa on koronaviruksen seurauksena päädytty kaksi kertaa valmiuslain (1552/2011) käyttämiseen, mitä ei ole ennen koronaviruspandemiaa tapahtunut. Lainsäädännön puutteellisuudesta kertoo myös se, että tartuntatautien leviämisen ehkäisemisessä keskeistä tartuntatautilakia (1227/2016, TTL) on koronapandemian aikana muutettu toistuvasti.
Laajojen rajoitustoimenpiteiden keskeisimpiä pykäliä ovat olleet tartuntatautilain 58 § sekä väliaikaisesti voimassa olleet 58 a – 58 m §. Mainituista lainkohdista on käyty keskustelua Perustuslakiblogissa esimerkiksi Muukkosen ja Rautiaisen, Virikon ja Sairasen sekä Mattilan toimesta. Kirjoituksissa on avattu hyvin sitä, miten monimutkainen ja tulkinnanvarainen sääntelykehikko tartuntatautien leviämisen ehkäisemisessä on ollut. Esimerkiksi yleisen kokouksen ja yleisötilaisuuden käsitteiden tulkintaa aluehallintovirastot (avi) ovat muuttaneet eduskunnan oikeusasiamiehen antaman ratkaisun perusteella, millä on ollut vaikutusta TTL 58 §:n nojalla annettuihin rajoituspäätöksiin. Aluksi kokoontumisrajoitusten katsottiin koskevan muun muassa yhtiökokouksia, mutta linjausta muutettiin noin vuosi ensimmäisten rajoitustoimenpiteiden alkamisesta keväällä 2021. Rajoitukset ovat koskeneet esimerkiksi konsertteja, teatterinäytöksiä ja urheilutapahtumia, kun niihin ei ole saanut ottaa yleisöä tai yleisöä on saanut ottaa vain tietyn määrän kerrallaan (esimerkiksi 50 henkilöä). Yleisiä kokouksia ja yleisötilaisuuksia koskevien rajoitusten lisäksi voimassa ovat olleet esimerkiksi erilaisia hygieniavaatimuksia koskevat velvoitteet.
Toistaiseksi kansallisista tuomioistuimistamme, erityisesti hallintotuomioistuimista, ei ole tullut kovin paljon sellaisia julkaistuja päätöksiä, jotka olisivat koskeneet pandemian aikaisia rajoitustoimenpiteitä. Yksi merkittävimmistä tähän asti julkaistuista on korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) tuore vuosikirjapäätös KHO 2022:140, jossa on kyse Itä-Suomen aluehallintoviraston TTL 58 §:n nojalla antamasta yleisten kokousten ja yleisötilaisuuksien rajoituspäätöksestä. KHO katsoi, että aluehallintovirastolla oli ollut riittävät perusteet pitää kiellon määräämistä välttämättömänä.
Koronaviruspandemian aikana rajoittamista on monesti tehty osana tosiasiallista hallintotoimintaa, jolloin hallintopäätöksiä ei ole laadittu. Tämä on puolestaan näkynyt laillisuusvalvojien antamien ratkaisujen suurena määränä esimerkiksi kanteluasioissa. Pelkästään eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian (EOAK) käsiteltäväksi on koronaviruspandemian aikana vuosina 2020–2021 tullut yli 2 000 epidemiaan liittyvää laillisuusvalvonta-asiaa. Eniten EOAK:lle on tullut vireille terveydenhuoltoa, ylimpiä valtioelimiä sekä opetusta koskevia asioita (ks. esim. eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2021, s. 164). Eduskunnan oikeusasiamies on havainnut yhteiskunnassa useita epäkohtia pandemian aikana, muun muassa liikkumisvapauden, vierailukieltojen ja liiketoimintarajoitusten osalta (ks. lisää esim. Farzamfar & Salminen 2022). On lisäksi mainittava, että esimerkiksi juuri terveydenhuoltoa sekä myös sosiaalihuoltoa koskevissa asioissa eduskunnan oikeusasiamies ei ole ensisijainen valvontaviranomainen. Sosiaali- ja terveysasioissa ensisijaiset valvontaviranomaiset ovat aluehallintovirastot ja Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira, joille on mahdollista tehdä esimerkiksi kanteluita.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen CGAS v. Sveitsi -tuomio
Rajoitustoimenpiteisiin liittyen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 15.3.2022 asiassa Communaute genevoise d’action syndicale (CGAS) v. Sveitsi (21881/20) antanut tuomion koskien yleisten kokousten yleistä kieltoa (blanket ban on public meetings). Koronaviruspandemian alussa Sveitsissä kiellettiin 16.3.2020 liittoneuvoston (Federal Council) toimesta julkiset ja yksityiset tilaisuudet koronaviruksen torjumiseksi. Seitsemästä jäsenestä koostuva Sveitsin liittoneuvosto toimii Sveitsissä valtionpäämiehenä, hallituksena sekä maan korkeimpana toimeenpanevana viranomaisena. Mikäli sen antamaa kieltoa ei noudattanut, oli mahdollista saada sakkoja tai enimmillään jopa kolme vuotta vankeutta. Kieltoa lievennettiin myöhemmin saman vuoden keväällä ja kesällä asteittain, kuten Suomessakin rajoitusten kanssa toimittiin vuoden 2020 edetessä kesää kohti. Tartuntamäärien jälleen kasvaessa rajoitustoimenpiteitä tosin nähtiin kesän 2020 jälkeen Suomessa vielä useita, mikä on osoitus koronaviruspandemian eräänlaisesta syklisyydestä.
Valittajana EIT:ssä toimi ammattiyhdistys CGAS, jonka oli peruutettava toukokuun alkuun suunniteltu mielenosoitus, jollaisten järjestäminen kuului olennaisesti yhdistyksen tehtäviin. Valittaja totesi, ettei se enää pystynyt järjestämään yleisiä kokouksia ja mielenosoituksia. Suomessakin on pandemian aikana pääosin aluehallintovirastojen päätöksillä useaan otteeseen rajoitettu yleisiä kokouksia kuten mielenosoituksia. Sveitsissä rajoituksen rikkomisesta saattoi saada jopa kolme vuotta vankeutta, kun taas Suomessa kokoontumisrikkomuksesta voidaan kokoontumislain 26 §:n nojalla tuomita sakkoja.
EIT:n enemmistö katsoi äänin 4–3, että tapauksessa oli loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 11 artiklaa, jossa säädetään kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta.
EIS 11 artiklan mukaan:
”1. Jokaisella on oikeus rauhanomaiseen kokoontumis- ja yhdistymisvapauteen, mikä käsittää myös oikeuden perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa turvaamiseksi.
2. Näiden oikeuksien käyttämiselle ei saa asettaa muita kuin sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen edun turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Tämä artikla ei estä laillisten rajoitusten asettamista asevoimiin, poliisiin tai valtionhallintoon kuuluviin nähden heidän käyttäessään näitä oikeuksia.”
EIT:n tuomiossa nostettiin esiin, ettei Sveitsi ollut ilmoittanut sopimusvelvoitteista poikkeamisesta hätätilan aikana Euroopan neuvoston pääsihteerille, kuten EIS 15 artiklassa säädetään. EIT:n tuomio annettiin maaliskuussa 2022 kolmannesta jaostosta ja se otettiin syksyllä 2022 suuren jaoston käsiteltäväksi, eli tuomio ei ole lainvoimainen. Annettua tuomiota on mielenkiintoista tarkastella tarkemmin erityisesti valituskelpoisuuden sekä tartuntatautilain 58 §:ssä säädetyn näkökulmista. Rauhanomaista kokoontumisvapautta sekä oikeutta osoittaa mieltään voidaan pitää demokraattisen yhteiskunnan peruspilareina ja niiden rajoittamiselle tulee olla vahvat perusteet.
Valituskelpoisuutta koskevat edellytykset
Euroopan ihmisoikeussopimuksessa säädettyjen oikeuksien toteutumisen valvonta perustuu subsidiariteettiperiaatteeseen eli siihen, että jäsenvaltiot ovat ensisijaisia suhteessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen arvioimaan sopimuksen noudattamista. Tämä tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että kunkin jäsenvaltion kansallisissa tuomioistuimissa arvioidaan, onko ihmisoikeussopimusta noudatettu kussakin tapauksessa. Suomessa toimii tuomioistuinten lisäksi eduskunnan perustuslakivaliokunta, jolla on eräänlainen etukäteiskontrolli sen käsiteltäväksi tulevien lakiehdotusten arvioimisessa suhteessa muun muassa EIS:een.
EIS 35 artiklassa säädetään asian tutkittavaksi ottamisen edellytyksistä EIT:ssa. Tuomioistuin voi ottaa asian käsiteltäväkseen vasta kun siinä on turvauduttu kaikkiin kansallisiin oikeussuojakeinoihin. Suomessa yleisiä kokouksia ja yleisötilaisuuksia koskevista tartuntatautilain 58 §:n nojalla annetuista rajoituspäätöksistä voi siten valittaa EIT:een sen jälkeen, kun aluehallintoviraston päätöksestä on ensin valitettu hallinto-oikeuteen ja hallinto-oikeuden päätöksestä on haettu valituslupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta (ks. muutoksenhakijan valituskelpoisuudesta TTL 58 §:n mukaiseen päätökseen KHO 2020:108). Kun KHO on antanut päätöksensä, tulee valitus tehdä EIT:een neljän kuukauden kuluessa. Tämänkaltaisessa prosessissa kuluu Suomessa sekä myös muissa Euroopan neuvoston jäsenvaltiossa enemmän tai vähemmän aikaa.
Valittajana toiminut CGAS valitti EIT:een noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun rajoitukset olivat tulleet Sveitsissä voimaan. Valittaja totesi, että Sveitsin liittoneuvoston määräykset/asetukset ovat yleisesti sovellettavia säädöksiä, joihin ei voi kansallisesti hakea muutosta ja siksi valittaja ei turvautunut kansallisiin toimielimiin. Tilannetta voi verrata Suomessa koronaviruspandemian aikana annettuihin valtioneuvoston asetuksiin, joilla oli väliaikaisesti rajoitettu ravitsemisliikkeiden toimintaa tartuntataudin leviämisen ehkäisemiseksi. Oikeudellisesti arvioituna sillä on merkitystä, rajoitetaanko toimintaa suoraan valtioneuvoston antamalla asetuksella vai viranomaisen antamalla valituskelpoisella hallintopäätöksellä.
EIT:n enemmistö totesi tuomiossaan, ettei valittajalla ollut käytettävissään tehokasta oikeussuojakeinoa eikä valitus muutenkaan ollut ilmeisen perusteeton, joten tuomioistuin otti asian tutkittavaksi. EIT:n enemmistö totesi, että asetukset oli sinänsä mahdollista saattaa Sveitsin liittovaltion korkeimman oikeuden (Federal Court) arvioitavaksi, mutta liittovaltion korkein oikeus ei arvioinut asetusten perustuslainmukaisuutta, eikä niiden vaikutuksia kokoontumisvapauden kannalta (tuomion kohdat 57–58). EIT:n enemmistö piti huolestuttavana sitä, ettei toimenpiteiden oikeasuhtaisuuden arviointia voitu viedä kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi etenkin, kun yleinen kielto oli ollut voimassa pitkän aikaa (kohta 86). EIT:n jaostoratkaisussa puolestaan vähemmistöön jääneet kolme tuomaria (Ravarani, Seibert-Fohr ja Roosma) katsoivat, ettei valittaja ollut käyttänyt käytettävissä olevia kansallisia oikeussuojakeinoja ja EIT:n tuomion perustelut olivat siltä osin virheellisiä. Heidän mielestään valitusta ei olisi pitänyt hyväksyä EIT:n käsiteltäväksi vaan se olisi tullut jättää tutkimatta.
Suomessa korkein hallinto-oikeus on koronaviruspandemiaan liittyvässä vuosikirjapäätöksessään KHO 2022:63 (jaostoplenum) arvioinut tartuntatautilain nojalla annetun valtioneuvoston asetuksen valituskelpoisuutta. Tapauksessa valtioneuvoston asetuksella on tartuntatautilain 58 a ja i §:ien nojalla rajoitettu ravintoloissa muun muassa asiakkaiden enimmäismäärää sekä anniskelu- ja aukioloaikoja 1.1.–31.3.2022 välisenä aikana. Valittajana asiassa ollut osakeyhtiö katsoi, että asetuksella on ollut vaikutusta omaisuudensuojaan sekä elinkeinonharjoittamiseen ja että asia tulisi kyetä saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. KHO katsoi, etteivät asetukset ole valituskelpoisia hallintopäätöksiä. KHO totesi, että tartuntatautilain 58 a §, jonka nojalla valtioneuvoston asetukset on annettu, on tehty perustuslakivaliokunnan myötävaikutuksella (ks. PeVL 14/2020 vp) ja siinä on säädetty täsmällisesti niistä laajimmista mahdollisista elinkeinotoiminnan rajoituksista, jotka voidaan ottaa asetuksella käyttöön alueellisesti epidemiatilanteen niin vaatiessa. KHO viittasi muun ohella EIT:n CGAS v. Sveitsi -tuomioon ja katsoi, ettei asiassa ole poikkeuksellisia muutoksenhakijan oikeusturvaan ja tuomioistuimeen pääsyyn liittyviä perusteita ja jätti valituksen tutkimatta.
EIT:n Sveitsiä koskevassa CGAS-tuomiossa oli kyse siitä, että rajoitustoimenpiteet perustuivat hallituksen määräykseen/asetukseen, eikä niillä ollut parlamentin hyväksyntää. Suomessa tilanne valtioneuvoston asetusten suhteen KHO:n vuosikirjapäätöksessä oli siinä mielessä erilainen, että asetukset oli annettu eduskunnan säätämän lainsäädännön (tartuntatautilaki) nojalla. Yleisötilaisuuksia ja yleisiä kokouksia on Suomessa rajoitettu aluehallintovirastojen tekemillä hallintopäätöksillä, joista on ollut mahdollista valittaa hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeuden päätöksestä on ollut mahdollista hakea valituslupaa korkeimmasta hallinto-oikeudesta (ks. valitusluvan myöntämisen perusteista laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019) 111 §).
Yleisten kokousten kielto
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen enemmistö totesi CGAS-tuomiossa ristiriitaisten intressien olevan pandemian kontekstissa monimutkaiset. Tuomioistuin tunnisti sen, että koronavirus oli todella vakava uhka kansanterveydelle. Tuomioistuimen enemmistö totesi, että tiedot viruksen ominaisuuksista ja vaarallisuudesta olivat pandemian alkuvaiheessa hyvin rajalliset, mistä syystä valtioiden täytyi reagoida siihen nopeasti (kohta 84). EIT:n enemmistö katsoi, että asianmukaisten toimenpiteiden kiireellisyydestä johtuen ei välttämättä voida odottaa kovin syvällisiä kansallisia keskusteluja esimerkiksi parlamentissa toimenpiteiden hyväksymiseksi, mutta tällöin toimenpiteiden riippumaton ja tehokas valvonta on sitäkin tärkeämpää. Maaliskuussa 2020 ei Suomessakaan ehditty käymään kovin kattavaa julkista keskustelua ennen kuin poikkeusolot julistettiin ja valmiuslaki otettiin ensimmäisen kerran käyttöön.
EIT:n enemmistö katsoi, että asiassa oli rikottu EIS 11 artiklaa. Enemmistö perusteli ratkaisuaan rauhanomaisen kokoontumisvapauden merkityksellä demokraattiselle yhteiskunnalle ja erityisesti sillä, mikä merkitys kiellon yleisellä luonteella, sen huomattavan pitkällä kestolla sekä seuraamusten luonteella ja ankaruudella valittajana toimineelle ammattiyhdistykselle on ollut. EIT:n enemmistö katsoi, ettei asiassa ollut toimittu oikeassa suhteessa tavoiteltuihin päämääriin nähden. Enemmistö katsoi, että Sveitsillä oli tiettyä, ei kuitenkaan rajoittamatonta, harkintavaltaa (certain margin of appreciation) siinä, miten se päättää suojella EIS:en oikeuksia ja vapauksia. Lisäksi tuomioistuimen enemmistö perusteli ratkaisuaan sillä, etteivät Sveitsin kansalliset tuomioistuimet tarjonneet tehokasta oikeussuojaa käsiteltävänä olleena ajanjaksona. Tästä johtuen EIT:n enemmistö katsoi Sveitsin ylittäneen harkintavaltansa ja totesi, ettei EIS 11 artiklassa säädettyihin oikeuksiin puuttuminen ollut välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa (kohta 91).
EIT:n jaostoratkaisussa vähemmistöön jääneet kolme tuomaria puolestaan katsoivat, että EIT:n antama tuomio CGAS v. Sveitsi -asiassa kyseenalaistaa sveitsiläisten tuomioistuinten tarkoitukset sekä tekee olettamuksia ja johtopäätöksiä, jotka perustuvat todistamattomiin oletuksiin. Eriävässä mielipiteessä katsotaan, että EIT:n tuomion kohdassa 91 kirjoitetut perustelut jäävät abstraktille tasolle, kun siinä ei oteta kantaa esimerkiksi suunnitellun tapahtuman kokoon, odotettuun osallistujamäärään, viruksen leviämiseen, sairaaloiden ylikuormittumiseen sekä rokotteiden ja tehokkaiden hoitojen puutteeseen silloin käytettävissä olevin tiedoin. He katsovat, ettei EIT:n tuomio sisällä mitään konkreettista vaan se on abstrakti, eräänlainen tasapainotoimi, jossa oikeuksista ei kerrota konkreettisesti ja tehokkaasti. Lisäksi he pitävät kiistanalaisena sitä, onko kahta ja puolta kuukautta voitu pitää kovin pitkänä aikana, etenkin kun huomioidaan vuoden 2020 alun tilanne huolestuttavasta terveystilanteesta sekä silloin vallinneesta epävarmuudesta.
Kuten todettua, EIT:n tuomio on syksyllä 2022 otettu käsiteltäväksi suureen jaostoon, josta tuomiota ei vielä ole tullut. Onkin mielenkiintoista nähdä, mihin suuri jaosto asiassa päätyy ja ottaako se nyt vähemmistöön jääneiden tuomareiden esiin nostamia puutteita esiin. Voimme myös spekuloida sillä, olisiko tuomio ollut erilainen, jos Sveitsi olisi tehnyt EIS 15 artiklan mukaisen ilmoituksen Euroopan neuvoston pääsihteerille. Ilmoituksen tekemättä jättäminen on EIT:n tuomiossa katsottu tarpeelliseksi nostaa esiin. Enemmistö totesi, että koska ilmoitusta ei ollut tehty, oli Sveitsi siten täysin velvollinen noudattamaan EIS 11 artiklassa säädettyjä vaatimuksia, harkintavalta huomioiden.
On totta, että koronavirus on levinnyt eri maissa ja yksittäisten maiden sisälläkin hyvin eri tahtiin. Rajoitustoimenpiteiden arvioimisessa keskeiseksi nousseekin juuri sillä hetkellä vallinnut ja ennakoitavissa oleva tartuntatilanne sekä muun muassa sairaaloiden kuormitus. Koronaviruspandemia on osoittanut sen, ettei oikeudellisilla työkaluilla ole pystytty täysin perustelemaan annettuja päätöksiä, vaan päätöksenteossa on jouduttu huomioimaan esimerkiksi lääketieteellisiä ja epidemiologisia tekijöitä. Myös annetuilla rokotuksilla ja rokotuskattavuudella on vaikutusta rajoitustoimenpiteiden välttämättömyys- ja oikeasuhtaisuuspunninnassa. Tässä arvioinnissa on huomioitava kullakin hetkellä vallinnut tartuntataudin eräänlainen syklisyys ja sen ominaispiirteet. Tästä näkökulmasta arvioituna EIT:n vähemmistön näkemyksiä voidaan pitää perusteltuina, joskin toimenpiteitä olisi arvioitava siinä hetkessä, jossa päätös on tehty.
Kun tätä vertaa Suomeen, niin KHO:n vuosikirjapäätöksessä KHO 2022:140 on todettu, että aluehallintovirasto on perustanut rajoituspäätöksensä alueelliseen tietoon paikallisesta epidemiatilanteesta, joita koronaviruspandemian aikana ovat tuottaneet erityisesti THL sekä sairaanhoitopiirien yhteyteen perustetut pandemiaohjausryhmät. Epidemiatilanteen arvioinnissa olennaista on ollut muun muassa tartunnanjäljityksen tilanteella, sairaalahoidon kuormituksella sekä potilasturvallisuuden vaarantumisella. Painoarvoa on annettu myös viruksen eri varianteille. Asiassa KHO 2022:140 Itä-Suomen aluehallintoviraston päätös on annettu 30.12.2021 ja sen rajoitukset ovat kohdistuneet ajanjaksolle 31.12.2021–20.1.2022. Aluehallintovirasto on itse kumonnut päätöksensä ennen sen voimassaolon päättymistä 17.1.2022 ja määrännyt lievempiä toimenpiteitä. Aluehallintovirastojen rajoituspäätösten kohdalla mielenkiinto suuntautuu esimerkiksi helmikuun 2022 aikaan kohdistuneisiin TTL 58 §:n mukaisiin rajoituspäätöksiin, jotka olivat monella alueella siltä erää viimeisimmät yleisten kokousten ja yleisötilaisuuksien rajoittamista koskevat päätökset.
Aluehallintovirastojen rajoituspäätökset ovat voineet olla lainmukaisia, mutta eivät ihmisten mielestä välttämättä oikeasuhtaisia. Rajoituspäätökset ovat herättäneet Suomessa hyvin paljon keskustelua, eikä niitä ei ole aina pidetty oikeudenmukaisina. Viruksen leviäminen ei katso sitä, mistä syystä ihmiset ovat yhteen kokoontuneet. Virus todennäköisesti leviää yleisössä ihmisten keskuudessa pitkälti samalla tavalla riippumatta siitä, onko ravintolan nurkassa esiintymässä yksi trubaduuri vai ei. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Kari Kuusiniemi viittaa vuoden 2022 hallintotuomioistuinpäivien puheessaan tuomioistuimen näkökulmasta koronarajoituksista käytyyn keskusteluun. Hän muistuttaa, että tuomioistuimen tehtävä on arvioida sen tutkittavaksi saatetun asian lainmukaisuutta ja asia on ratkaistava lakien mukaan. Mikäli lainsäädäntö ei mahdollista tarpeellisiksi katsottuja rajoituksia, on lakeja muutettava.
KHO:n arvioitavana ollut aluehallintoviraston päätös on ollut yksi useista päätöksistä ja sekin on kohdistunut vain kolmen viikon ajanjaksolle vuoden 2022 alkuun. KHO:n vuosikirjapäätös on merkittävä, mutta se on silti ollut valitus vain yhdestä aluehallintoviraston rajoituspäätöksestä, joka on annettu tietyn kontekstin vallitessa (rokotustilanne, terveydenhuollon kantokyvyn tilanne, kuten potilaiden määrä teho-osastoilla ja tartuntamäärien kehitys). Se ei siten välttämättä tarkoita sitä, että kaikki aluehallintovirastojen TTL 58 §:n nojalla tekemät rajoituspäätökset olisivat olleet välttämättömiä, oikeasuhtaisia tai tarkoituksenmukaisia. Voi myös olla, ettei uusia KHO:n vuosikirjapäätöksiä ole oletettavissa, mikäli aluehallintovirastojen päätökset katsotaan hallinto-oikeuksissa lainmukaisiksi eikä KHO katso valitusluvan myöntämiselle hallinto-oikeuksien päätöksistä olevan perusteita. Joka tapauksessa tartuntatautilainsäädännön uudistamiselle on Suomessa merkittävä tarve, jotta lainsäädäntömme ja siten myös yhteiskuntamme on valmiimpi tulevia tartuntatauteja varten.
Ville Vikman, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
Kirjoittaja työskentelee Suomen Akatemian yhteydessä toimivan Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa JuRe (Oikeudenmukainen toipuminen pandemiasta? Perustuslailliset oikeudet, legitiimi hallinta ja saadut opit) -hankkeessa, jossa tutkitaan politiikan, hallinnon ja oikeuden näkökulmista, kuinka koronapandemiasta palautuminen voi tapahtua oikeudenmukaisella ja hyväksyttävällä tavalla (www.jure.fi
Perustuslakiblogi 
Vastaa