Hallitus esitti 9. kesäkuuta eduskunnalle muutoksia rajavartiolakiin muun muassa muuttoliikettä hyödyntävään hybridivaikuttamiseen varautumiseksi. Valmiuslaki tai rajavartiolaki eivät nykyisellään sisällä mahdollisuutta keskeyttää kansainvälistä suojelua koskevien turvapaikkahakemusten vastaanottoa kokonaan. Nyt ehdotetulla rajavartiolain muutoksella halutaan, että valtioneuvosto voisi keskittää kansainvälisen suojelun hakemisen yhteen tai useampaan rajanylityspaikkaan. Sen sijaan turvapaikkahakemusten vastaanottamisen täydellinen keskeyttäminen on esityksen mukaan mahdotonta Suomen kansainvälisten velvoitteiden nojalla (HE 94/2022 vp., s. 8).
Hallintovaliokunta katsoi 15. kesäkuuta annetussa lausunnossaan HaVL 19/2022 vp., että lainsäädäntöön olisi lisättävä säännös, joka mahdollistaisi “väliaikaisesti ja poikkeuksellisen äärimmäisessä tilanteessa” turvapaikkahakemusten keskittämisen muualle kuin vieraan valtion vastaiselle rajanylityspaikalle, jos kyseinen vieras valtio käyttäisi maahantuloa Suomen painostamisen välineenä (s. 12). Valiokunta siis hyväksyi aiemmin esitetystä kritiikistä ja lausuntoon jätetystä eriävästä mielipiteestä (s. 16) huolimatta hallituksen esitykseen sisältyvän mahdollisuuden turvapaikkahakemusten keskittämisestä täydellisen keskeyttämisen sijaan, kunhan rajanylityspaikka johon hakemukset keskitettäisiin ei sijaitsisi itärajalla.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on tuoda esiin mahdollisuus turvapaikkahakemusten vastaanottamisen keskeyttämiseen eli ns. rajojen sulkemiseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämän hätätilapoikkeuksen avulla tilanteissa, joissa vieras valtio kohdistaa Suomeen voimankäytön tasolle nousevaa vaikuttamista välineellistetyn maahanmuuton muodossa. Tällaiset toimenpiteet tulisi kuitenkin toteuttaa valmiuslakiin eikä rajavartiolakiin tehtävin muutoksin hätätilapoikkeuksen luonteesta johtuen. Tämä kirjoitus tiivistää tänä keväänä valmistuneen graduni argumentaation keskeisiltä osiltaan, jossa käsitellään turvapaikanhakijoiden käyttöä painostuskeinona toisaalta kansainvälisen oikeuden mukaisen voimankäytön näkökulmasta ja toisaalta vastaanottajavaltion ihmisoikeusvelvoitteita Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja EU:n perusoikeuskirjan nojalla. EU:n turvapaikkajärjestelmää koskeva sääntely ei kuulu tämän kirjoituksen alaan.
Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää rajojen sulkemisen
Todettakoon heti alkuun, että hallituksen esityksessä mainittu päätelmä rajojen sulkemisen mahdottomuudesta voimassaolevien ihmisoikeusvelvoitteiden nojalla pitää paikkansa. Oikeus turvapaikkaan henkilökohtaisen vainon perusteella on perustavanlaatuinen ihmisoikeus, joka on kirjattu muun muassa EU:n perusoikeuskirjan 18 artiklaan. Tämä oikeus ei kuitenkaan ole yksilön ehdoton oikeus: valtioilla on oikeus hallinnoida pääsyä ja maahanmuuttoa alueelleen ja esimerkiksi selvittää turvapaikan saamisen edellytykset hakemuksen jättämisen jälkeen. Jollei henkilö täytä turvapaikan saamisen edellytyksiä, häneltä voidaan evätä pääsy valtion alueelle (ks. esim. sisäministeriön julkaisu välineellistettyä maahanmuuttoa koskevan lainsäädännön muutostarpeista, s. 25-32).
Euroopan ihmisoikeussopimuksen (jäljempänä EIS) määräykset kuitenkin rajoittavat valtion täysivaltaisuutta turvapaikka-asioissa. EIS 3 artiklan mukainen palautuskielto (non-refoulement) estää turvapaikanhakijoiden palauttamisen olosuhteisiin, joissa heitä
odottaa kidutus tai epäinhimillinen kohtelu. Sama palautuskielto on myös kirjattu Suomen perustuslain 9 §:n 4 momenttiin ja EU:n perusoikeuskirjan 19 artiklaan. Palautuskiellon soveltamisalan ulkopuolelle jäävissä tapauksissa EIS:n neljännen lisäpöytäkirjan 4 artikla ja EU:n perusoikeuskirjan 19 artikla sisältävät ulkomaalaisten joukkokarkotuksen kiellon, jota sovelletaan kaikkiin karkotuspäätöksiin. Tämän kiellon mukaisesti henkilöiden karkotus maasta on sallittua vain, jos se tehdään henkilökohtaisten olosuhteiden pohjalta laaditun arvion perusteella.
Euroopan ihmisoikeussopimuksen, samoin kuin muiden ihmisoikeussopimusten mukaiset velvoitteet ovat voimassa siitä hetkestä lukien, kun henkilöt ovat näihin velvoitteisiin sitoutuneen valtion lainkäyttöpiirissä (jurisdiction). Esimerkiksi kun turvapaikanhakijat kohtaavat valtion poliisi- tai rajaviranomaisen raja-alueella ja kertovat tälle haluavansa jättää turvapaikkahakemuksen, he ovat valtion lainkäyttöpiirissä ja heihin sovelletaan EIS:n säännöksiä. Tästä johtuen ajatus rajojen sulkemisesta on saavuttanut suosiota eurooppalaisten valtioiden pyrkiessä rajoittamaan maahanmuuttoa: jos turvapaikanhakijat saadaan pidettyä oman alueen “ulkopuolella,” heille suotuja oikeuksiakaan ei tarvitse ottaa huomioon. Esimerkiksi Puola sulki rajansa syksyllä 2021 Valko-Venäjän käynnistettyä välineellistetyn maahanmuuton operaation naapurimaitaan vastaan.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (jäljempänä EIT) on ennen viimeisintä Valko-Venäjän ja Puolan välistä rajakriisiä alkunsa saaneissa tapauksissa MK vastaan Puola ja DA vastaan Puola katsonut rajojen sulkemisen turvapaikanhakijoilta rikkovan EIS 3 artiklan palautuskieltoa ja ulkomaalaisten joukkokarkotuksen kieltoa. Nämä artiklat yhdessä edellyttävät, että turvapaikanhakijoilla on oltava todellinen mahdollisuus jättää hakemus kohdemaassa ja hakemukset on käsiteltävä asianmukaisesti. Hakijoiden pääsyä kohdevaltion alueelle ei saa estää, jos he voivat uskottavasti vedota palautuskiellon perustaviin seikkoihin (paitsi jos kielletyn palautuksen riski saadaan jotenkin muuten ehkäistyä, ks. MK v Puola 177 kohta) eikä heitä saa käännyttää automaattisesti hakemuksen jättämisen jälkeen ilman hakemuksen ja henkilökohtaisten olosuhteiden tosiasiallista tutkimista. Etenkin Schengen-alueen ulkorajavaltioilla on erityinen velvollisuus pitää huoli siitä, että turvapaikanhakijoilla on aito ja tehokas mahdollisuus päästä kohdevaltion alueelle turvapaikkahakemuksen jättämistä varten (ND ja NT vastaan Espanja 209 kohta, ks. myös Shahzad vastaan Unkari 62 kohta). Tämä ei kuitenkaan edellytä vapaan pääsyn sallimista maahan: jos turvapaikanhakijat esimerkiksi joukkovoiman avulla pyrkivät pääsemään kohdemaahan laillisten rajanylityspaikkojen ulkopuolella, heidän pääsynsä voidaan estää (ND ja NT vastaan Espanja, 210 kohta).
EIS:n määräysten nojalla on selvää, ettei rajan sulkeminen turvapaikanhakijoilta tule normaalitilanteessa kyseeseen. Sekä palautus-, että joukkokarkotuksen kielto on muotoiltu ehdottomasti, eikä mahdollisuutta niiden soveltamisalan rajoittamiseen ole. Turvapaikanhakijoilla on oltava todellinen mahdollisuus jättää hakemus kohdevaltiossa ja heidän maastapoistonsa on perustuttava henkilökohtaisiin seikkoihin: summittainen tietyn ihmisryhmän automaattinen käännytys tai karkotus ei ole sallittua edes tilanteissa, joissa turvapaikanhakijoiden motiiveja epäiltäisiin ennen kuin turvapaikan saamisen perusteet tai niiden puuttuminen on tutkittu jokaisen hakijan kohdalla henkilökohtaisesti.
Poikkeaminen EIS:n määräyksistä hätätilanteessa
Vaikka EIS 3 artiklan mukaista palautuskieltoa ja 4 lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaista ulkomaalaisten joukkokarkotuksen kieltoa ei voida rajoittaa, EIS 15 artiklan nojalla sopimusvelvoitteista voidaan kuitenkin poiketa (derogate) sodan tai muun “kansakunnan elämää uhkaavan” hätätilanteen aikana. EIS 3 artiklan mukaisesta palautuskiellosta ei voida poiketa missään tilanteessa, sen sijaan ulkomaalaisten joukkokarkotuksen kiellosta poikkeaminen on mahdollista EIS 15 artiklan nojalla.
Poikkeaminen EIS:n määräyksistä edellyttää hätätilan eli poikkeuksellisen kansakuntaan kohdistuvan uhkan olemassaoloa. EIT:n mukaan valtioilla on laaja harkintavalta kyseisen uhkan toteamisessa (A ja muut vastaan Yhdistynyt kuningaskunta 173 kohta), mutta uhkan on joka tapauksessa oltava välitön ja poikkeuksellinen niin, ettei sen torjuminen normaaleja viranomaisten toimivaltuuksia käyttäen ole mahdollista (esim. The Greek case 113 kohta). Välittömyyden vaatimus ei kuitenkaan edellytä, että poikkeava valtio odottaisi kunnes uhkaava hätätilanne on tapahtunut (A ja muut vastaan Yhdistynyt kuningaskunta 177 kohta), vaan sallii poikkeamisen sopimusvelvoitteista myös etukäteen.
EIT on hyväksynyt esimerkiksi paikalliset tai alueelliset levottomuudet, kuten Pohjois-Irlannin levottomuudet 15 artiklan mukaiseksi hätätilaksi (Irlanti vastaan Yhdistynyt kuningaskunta, 205 ja 212 kohta). Tällaisia tilanteita ei voida pitää esimerkiksi valtiollista voimankäyttöä vakavampina, jolloin lienee selvää, että EIS 15 artiklan mukainen hätätilapoikkeus olisi mahdollinen ainakin kansainvälisen oikeuden mukaisissa kielletyn voimankäytön tilanteissa.
Poikkeuksen tekeminen edellyttää EIS 15 artiklan 2 kappaleen mukaisesti ilmoituksen tekemistä Euroopan neuvoston pääsihteerille. Suomessa tällainen ilmoitus ja poikkeus tapahtuu valmiuslain käyttöönoton kautta, joka toimii poikkeusolojen laajennettujen toimivaltuuksien kontrollina. On kuitenkin huomionarvoista, ettei äskettäin eduskuntaan tuotu ehdotus uudesta valmiuslain hybridiuhkiin vastaavasta poikkeusolomääritelmästä sisällä valmiuslain 5 §:n 2 momentin mukaisen Euroopan neuvostolle tehtävän hätätilailmoitusvelvollisuuden laajentamista tähän poikkeusoloperusteeseen, vaan kyseinen mahdollisuus poiketa EIS:n ja muiden ihmisoikeussopimusten velvoitteista on edelleen rajattu vain valmiuslain 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaiseen aseelliseen hyökkäykseen tai sen välittömään uhkaan.
EIS:n lisäksi rajan sulkeminen edellyttäisi myös EU:n peruskirjasta poikkeamista, jonka 18 artikla takaa oikeuden turvapaikkaan. Sisäministeriön helmikuussa 2022 julkaistun selvityksen mukaan kyseisen artiklan rakenteen ja sanamuodon perusteella turvapaikkaoikeutta ei kuitenkaan voida pitää “subjektiivisena tai ehdottomana oikeutena” (s. 26). Oikeuskirjallisuudessa on esitetty sekä päinvastaisia (esim. täällä, s. 131) että vastaavankaltaisia (täällä, s. 113) näkemyksiä peruskirjan 18 artiklan sisällöstä. Oli kyseisen artiklan sisältö mikä tahansa, siitä voidaan kuitenkin poiketa kahdella vaihtoehtoisella tavalla. Ensinnäkin poikkeaminen EU:n peruskirjassa turvatuista oikeuksista on mahdollista vastaavalla tavalla kuin EIS 15 artiklan nojalla: Euroopan unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään (X, Y ja Z, 8 kohta) jakanut peruskirjan mukaiset oikeuden absoluuttisiin eli niihin, joista ei missään tilanteissa voida poiketa (derogate) ja toisaalta niihin, joista voidaan poiketa, 18 artikla mukaan lukien. Vaihtoehtoisesti peruskirjan 52 artiklan 2 kohdan nojalla EU:n perustamissopimuksiin perustuvia oikeuksia on sovellettava perustamissopimuksien mukaisella tavalla, mikä peruskirjan 18 artiklan mukaisen turvapaikkaoikeuden perustuessa alun perin Euroopan unionin toiminnasta annetun sopimuksen 78 artiklaan ja sen edeltäjiin tarkoittaisi EU:n turvapaikkajärjestelmän sisältämien poikkeuksien mahdollistamista myös 18 artiklan takaaman turvapaikkaoikeuden osalta.
Välineellistetty maahanmuutto voimankäyttönä
Nyt käytävä keskustelu liittyy välineellistettyyn maahanmuuttoon hybridivaikuttamisen muotona, jota esimerkiksi Valko-Venäjä hyödynsi naapureitaan vastaan vuoden 2021 loppupuolella. Jotta itärajan sulkeminen olisi tällaisen ilmiön yhteydessä mahdollista, tulisi toiminnan yltää EIS 15 artiklan mukaisen muun hätätilan, kuten esimerkiksi valtiollisen voimankäytön tasolle.
Käsitteelle “välineellistetty maahanmuutto” ei tällä hetkellä ole yleisesti hyväksyttyä oikeudellista määritelmää. Ehdotetun Schengenin rajasäännöstön muutoksen mukaan maahanmuuton “välineellistämisellä” tarkoitettaisiin tulevaisuudessa EU:ssa tilannetta, jossa
“jokin kolmas maa ohjaa unioniin laittomia muuttovirtoja kannustamalla aktiivisesti kolmansien maiden kansalaisia siirtymään unionin ulkorajoille tai helpottamalla sitä, joko omalta alueeltaan tai sen kautta edelleen tällaisille ulkorajoille, silloin kun tällaiset toimet edustavat kolmannen maan tavoitetta horjuttaa unionin tai jonkin jäsenvaltion vakautta ja ovat omiaan vaarantamaan keskeiset valtiolliset tehtävät, kuten sen alueellisen koskemattomuuden, yleisen järjestyksen ylläpitämisen tai sen kansallisen turvallisuuden suojaamisen. “
Yhdysvaltalainen professori Kelly Greenhill on vuonna 2010 lanseerannut läheisen käsitteen coercive engineered migration, jolla viitataan tietoiseen rajat ylittävien väestöliikkeiden luomiseen sotilaallisten, poliittisten tai taloudellisten myönnytysten saamiseksi kohdevaltiolta (s. 13). Valtion toimesta tapahtuva Greenhillin tarkoittama ja ehdotetussa EU-määritelmässä kuvattu maahanmuuton välineellistäminen suuressa mittakaavassa (kuten esimerkiksi Valko-Venäjän ja Puolan välillä nähty rajakriisi loppuvuodesta 2021, joka koski ajoittain jopa 20 000 ihmistä) voi täyttää kansainvälisen oikeuden rikkomuksen tunnusmerkistön esimerkiksi toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumisena (ks. esim. sisäministeriön julkaisu, s. 41) sekä kaikkein pahimmissa tapauksissa myös kielletyn voimankäytön tunnusmerkistön.
YK:n peruskirjan mukainen voimankäytön kielto soveltuu myös muihin voimankäytön muotoihin kuin perinteiseen, asevoimin toteutettavaan väkivaltaan, kuten esimerkiksi kyberoperaatioihin, jotka tuottavat vastaavia seurauksia kuin kineettiset sotilaalliset operaatiot. Voimankäytön tunnusmerkistö voi täyttyä suoraan maahanmuuton välineellistämisessä ihmisten lähettämisen myötä, jos kyseessä on tietoinen, riittävän laaja (ks. esim Fisheries Jurisdiction (Spain v Canada) (Jurisdiction of the Court) 1998 ICJ Rep 432, 83 kohta) vaikuttaminen vastaanottajavaltion kykyyn hallinnoida sisäistä turvallisuutta alueellaan tai turvata alueellista koskemattomuuttaan.
Jos lähettäjävaltio esimerkiksi tietoisesti, painostaakseen vastaanottajavaltion taipumaan tahtoonsa jossakin asiassa, lähettää suuren joukon ihmisiä, varustaa heidät voimankäyttövälineillä ja/tai yllyttää heidät väkivaltaisuuksiin vastaanottajavaltion alueella, voidaan toiminnan tilanteen konteksti ja lähettäjän tarkoitukset huomioon ottaen mahdollisesti katsoa täyttävän kielletyn voimankäytön tunnusmerkistön. Hypoteettisessa, laajamittaisessa välineellistetyn maahanmuuton tilanteessa, jossa vastaanottajan resurssit
ovat turvapaikkahakemusten käsittelyn ja rajaturvallisuuden ylläpidon vuoksi tiukilla, voi lähettäjä halutessaan toteuttaa esimerkiksi samanaikaisia muita hybridivaikuttamisen keinoja kohdeyhteiskunnan lamauttamiseksi ja mahdollisen sotilaallisen operaation mahdollistamiseksi. Suoraan turvapaikanhakijoiden lähettämisen sijaan tilanne voi yltää lähettäjävaltion voimankäytön tasolle myös epäsuorasti vastaavalla tavalla kuin aseellisten ryhmittymien lähettämisen ja toisen valtion alueella varustamisen yhteydessä sekä toisaalta, jos tilannetta käytetään hyväksi valtiollisten asevoimien toteuttamia voimankäytön tasolle yltäviä operaatioita varten (ks. Valko-Venäjän toimien osalta täällä ja täällä, kansainvälisen oikeuden mukaisista määritelmistä ks. esim. ulkoministeriön julkaisu vuodelta 2015 ja sisäministeriön julkaisu vuodelta 2022, s. 41).
Sen sijaan YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisen aseellisen hyökkäyksen, joka Kansainvälisen tuomioistuimen mukaan on “voimankäytön vakavin muoto” tunnusmerkistön täyttyminen ja siten valtiollisen itsepuolustusoikeuden aktualisoituminen ei liene järin todennäköistä tilanteissa, joihin ei liity suoranaisen valtiollisen asevoiman käyttöä. Myöskään vastatoimet (countermeasures) eivät tule kyseeseen välineellistetyn maahanmuuton yhteydessä, sillä niillä ei saada puuttua absoluuttisten ihmisoikeuksien, kuten kidutuksen kiellon ja siten palautuskiellon noudattamiseen (ks. sisäministeriön julkaisu, s. 41-42 sekä ARSIWA 50 artikla).
Poikkeaminen käytännössä – uhrataanko ihmisoikeudet?
Riittävän vakava välineellistetyn maahanmuuton tilanne, esimerkiksi laajuudeltaan Valko-Venäjän ja Puolan välistä tilannetta vuonna 2021 vastaava tai sitä laajempi tilanne voi siis nousta jopa kielletyn voimankäytön tasolle ja siten perustella hätätilapoikkeuksen tekemisen ulkomaalaisten joukkokarkotuksen kiellosta. Valtiolla ei kuitenkaan ole rajatonta harkintavaltaa poikkeuksen tekemisessä: EIS 15 artikla sallii vain sellaisten toimenpiteiden käytön, joita kyseinen hätätila “välttämättä vaatii.” Näin ollen hätätilapoikkeuksenkin yhteydessä on noudatettava välttämättömyys- ja suhteellisuusperiaatetta, eikä toimenpide saa olla ristiriidassa valtion muiden kansainvälisten velvoitteiden, kuten esimerkiksi syrjintäkiellon kanssa.
EIT:n ratkaisukäytäntö syrjintäkiellon osalta ei kuitenkaan estä erottelua ulkomaalaisten ja kansalaisten välillä (A ja muut vastaan Yhdistynyt Kuningaskunta 186 kohta) ja sallii sinänsä syrjivien toimenpiteiden käytön kansallisen turvallisuuden turvaamiseksi (Konstantin Markin vastaan Venäjä 137 kohta), kunhan toimet ovat suhteellisia loukattuun intressiin nähden (Molla Sali vastaan Kreikka 135 kohta, Fabris vastaan Ranska 56 kohta). Tämän suhteellisuuden arvioinnissa valtioilla on tietty harkintavalta (ks. täällä 71 – 72 kohta).
Kuten edellä on kuvattu, välineellistetyn maahanmuuton yltäminen esimerkiksi voimankäytön tasolle ei tapahdu hetkessä. Tällainen määritelmä sisältää monia edellytyksiä etenkin tilanteen laajuuteen ja vaarallisuuteen liittyen. Oma arvioni on, että kyseisenkaltaisessa tilanteessa EIS 4 lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaisesta joukkokarkotuksen kiellosta poikkeaminen esimerkiksi siten, että turvapaikkahakemusten vastaanottaminen Suomea kohtaan voimaa tällä tavoin käyttävästä valtiosta keskeytetään valmiuslakiin lisätyllä poikkeusoloperusteella ja toimivaltuudella kokonaan tietyllä raja-alueella ja rajatuksi ajaksi tasapainottaa kilpailevat intressit niin, ettei syrjintäkiellon mukaista suhteellisuusperiaatetta loukata. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei kyseisenlaisessa tilanteessa Suomella ole muuta keinoa puolustautumiseen kuin rajoittaa turvapaikkahakemusten vastaanottamista. Valtiollinen itsepuolustus, samoin kuin kollektiivinen itsepuolustus, on sallittu vain aseellisen hyökkäyksen yhteydessä, eikä sellaisen toteuttamista turvapaikanhakijoiden “avulla” toteutettua hyökkäystä vastaan ole missään määrin inhimillistä edes ajatella. Kun myös vastatoimet ovat poissa pelistä, jää YK:n peruskirjan järjestelmän tarjoamaksi työkaluksi turvallisuusneuvoston päätösten odottaminen. Olisi kuitenkin kohtuutonta olettaa, että Suomi jäisi vain odottamaan mahdollista turvallisuusneuvoston päätöstä, etenkin ottaen huomioon Venäjän mahdollisuus estää päätökset joilla kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä voisi tulla Suomen avuksi.
Vaikka joukkokarkotuksen kiellosta poikkeaminen on sallittua, palautuskiellosta ei voida poiketa missään tilanteessa. Palautuskielto kuitenkin soveltuu vain tilanteisiin, joissa turvapaikanhakija on päässyt valtion lainkäyttöpiiriin ja lisäksi on kidutuksen tai muun epäinhimillisen kohtelun vaarassa palautuksen myötä. Vaikka välineellistetyn maahanmuuton tilanne voikin todennäköisesti sisältää myös tällaisen tilanteen vaaran lähettäjävaltiossa tai edelleen kolmannessa valtiossa, ei palautuskieltoa voida rikkoa ellei turvapaikanhakija koskaan päädy Suomen lainkäyttöpiiriin. Esimerkiksi tapauksissa MK vastaan Puola ja DA vastaan Puola EIT totesi Puolan rikkoneen nimenomaisesti joukkokarkotuksen kieltoa palauttaessaan automaattisesti hakijat takaisin Valko-Venäjän puolelle ja kieltäytyessään tutkimasta näiden turvapaikkahakemuksia (ks. MK vastaan Puola kohdat 208-211 ja DA vastaan Puola kohdat 82-84). Jos Suomi päättäisi poiketa tästä kiellosta EIS 15 artiklan nojalla, voitaisiin mahdolliset rajan yli päässeet turvapaikanhakijat palauttaa takaisin Venäjälle.
Tällainen tulkinta on toisaalta varsin riskialtis, sillä automaattinen karkotus estää käytännössä palautuskiellon toteutumisen kyseisten turvapaikanhakijoiden osalta. Lisäksi voitaisiin argumentoida, että Suomen puolelle päässeet hakijat ovat jo valtion lainkäyttöpiirissä, jolloin myös poikkeusoloissa noudatettava palautuskielto soveltuisi automaattisesti. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kuvatunlaisen poikkeuksen jokaisessa vaiheessa arvioitaisiin tarkoin rajoituksen ja poikkeuksen välttämättömyyttä ja suhteellisuutta niin, että perusoikeuksia rajoitetaan vain siinä määrin kuin on ehdottomasti tarpeen uhkaavan tilanteen torjumiseksi. Tärkein tae tämän harkinnan toteutumiselle on rajan täydellisen sulkemisen asettaminen valmiuslain käyttöönoton taakse: lainsäädäntö ei edes tunne muita tilanteita, joissa EIS:n sopimusvelvoitteista poikkeaminen olisi mahdollista. Muussa tapauksessa vastaavanlainen voimakas turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksien rajoittaminen ei ole enää tasapainossa puolustettavien etujen kanssa.
Juri Huttunen, OTM
Perustuslakiblogi 
Jätä kommentti