Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs’, Jumala,
ihmeitäs’ julistaapi
se vuosi vuodelta.
Kulttuurisen ja uskonnollisen tradition välisen rajan piirtäminen on eittämättä hyvin haastavaa. Selvää vastausta siihen, onko esimerkiksi yllä lainattua suvivirttä tai kouluissa esitettäviä joulukuvaelmia pidettävä enemmän uskonnollisina vai kulttuurisina ei varmasti ole olemassakaan, ja monien näkökulmasta koko kysymyksenasettelua voidaan varmasti pitää lähes mielettömänä.
Valtiosääntöisestä näkökulmasta kyseinen rajanveto on kuitenkin mielenkiintoinen siksi, että myös perustuslakivaliokunta on uskonnonvapauslain uudistamisen yhteydessä antamassaan mietinnössä (PeVM 10/2002 vp) ilmaissut suhteessa koulujen juhlatraditioihin oman kantansa kyseiseen problematiikkaan.
Kyseisessä mietinnössään perustuslakivaliokunta katsoi, ettei tiettyjä kouluissa harjoitettavia traditioita ollut pidettävä uskonnon harjoittamisena vaan osana suomalaista kulttuuria. Osana suomalaista kulttuuria niitä ei katsottu ongelmallisiksi niin sanotun negatiivisen uskonnonvapauden kannalta. Näin ollen oppilaiden osallistumista tällaisiin käytänteiseen ei valiokunnan mukaan tullut pitää sellaisena uskonnon harjoittamisena, joka edellyttäisi huoltajien tai oppilaiden suostumusta. Nimeämällä kouluissa harjoitetut traditiot kansallis-kulttuurisiksi uskonnollisten sijaan, perustuslakivaliokunta siis ikään kuin poisti kyseisistä käytännöistä niiden uskonnonvapauteen liittyvän problematiikan, ja näin ainakin näennäisesti vapautti ne perusoikeuksien kannalta ongelmallisesta uskonnollisesta painolastistaan.
Itselleni ongelma tässä perustuslakivaliokunnan reilut kymmenen vuotta sitten tekemässä rajanvedossa ja sen sisältämässä perusajatuksessa on seuraava: kun on kyse joukosta erinäisiä traditioita, joiden nimeäminen joko uskonnollisiksi tai kulttuurisiksi on äärimmäisen vaikeaa, jollei jopa mahdotonta, tuntuu hyvin ongelmalliselta suorittaa rajanveto oikeudellisesti tavalla, jossa traditioilta ikään pyyhittiin pois niille hyvin olennainen uskonnollinen ulottuvuus. Vaikka tunnistaisimmekin jonkin tradition laajemman kulttuurisen merkityksen, ei tämä sinänsä muuta sitä seikkaa, että kyseiseen traditioon liittyy keskeisesti myös uskonnollinen ulottuvuus.
Koulutraditioiden uskonnollisesta merkityksestä kertonee jo se, että asiaa on pitänyt esillä erityisesti kristillis-demokraattisen puolueen puheenjohtaja ja sisäministeri Päivi Räsänen, joka itse kutsuu kyseisiä traditioita nimenomaan kristillisiksi. Nimenomaan kristillisinä traditioina tarkasteltuina näihin käytänteisiin liittyy kuitenkin yksilöiden uskonnonvapauden kannalta kaikki ne ongelmat, joiden vuoksi perustuslakivaliokunta alun perin rajasi ne osaksi uskonnonvapauden kannalta ongelmattomaksi katsottua suomalaista kulttuuria.
Syy siihen, miksi yksipuolisesti kristillisten traditioiden esiintuominen yleistä oppivelvollisuutta toteuttavien julkisten koulujen juhlissa on ongelmallista, on ennen kaikkea uskonnollinen ja vakaumuksellinen yhdenvertaisuus. Se edellyttää, että julkisen vallan järjestämän koulujärjestelmän toteuttamisessa tulee pyrkiä jokaisen uskonnon ja omantunnon vapauden samanaikaiseen optimoimiseen, olkoonkin, että tämä käytännössä tapahtuu usein hyvin rajallisin ja yksittäisten ihmisten oman kokemusten kannalta vajavaisin lopputuloksin. Nimenomaan jokaisen yksilön oikeuksien optimaaliseksi suojaamiseksi valtion tulee pyrkiä pysyttelemään suhteessa vakaumuksiin mahdollisimman neutraalina ja puolueettomana siitä huolimatta, että täydellinen neutraliteetti sinänsä on tavoitteena saavuttamaton. On olemassa vähemmän ja enemmän syrjiviä järjestelyjä, ja näistä julkinen valta on velvollinen valitsemaan yhdenvertaisesti kaikkien oikeuksia edistäviä ratkaisuja.
Koska erittäin olennainen osa suomalaisista kulttuurisista traditioista sisältää erilaisia liittymäkohtia evankelis-luterilaiseen uskoon, vaaditaan erityistä tarkkuutta sen tunnistamisessa, milloin tällaiset käytänteet muodostavat ongelman yksilöiden oikeuksien kannalta. Käytänteiden asettaminen uskonnon ja kulttuurin välisen erottelun poliittisesti tarkoituksenmukaiselle puolelle ei kuitenkaan sellaisenaan riitä tekemään toimista yksilöiden uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta hyväksyttäviä. Tarvitsemme tässä suhteessa hienovaraisempaa, rehellisempää ja yksilön oikeudet vakavasti ottavaa arviota kyseisten käytänteiden luonteesta. Uskonnollisia ulottuvuuksia sisältäviä julkiseen valtaa liittyviä traditioita tulisi uskonnon- ja omantunnonvapauden kannalta tarkastella uskonnollisina, ja näin myös osallistumista niihin suostumusta edellyttävinä.
Itselleni tuntuu varsin vaikealta tunnistaa riskiä, joka sisältyy siihen, että koteihin ilmoitetaan suvivirsistä, tai että niistä jopa kokonaan luovutaan. Ihmisiä ja yhteiskuntaa yhdistäviä siteitä lienee julkiseen tilaan löydettävissä myös muodoissa, jotka paremmin huomioivat kaikkien vakaumukset ja niihin liittyvät perustavanlaatuiset oikeudet. Kulttuuriset traditiot muuttuvat ja niitä on myös aika ajoin ihmisten näkemysten muuttuessa syytä muuttaa.
Johannes Heikkonen
OTM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto
Perustuslakiblogi 
”julkisen vallan järjestämän koulujärjestelmän toteuttamisessa tulee pyrkiä jokaisen uskonnon ja omantunnon vapauden samanaikaiseen optimoimiseen”
Itse lähtisin liikkeelle siitä, että vanhemmilla on ensisijainen oikeus päättää alaikäisten lastensa kasvatuksesta (ml uskonto), kun emme elä esim DDR:ssä. Ja vanhemmat ovat tavallaan delegoineet osan kasvatusvastuusta ja -oikeudesta (yleensä julkisen vallan ylläpitämälle) koululle, ikään kuin tilaaja-tuottaja mallia soveltaen. Siten vanhemmilla on oikeus esittää vaatimuksia koululle myös uskontokasvatukseen liittyen. Se miten eri vanhempien poikkeavat vaatimukset käytännössä huomioidaan, on tietysti hyvä kysymys. Mutta esimerkiksi suvivirren poistaminen helppona ”ratkaisuna” tarkoittaisi vain että koulu palvelun tuottajana ei suorittaisi sitä mitä asiakkaat ovat tilanneet ja menettäisi siten legitimiteettinsä. Valtio/kunta on neutraali, profaani, puolueeton jne, mutta ihmisyhteisö ei ole.
Suvivirteen liittyy uskonnollisen perinteen ohella myös liittymä tiettyyn historialliseen tapahtumaan. Siinä lauletaan ilmi iloa viimeisten nälkävuosien hyytävien kesäilmojen loppumiselle ja nälkävuodet päättäneiden lämpimämpien sääolojen elämälle tuomaa helpotusta: siis elämän voitto kuolemasta. Tämä, eikä uskonnollinen perinne selittänee sen vakiintuneen suosion koulujen päättäjäisissä. Etenkin kansakoulua käyneet ovat vahvasti kokeneet koulun loppumisen kesän saapumisen myötä merkinneen elämän voittoa ja riemuinneet siitä.
Kun suvivirsi nimensä mukaisesti on virsi ja edelleen evankelisluterilaisen kirkon hyväksymässä virsikirjassa, sen laulaminen on kirkolliskokouksen määritelmän mukaan uskonnon harjoittamista, eli virret ovat laulettuja rukouksia. Kenenkään ei tulisi joutua harjoittamaan uskontoa vastoin vakaumustaan. Perusopetuslain 2 §:n mukaan peruskoulun kasvatustehtävä ei ole uskonnollinen, vaan eettinen ja moraalinen: ”…opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja.”
Apulaisoikeuskansleri on arvioinut 17.01.2012 antamassaan päätöksessä, että julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia siitä, ettei näiden (evankelis-luterilainen ja ortodoksinen) kirkkojen erityisasema heijastu esimerkiksi virallisiin juhlatilaisuuksiin tavalla, joka saattaisi johtaa uskonnon ja omantunnon vapauden loukkaamiseen. Esimerkiksi valtiopäivien, koulujen, sosiaali- ja terveydenhuollon laitosten tai puolustusvoimien toiminta tai juhlatilaisuudet tulee järjestää siten, ettei kukaan vastoin tahtoaan joudu osallistumaan itselleen vieraan uskonnon harjoittamiseen. Julkisen vallan tulee perustuslain 22 §:n mukaan turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, joihin kuuluvat muun muassa yhdenvertaisuus ja uskonnonvapaus. Tämä julkiselle vallalle kuuluva turvaamisvelvoite menee apulaisoikeuskanslerin kannanoton mukaan perinnesyiden edelle. Apulaisoikeuskanslerin kannanotossa käydään laajasti läpi EIT:n uudempaa asiaan liittyvää oikeuskäytäntöä. Perustuslakivaliokunnan vuoden 2002 linjausta voidaankin perustellusti pitää virheellisenä.
kiitokset kommenteista! pahoittelen että vastaaminen on lomamatkailun vuoksi hieman venähtänyt.
arkkipiispa: kiitokset täydennyksestä tradition historiallisen taustan osalta ja muutenkin monien sellaisten näkökulmien tuomisesta esiin, jotka jäivät bloggauksesta sen muun muassa sen rajallisen pituuden takia pois. itse korostaisin vielä sitä, että suomessa näyttää olevan vallalla EIT:n tuoreempaan oikeuskäytäntöön suhteutttuna alaltaan ongelmallisen kapea käsitys siitä, mitä voidaan pitää uskonnnon harjoittamisena, ja tämä näyttää osaltaan tuottavan tiettyjä ongelmallisia tilanteita suomalaisiin käytänteisiin. EIT:n nykylinjausten valossa uskonnonvapauden ulkoisen ilmauksen, eli perustuslain termein harjoittamisen, ei tarvitse välttämättä olla edes yleisesti tunnustettu ”jumalan palvelemisen” tai ”omistautumisen” muoto, vaan ratkaisevaa on tapauskohtaisesti arvioitava riittävän läheinen ja suora liittymäkohta tietyn teon ja uskomuksen välillä. suomessa omaksuttu liian kapea käsitys harjoittamisesti näkyy nähdäkseni ongelmallisesti esim. lausuntokierroksella olevassa uudessa yhdenvertaisuuslaissa, jossa harjoittaminen oltaisiin rajaamassa kokonaan yhdenvertaisuusvaatimuksen ulkopuolella, mutta tästä täällä blogissa ehkä lisää jatkossa.
petri juhani peltonen: on toki totta, ettei ihmisyhteisö(t) ole luonteltaan neutraaleja, kuten ei toki tiukassa mielessä valtiokaan, kuten jo esim. Rawls-vainaa todisteli. tässä mielessä valtion neutraliteetti jää aina tavoitteeksi. tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näillä yhteisöillä olisi modernissa oikeusvaltiossa oikeus vaatia valtion tuottamien julkisten palvelujen muodostuvan ilman rajoitteita omien vakaumustensa mukaisiksi. tätä rajoittaa juuri perustuslaissa turvatut yksilöiden perusoikeudet, kuten olen kirjoituksessani yrittänyt esittää. on myös syytä pitää mielessä, että suomessa olettavasti ainakin se 25 % väestöstä (nuorten lasten vanhemmista ehkä suurempi osa, tästä minulla ei ole tietoa), joka ei kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, tuskin olisi edes kuvitteellisessa tilaaja-asemassa erityisen pettyneitä suvivirrestä luopumiseen. olennaisinta kuitenkin on, kuten tuossa esiin nostamassasi lauseessa totean, että julkisen vallan tuottaman koulutuksen tulee aina huomioida kaikkien oikeudet ja optimoida kaikkien niiden toteutuminen. näin se voi todella säilyttää legitimiteettinsä kaikkien kansalaistensa edessä.