Juha Lavapuro: Ruotsidemokraattien vaalimenestys ja oikeusvaltion puolustus

”Tuomioistuinten asemaa Ruotsin perustuslaissa tulee viipymättä vahvistaa. Vähintäänkin olisi varmistettava, että perustuslaissa säädetään täsmällisesti ylimpien tuomioistuinten jäsenten määrästä.” Jotakuinkin näin totesi Ruotsin korkeimman hallinto-oikeuden väistymässä ollut presidentti Mats Melin Finlandia-talossa pari viikkoa sitten järjestetyssä Suomen korkeimman hallinto-oikeuden satavuotisjuhlaseminaarissa.

Melin ei puhunut mistään teknisluontoisesta korjaamistarpeesta. Päinvastoin, hän viittasi nimenomaisesti tarpeeseen suojata tuomioistuinlaitosta populististen ja kansallismielisten voimien nousulta paitsi Euroopassa myös Ruotsissa. Ongelma oli vieläpä akuutti: suullisessa esityksessään Melin korosti, että uudistustyöhän piti ryhtyä niin pian kuin mahdollista. Vaalien jälkeen aloittavan hallituksen tuli ottaa se ensimmäisenä asialistalleen.

Ruotsin valtiopäivävaalit on nyt pidetty. Populistinen ja maahanmuuttovastainen ruotsidemokraatit nousi kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi ja vaa’ankieliasemaan perinteisten poliittisten blokkien rinnalle. Tulevan hallituksen kokoonpano on tämän vuoksi vielä hämärän peitossa. Samasta syystä ei ole myöskään lainkaan selvää, että vaalien jälkeen aloittava hallitus alkaisi ensitöikseen suojaamaan ruotsalaista tuomioistuinlaitosta ja oikeusvaltiota populistien valtapyrkimyksiltä. Saattaa hyvinkin olla, että nyt on jo liian myöhäistä.

Ulkomaalaisvastaisen ruotsidemokraattien vaalimenestys Ruotsin valtiopäivävaaleissa on jälleen yksi osoitus populististen ja kansallismielisten puolueiden noususta niin Euroopassa kuin muissakin liberaaleissa demokratioissa. USA:ssa, Unkarissa ja Puolassa populistit ovat jo vallassa. Saksassa kansallismielinen vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) nousi vuosi sitten maan kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Itävallassa sikäläinen vapauspuolue kasvatti kannatuksensa samaan aikaan yli 26 prosenttiin ja nousi hallitukseen. Tsekin tasavallassa valtaa pitää tällä hetkellä vuoden 2017 vaalivoiton ansiosta populistinen ANO 2011-puolue. Italian maaliskuisissa vaaleissa EU-kriittinen ja populistinen viiden tähden liike nousi puolestaan maan suurimmaksi puolueeksi ja kuin pisteeksi i:n päälle maahanmuuttovastainen laitaoikeiston pohjoinen liitto nosti samalla kannatuksensa lähes kahteenkymmeneen prosenttiin.

Tilanne on vielä heikompi jo valmiiksi demokraattiselta ja oikeusvaltiolliselta perustaltaan heikoissa valtioissa, kuten Venäjällä taikka Turkissa, jossa Erdoganin valta on johtanut muun muassa oikeuslaitoksen puhdistuksiin, joukkopidätyksiin, tiedotusvälineiden sulkemisiin ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden alasajoon.

On olemassa myös hälyttäviä merkkejä siitä, että perustaltaan demokraattisemmatkin valtiot ovat vaarallisen haavoittuvaisia. Emme toki ole vielä kuulleet uutisia joukkopidätyksistä USA:ssa tai Euroopan unioniin kuuluvissa Unkarissa ja Puolassa. Silti saamme lukea liki päivittäin, miten Trumpin USA, Orbánin Unkari ja Kaczynskin Puola loukkaavat systemaattisesti oikeusvaltion perusperiaatteita, vaikeuttavat tiedotusvälineiden toimintaa ja suitsivat muutenkin kaikin keinoin kaikkea mikä vain saattaisi rajoittaa niiden valtaa.

Onkin pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että populistiset liikkeet valtaan päästessään käynnistävät hiljaisen vallankaappauksen, jossa niin tuomioistuinlaitos kuin tiedotusvälineet ja muut kansalaisyhteiskunnan kriittiset instituutiot otetaan askel askeleelta mahdollisimman tarkkaan kontrolliin. Yhä useammassa oikeustieteellisessä artikkelissa onkin kaivettu naftaliinista K. Loewensteinin vuoden 1937 klassikkoartikkeli ”Militant Democracy and Fundamental Rights” ja ryhdytty pohtimaan liberaalin demokratian mahdollisuuksia puolustaa itseään. Samasta syystä on myös ensiarvoisen tärkeää, että olemassa olevia EU:n oikeusvaltiomekanismin kaltaisia puolustuskeinoja käytetään hyväksi niin tehokkaasti kuin mahdollista. Yksi ratkaiseva askel otetaan huomenna keskiviikkona (12.9.2018), kun Euroopan parlamentti äänestää kansalaisvapauksien sekä oikeus- ja sisäasioiden valiokunnan ehdotuksesta käynnistää EU-sopimuksen 7 artiklassa tarkoitettu menettely Unkaria vastaan EU:n perustana olevien arvojen eli oikeusvaltioperiaatteen, demokratian ja perusoikeuksien puolustamiseksi.

Vaikka niin Suomessa kuin esimerkiksi Hollannissa ja Ranskassakin populistien valtaannousu näyttää jossain määrin ainakin hidastuneen, ei uhka ole meilläkään poistunut. Lähinaapurimme valtiopäivävaalien tulos on tästä ilmeinen varoittava esimerkki. Suomessa hajoamisensa jälkeen entistäkin kansallismielisempänä ja maahanmuuttovastaisempana profiloituvan perussuomalaisten kannatus näyttää viime gallupeissa hieman nousseen – ja siitäkin huolimatta, että esimerkiksi puolueen aktiivijäsenten marssiminen natsien kulkueessa ei näytä olevan puolueen nykyjohdolle mikään mainittava ongelma.

Onkin pakko kysyä, mitä Suomessa pitäisi tehdä. Pitääkö myös Suomen oikeusvaltiollisia instituutioita ja niitä koskevaa perustuslain tasoista sääntelyä vahvistaa?

Kysymykseen on helppo vastata: pitää. Tähän on vähintään yhtä akuutti tarve kuin Ruotsissa.

Tuomioistuinlaitos on ensinnäkin Suomessa samalla tavoin vaaravyöhykkeellä kuin Ruotsissakin. Myöskään Suomen perustuslaissa ei säädetä tarkemmin ylimpien tuomioistuinten jäsenten vähimmäis- ja enimmäismääristä. Ylimpien tuomioistuinten kokoonpanoa koskevassa perustuslain 100 §:ssä vain todetaan, että Korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa on presidentti ja ”tarpeellinen” määrä muita jäseniä. Vastaavasti tuomionvoipaisen kokoonpanon edellytyksenä olevasta jäsenmäärästä voidaan siitäkin perustuslain 100 §:n perusteella säätää varsin vapaasti tavallisella lailla. Ylimmät tuomioistuimet ovat tuomionvoipia viisijäsenisinä paitsi jos eduskunnan yksinkertainen enemmistö on päättänyt säätää toisin.

Enemmistön asemaan päässyt autoritaarista asemaa tavoitteleva puolue voi toisin sanoen Suomessa pelkän enemmistövaltansa turvin ottaa tuomioistuinlaitoksen haltuunsa muuttamalla tuomareiden nimittämisiä ja tuomioistuinten kokoonpanoa koskevaa lainsäädäntöä. Perustuslaki ei tätä valtaa juuri rajoita. Sopivien ja eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä säädettävien lainmuutosten jälkeen ylimpiin tuomioistuimiin voidaan istuttaa valtaapitävälle mieleisiä tuomareita siten, että tuomiot saadaan vastaamaan kulloinkin tarkoituksenmukaisiksi katsottuja tavoitteita. Tällaisesta menettelystä ja sen menestyksellisyydestä sekä Unkari että Puola tarjoavat jo konkreettisia esimerkkejä.

Tuomareita koskevalla sääntelyllä voidaan vaikuttaa välittömästi myös tuomioistuinten edellytyksiin tutkia lakien perustuslainmukaisuutta. Vaikka siis perustuslakimme nykyisin sisältääkin säännöksen (PL 106 §) tuomioistuinten toimivallasta jättää perustuslain kanssa ilmeisessä ristiriidassa oleva lain säännös soveltamatta, tämäkin valtiosääntöä turvaava mekanismi muodostuu käytännössä tehottomaksi samalla hetkellä, jolla tuomioistuinlaitos menettää riippumattomuutensa.

Erityisen ongelmallisena kuitenkin voidaan pitää sitä, että kuten tämän blogin palstoilla on jo aiemmin todettu, suomalainen lakien perustuslainmukaisuuden valvontajärjestelmä on poikkeuksellisen altis poliittisille muutoksille. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan varaan rakentuva järjestelmämme nojaa pikemminkin vakiintuneelle traditiolle ja poliittisen järjestelmän vakaudelle kuin perustuslakiin nimenomaisesti kirjatuille ja erityistä pysyvyyttä nauttiville säännöksille. Lakien perustuslainmukaisuutta valvovan eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokoonpano riippuu täysin eduskuntavaalien tuloksesta.  Vaaleissa enemmistön saanut puolue – joka samalla olisi tietenkin myös pääministeripuolue – voi näin tilaisuuden saatuaan kaapata perustuslain tulkintavallan itselleen yksinkertaisesti istuttamalla omat kansanedustajat perustuslakivaliokunnan jäseniksi ja sen enemmistöksi. Tämän jälkeen pukki olisi todellakin laitettu kaalimaan vartijaksi ja mikä tahansa hallituksen hanke olisi selitettävissä perustuslainmukaiseksi.

On vakavasti harkittava, miten perustuslakivaliokunnan varaan rakentuvaa järjestelmäämme voitaisiin kehittää tavalla, joka säilyttäisi sen kiinteän liitynnän demokraattiseen päätöksentekoon, mutta jossa sen ohella olisi myös perustuslaintasoisesti turvattu tietty riippumattomuus ja pysyvyys suhteessa kulloisenkin eduskunnan kokoonpanoon. Tämän tyyppinen perustuslakivaliokunnan kokoonpanon sääntely perustuslaissa olisi merkittävä muutos nykyjärjestelmään. Silti sitäkin saattaisi olla syytä nyt hyvän sään aikana harkita. Myöhemmin voi olla liian myöhäistä.

Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten ennustanut, että eläköitymässä oleva Ruotsin korkeimman hallinto-oikeuden presidentti vaatii vuonna 2018 Suomen korkeimman hallinto-oikeuden 100-vuotisjuhlassa Ruotsin perustuslain pikaista muuttamista tuomioistuinten riippumattomuuden turvaamiseksi autoritaariselta vallalta, tällaista henkilöä olisi todennäköisesti pidetty vähintäänkin höyrähtäneenä. Nyt näitä vaatimuksia kuitenkin esitetään – täysin vakavalla naamalla ja perustellusti: kansallismieliset populistit jatkavat nousuaan läntisissä demokratioissa eivätkä pohjoismaiden kaltaiset hyvin vakaatkaan demokratiat näytä olevan tästä kehityksestä täysin sivussa. Siksi perustuslakiin nojautuvia oikeusvaltiollisia instituutioita olisi juuri nyt syytä vahvistaa myös meillä.

 

Juha Lavapuro

professori, Turun yliopisto