Juha Sipilän kolmen ässän hallitus on ajautunut kriisiin. Kriisin syynä on kiista sote-alueiden lukumäärästä. Pääministeripuolue keskusta ajaa maakuntamalliaan ja soten muodostamista 18 itsehallintoalueen pohjalta, jonka myös perussuomalaiset ovat sittemmin hyväksyneet. Kolmas hallituspuolue, kokoomus, on alun perin lähtenyt viidestä sote-alueesta, mutta taipunut sittemmin kahteentoista. Pääministeri Sipilä on median mukaan tehnyt asiasta hallituskysymyksen: jos kokoomus ei taivu kahdeksaantoista sote-alueeseen, kokoomus saa lähteä hallituksesta ja hallitus hajoaa.
Perustuslain näkökulmasta asia on selvä. Kahdeksantoista sote-alueen ratkaisu joutuisi viimeistään perustuslakivaliokunnassa vakaviin ongelmiin.
Miksi? Yksinkertaisesti siksi, että kysymys on perusoikeuksien toteuttamisesta. Kuten perustuslakivaliokunta jo edellisellä sote-kierroksella korosti, koko sote-uudistuksen tarkoituksena on pyrkimys turvata eräät hyvin keskeiset perusoikeudet yhtäläisesti kaikille: kysymys on sosiaaliturvaa (19 §) ja yhdenvertaisuutta (6 §) koskevien perusoikeuksien toteuttamisesta perustuslain 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla.
Sipilän edustama ratkaisu – se josta on nyt tullut hallituskysymys – johtaisi tilanteeseen, jossa hallitus esittäisi erilaisista vaihtoehdoista nimenomaan sellaista, jonka jo alun perin tiedetään toteuttavan perusoikeuksia merkittävästi heikommin kuin sille esitettyjen vaihtoehtoisten sote-ratkaisujen. Esimerkiksi YLE:n julkaiseman uutisen perusteella 18 sote-alueen malli toteuttaisi yhdenvertaista palveluiden saatavuutta ainoastaan tyydyttävästi, kun saatavuus olisi vielä 12 alueen mallissakin erinomainen. Samoin Sote-selvityshenkilöiden raportissa todetaan yksiselitteisesti, että niin hallitusohjelmassa mainittua 19 alueen mallia kuin nykyisiin maakuntiin perustuva jako muodostuisivat perusoikeuksien näkökulmasta ongelmallisiksi. Alueet jäisivät liian pieniksi, jotta niillä voitaisiin taata perustuslain 19 §:n mukaisten hoitoon pääsyn ja palveluihin sekä huolenpitoon liittyvät tavoitteet maassa yhdenvertaisella tavalla. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on itse asiassa aiemmin arvioinut soten kannalta parhaiten toimivaksi itsehallintoalueiden lukumääräksi 4 – 5. Ei olekaan sattumaa, että Ylen haastattelemat asiantuntijat ovat ykskantaan tyrmänneet Keskustan maakuntamallin.
Perustuslaki ei tietenkään sisällä nimenomaisia säännöksiä sote-alueiden määrästä. Silti lukumäärä on kaikkea muuta kuin yhdentekevä. Kysymys on perusoikeuksien toteuttamisesta ja Suomessa on yleensä lähdetty siitä, että julkinen valta – ja hallitus sen ytimessä – pyrkii turvaamaan perusoikeudet mahdollisimman hyvin. Ainakaan Suomessa ei ole ollut tapana pyrkiä ehdoin tahdoin vaihtoehtoihin, jotka toteuttavat niitä kaikista esillä olevista vaihtoehdoista huonoimmin. Perustuslakivaliokunnan käytännössä perustuslain 22 §:ään nojautuvan perusoikeusmyönteisen laintulkinnan onkin toistuvasti katsottu edellyttävän, että tuomioistuimet ja viranomaiset valitsevat erilaisista perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista sellaisen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista (PeVM 25/1994 vp). Sote-asiassa viimeksi antamassaan lausunnossa valiokunta katsoi puolestaan yksiselitteisesti, että ”jos hallinnollisesti toimiva aluejako on mahdollista määritellä useilla vaihtoehtoisilla tavoilla, perusoikeuksien turvaamisvelvollisuus edellyttää, että niistä valitaan vaihtoehto, joka parhaiten toteuttaa kielelliset perusoikeudet.”
Se, että yllä siteeratussa lausumassa viitataan kielellisiin oikeuksiin, ei ole nyt merkityksellistä. Koska kielelliset perusoikeudet eivät ole Suomen perustuslaissa mitenkään erityisasemassa suhteessa muihin perusoikeuksiin, on lausuman syytä katsoa olevan ongelmitta sovellettavissa myös sosiaalisten perusoikeuksien toteuttamiseen.
Ylipäätäänkin suomalaiseen perustuslakiajatteluun sopii hyvin huonosti ajatus siitä, että hallitus toisi eduskuntaan tietoisesti nimenomaan huonosti perusoikeuksia toteuttavia lakiesityksiä. Päälinja on toiminut täysin päinvastoin. Juuri pyrkimyksestä toteuttaa perustuslaissa tehtyjä arvoratkaisuja mahdollisimman hyvin (eikä mahdollisimman huonosti) on myös kysymys siinä perustuslakivaliokunnan tavassa, jossa lakiehdotuksiin ehdotetaan perustuslakin nojautuvia muutoksia myös kun kysymys ei ole suoranaisesta säätämisjärjestykseen vaikuttavasta ristiriidasta perustuslain kanssa.
Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota vielä yhteen mahdolliseen näkökohtaan, jolla Sipilän ajamaa 18 sote-alueen mallia saatetaan pyrkiä perustelemaan. Tämä argumentti liittyy alueelliseen itsehallintoon. Näyttää nimittäin siltä, että 18 alueeseen pohjautuvan malli voisi olla perusteltu siltä kannalta, että se edistää muita vaihtoehtoja paremmin alueellista demokratiaa ja asukkaiden itsehallintoa. Näin tietysti tekisi myös vaikkapa työläisten ja talonpoikien neuvostoille rakentuva malli. Valtiosääntöoikeudellisesti olennaista kuitenkin on, että koska sote-tehtävät ja niiden rahoitus on tarkoitus siirtää pois kunnilta, kysymys ei nyt ole enää perustuslain 121 §:ssä turvatusta kunnallisesta itsehallinnosta, vaan perustuslain 121 § 4 momentissa tarkoitetusta itsehallinnosta kuntia suuremmilla aluilla. Perustuslaki säätää tästä itsehallinnosta varsin niukasti, eikä perustuslakivaliokunnan käytäntöä juuri ole. Momentin mukaan itsehallinnosta kuntia suuremmilla alueilla säädetään lailla. On hyvin vaikea kuvitella sitä tilannetta, jossa PL 121 §:n 4 momenttiin liittyvät puoluepoliittiset tarpeet saisivat etusijan suhteessa perustuslain 2 luvussa turvattujen perusoikeuksien toteutumiseen.
JL & TO
Perustuslakiblogi 
Politiikka ei ole varsinaisesti peliä, vaan kilpailua pelin sääntöjen laatimisesta. Siksi on mielestäni nurinkurista, että lainsäätäjiä yritetään rajoittaa sillä, että jostain on jo laki. Sen voi kyllä korvata uudella. Ei perustuslakikaan ole mitään peruuttamatonta Jumalan sanaa. Tämä on kummalinen uusi trendi väittää, etteivät demokraattisesti valitut päättäjät saisi tehdä uusia päätöksiä, koska on olemassa vanhojakin.
Muuten olen sitä mieltä, että mitä vähemmän Sote-alueita, niin sen parempi.
Juha Tuomarla: Lainsäädännössä on eritasoisia säädöksiä, jotka muodostavat tietyn hierarkian. Hierarkiassa ylempänä olevat säädökset ovat voimakkaampia kuin alempana olevat säädökset: jos hierarkiassa alempana oleva säädös on ristiriidassa ylempänä olevan säädöksen kanssa, se on mitätön. Perustuslain säädökset ovat hierarkiassa ylempänä kuin tavanomaiset lait. Lainsäätäjä voi toki säätää lain, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta kenelläkään kansalaisella taikka viranomaisella ei lähtökohtaisesti ole mitään velvollisuutta noudattaa tällaista lakia; velvollisuus noudattaa perustuslakia on voimakkaampi. Toisaalta jos perustuslain kanssa ristiriidassa olevia lakeja säädetään, kansalaisten oikeusturva on heikoissa kantimissa, kun viranomainen saattaakin noudattaa lakia, joka lähtökohtaisesti on mitätön; kansalainen – tai muu toimija, joka on lainkäytön piirissä – ei voi ennustaa, ovatko hänen tekemisensä viranomaisten mielestä lainmukaisia vai eivät. Tällaisesta seuraa monenmoista harmia, ja vaikkapa ihmisten luottamus viranomaisiin ja lainkäyttöön voi rapautua. Siksi(kin) lainsäätäjä yleisesti ottaen pyrkii välttämään sellaisten lakien säätämistä, jotka saattavat joko jo lain säätämisvaiheessa tai sitten myöhemmin oikeisistuimessa tulla todetuiksi perustuslain vastaisiksi ja siten mitättömiksi.
Kokonaan toinen asia on se, että ei, ei perustuslaki tokikaan ole mitään jumalansanaa, ja toki sitä voidaan muuttaa. Eihän tätä ole kukaan ollut kiistämässäkään. Mutta perustuslakia ei voida yliajaa millä tahansa lailla, eikä perustuslakia voida muuttaa noin vain. Syy tähän on kahtalainen: toisaalta juuri se syy, että perustuslaki on tavanomaisia lakeja vahvempi; ei haluta, että näin voimakasta instrumenttia pistettäisiin uuteen uskoon heppoisin perustein tai vähäisin enemmistöin. Ja toisaalta – perustuslakiin on haluttu kodifioida sellaisia lähtökohtia, perusperiaatteita, joiden on katsottu kuuluvan oikeusvaltion ytimeen. Sellaisia oikeuskäsityksiä, joita pidetään, no, perustavanlaatuisina. Kuten nyt vaikkapa ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä. Sen takia siiitä on haluttu tehdä mahdollisimman hankalasti muutettava, jotta tilanteissa, joissa näitä periaatteita voidaan muuttaa, olisi jonkinlaiset takeet siitä, että muutokset heijastaisivat laajoissa kansankerroksissa tapahtuneita pysyviä oikeustajun muutoksia – eikä vain suhteellisen hetkellisiä poliittisia tuulia.
Janne Peltonen kirjoitti: ”Lainsäätäjä voi toki säätää lain, joka on ristiriidassa perustuslain kanssa, mutta kenelläkään kansalaisella taikka viranomaisella ei lähtökohtaisesti ole mitään velvollisuutta noudattaa tällaista lakia; velvollisuus noudattaa perustuslakia on voimakkaampi.”
Pieni mutta tärkeä yksityiskohta, jonka haluaisin kommenttiisi korjata (muihin argumentteihisi ja alkuperäiseen blogiin en tässä ota kantaa), jottei kenellekään kommenttien lukijalle jää väärää kuvaa: Luepas uudelleen perustuslain 106 §. Sen mukaan ”jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle.” Siis tuomioistuimen, ei muiden viranomaisten.
Viranomaisia koskee ainoastaan lakia alemmanasteisten säädösten (ei lain) osalta perustuslain 107 §:n mukainen soveltamisrajoitus: ”Jos asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, sitä ei saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.” Viranomaisten velvollisuus on noudattaa lakia, tarkoittaen useimmiten käytännössä oman alansa erityislakia (huomioiden lex specialis). Viranomaisen tulee voida luottaa siihen, että sovellettava laki on perustuslainmukainen, ja sen arviointi ja tulkinta taas kuuluu tuomioistuimelle – ei viranomaiselle.
Aika heikoilla jäillä oltaisiin, jos jokainen kansalainen ja viranomainen välittäisi piut paut muusta lainsäädännöstä ja perustelisi kaikkea pelkällä perustuslailla, se kun jättää varsin avoimeksi yksityiskohdat antaen suuntalinjat muulle lainsäädännölle tarjoten loputtomasti erilaisia tulkintamahdollisuuksia kunkin mieltymysten mukaan. Perustuslainmukaisuuden arviointi yksittäisissä tilanteissa onkin tavallisten kansalaisten ja viranomaisten syytä jättää tuomioistuimen arvioitavaksi – kuten perustuslakimmekin toteaa.
Perusoikeudet ovat muodollisesti toteutuneet tähänkin saakka vaikka palveluista ovat vastanneet kunnat. Yhdenvertaisuuden varmin tae olisi kirjoittajien logiikalla ilmeisesti se että valtio tuottaisi ja järjestäisi palvelut. Mutta jos valtio vastaa rahoituksesta, ei ole olennaista onko alueita 12 vai 18.
Toisaalta mikään 18 maakunnasta ei ole asukasluvultaan läheskään niin pieni kuin Ahvenanmaa. Ja sielläkin käsittääkseni palvelut pystytään järjestämään.
Yhdenvertaisuutta rajoittavat eniten varallisuus- ja tuloerot. Niihin voitaneen kajota perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla tässäkin yhteydessä. Taitaa olla paljon kiinni niiden asiantuntijoiden esitysten todistusvoimasta – ja siis myös todisteiden harkinnasta.
Jos 18 sotealueen malli on perustuslain vastainen, niin siinä tapauksessa myös nyt voimassa oleva järjestelmä on perustuslain vastainen.
Kokoomus ei alunperin lähtenyt viiden sotealueen mallista, niinkuin kirjoituksessa väitetään, vaan 70 vahvan peruskunnan mallista!
Olemme 2000-luvulla ajautuneet tilanteeseen, jossa kohtuullisen abstakteja väitteitä perustuslain vastaisuudesta käytetään puhtaan politikoinnin välineenä.
Sote-alueiden rahoituksessa piilee myös perustuslakiongelma, joka on sitä suurempi, mitä enemmän alueita on. Tarkoituksena on pakottaa alueet nykyistä parempaan taloudellisuuteen kiristämällä valtion rahoitusruuvia. Kaikki eivät silti osaa tai halua tuottaa palveluja yhtä tehokkaasti. Jos rahat jaetaan alueille yhtäläisin tarveperustein, jossain joudutaan karsimaan palveluja normitasoa heikommiksi, ja tämä taas olisi perustuslain vastaista. Mitä sote-alue tekee tilanteessa, jossa kunta joutuisi nostamaan veroprosenttia selvitäkseen lailla asetetuista velvoitteista?
On aika erikoista, että uskalletaan sanoa näin selkeästi, että 18 sotealuetta on perustuslaillisesti ongelmallinen, eli toisin sanoen perustuslain vastainen. 18 sotealuetta voi toki olla sitä, samoin 12, 5, 70 tai 300. Pelkkä lukumäärä tätä tuskin ratkaisee, vaan se miten ratkaisu toteutetaan. Ben Zyskowicz kutsui perustuslakiblogia poliittiseksi pakinoinniksi. Tämän kirjoituksen argumentointi (esim. viittaus YLE:n uutiseen) osoittaa Zyskowiczin väitteen todeksi. Pelkkää pakinointia, tosin ilman huumoria.
Perustuslaillisesti ongelmallinen ei ole sama kuin perustuslain vastainen. Vastaavalla tavalla perustuslakivaliokunnan lausunnoissa osa valtiosääntöoikeudellisista ongelmista on sellaisia, jotka vaikuttavat säätämisjärjestykseen, osa taas sellaisia, joiden korjaamista valiokunta ei pidä edellytyksenä lakiehdotuksen käsittelemiselle tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Ei kirjoituksessa missään kohden väitetä, että 18 alueen malli voitaisiin toteuttaa vain perustuslain säätämisjärjestyksessä.
Lukumäärä ei tietenkään ole ratkaiseva eikä kirjoituksessa näin väitetäkään. Ongelma on siinä, että kaikki tiedossa olevat asiantuntijatahot ovat pitäneet 18 alueen mallia selvästi muita esillä olevia malleja heikompana, kun tarkastellaan sote-palveluiden (ja tss-oikeuksien) yhdenvertaista saatavuutta. Tietysti tilanne muuttuu, jos joku onnistuu pätevästi osoittamaan, että sosiaaliset oikeudet ja yhdenvertaisuus toteutuvat ehdotettavassa 18 alueen mallissa yhtä hyvin kuin muissakin malleissa. Toistaiseksi tällaista tietoa ei kuitenkaan ole ollut saatavilla / J.Lavapuro
Kysymys on siis tosiaan asiantuntijoiden uskottavuudesta. Sen harkinta menee pahasti lainopin alueen ulkopuolelle. Asiantuntijuuden kriteereitä ei taida löytyä kuin muodollisin (käytännössä usein puoluepoliittisin) perustein. Professorit, lääkärit ja hallintotieteilijät, ns. taloustieteilijöistä puhumattakaan voivat perustellusti olla eri mieltä hallintoalueista. Pitäisikö heidän kesken järjestää äänestys? Kenellä olisi äänioikeus?
Nyt täyty kyllä sanoa, että professori Paloheimo vei ns. jalat suustani. Eikö tämänkaltaisessa perustuslain tulkinnassa olla vähintäänkin vaarallisilla vesillä, jos julkisia palveluita ohjaavaa lainsäädäntöä aletaan näin yksityiskohtaisesti katsoa perustuslakinäkökulmasta?
Otetaan esimerkiksi hypoteettinen hätäkeskusuudistus, jossa hätäkeskuksia keskitettäisiin ja määrää vähennettäisiin. Tämän seurauksena kokonaisuus toimisi esim. kustannustehokkaammin, mutta syrjäseuduilla vasteajat voisivat pidentyä. Jos aiemmin Pihtiputaan mummo sai ambulanssin 30 minuutissa, nyt siihen kuluukin 45 min. Ja Stadissa tai muissa isoissa kaupungeissa asuvat saavat apua 15 minuutissa. Jolloin perustuslakivaliokunta voisi todeta uudistuksen olevan ristiriidassa perustuslain kanssa, eikö vain?
On helppo nähdä miten absurdiin tilanteeseen päädyttäisiin, jos kaikkea tarkasteltaisiin perustuslain/perusoikeuksien näkökulmasta.
Minusta tuossa on jo vähän politiikoinnin tekemistä perustuslailla. Kyllä kai on perusoikeuksien ja perustuslain kannalta vähemmän ongelmallista siirtyminen yli 200 ”sotealueesta” alle kahteenkymmeneen.
Ei ongelma ole 18 sote alueessa vaan siinä että kaikki voi tehdä mitä huvittaa. Reservin kersanttina ja kunniallisena veronmaksajana alkaa vähän hyytyä tuki tähän yhteiskuntaan.
Huomatkaa: ”kaikki voi tehdä mitä huvittaa”.
Terveyspalveluja tarvitsevalle olisi kaikkein tärkeintä, että palvelut olisi mahdollisimman nopeasti
saatavilla kohtuuhintaan. Vaikeat leikkaukset suoritettaisiin tietenkin siellä, missä ne voidaan niin
kuin tähänkin asti. Peruspalveluja pitäisi vain tehostaa nykyisissä paikoisissa. Kyllä ne kansalaisten perusoikeudet toteutuvat parhaiten lähipalveluista lähtien.
Kirjoitti eiho.
Professorit ovat kyllä harhateillä kun väittävät, että 18 sote-piiriä olisi perustuslain kannalta ongelmallinen. Päinvastoin perustuslakivaliokunta on selkeästi todennut, että viisi aluetta on perustuslainvastainen, koska se on liian etäällä kansalaisista. Sensijaan ongelma syntyy, jos syntyy siitä, että on 18 itsehallintoaluetta ja 15 sotepiiriä. Sen toteuttaminen on todella ongelmallista ja monimutkaista. Hiukan tuntuu, etteivät professorit ole perehtyneet perustuslakivaliokunnan kannanottoihin.
Vielä emme oikeastaan tiedä mitä hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat sopineet koska linjaus julkistetaan vasta huomenna. Mutta ilmeisesti juuri tuollaisesta 18/15 -mallista on sovittu.
Mikä siis tekee sen toteuttamisesta erityisen ongelmallisen?
”Sensijaan ongelma syntyy, jos syntyy siitä, että on 18 itsehallintoaluetta ja 15 sotepiiriä. Sen toteuttaminen on todella ongelmallista ja monimutkaista.”
Näinkö sitten kuitenkin sovittiin? Vielä emme tarkkaan ottaen tiedä, koska linjaus julkistetaan vasta huomenna. Mutta mikä tekisi toteuttamisesta erityisen ongelmallisen?
Keskustelu alueiden lukumäärästä ei liene oleellisin ongelma?
Perusoikeuksien takaamisen rinnalla perustuslaki järjestää julkisen vallankäytön instituutiot ja niiden suhteet toisiinsa. Itsehallintoalueella pitäisi olla yhtä hallintosektoria syvällisemmät, valtiosääntöiset perustelut ja takeet uuden demokratiatason olemassaololle. Historiallinen muutos kahden kerroksen demokratiasta kolimikerroksiseksi on nähtävä sotesta erillisenä valtiojärjestystä koskevana hankkeena. Huolellinen parlamentaarinen harkinta olisi perusteltua monesta muustakin ajankohtaisesta isosta ongelmasta johtuen.
Yhtenäisvaltioperiaatteeseen ja parlamentaariseen vastuuseen perustuvan valtionhallinnon ja kuntien itsehallinnon välisen suhteen muuttamiseen ei ole saatu tähän asti perustuslain vaatimaa poliittista kannatusta. Lähes 100 vuotta on maa selvinnyt kahden edustukselliseen demokratiaan perustuvan hallintoportaan instituutioilla. Vaikeina aikoina lääninhallitus- ja maaherra -instituutio on ollut suorastaan välttämättömyys. Monista alueellisista itsehallintohankkeista huolimatta maakuntahallinto on edelleen kuntien yhteistoimintaa, vastuullista kunnille ja kuntalaisille.
”Itsehallintojen Suomen” perustuslaillinen pohja on jälleen testissä.Vaikka isehallinnosta kuntaa suuremmalla alueella voiidaan perustuslain valtuutuksella säätää, uuden demokratiatason asemasta ja järjestysmuodosta laki vaikenee? Samasta pykälästä ja luvun otsikosta voi päätellä, että sen tulisi itsehallinnollisuudessaan vertautua kuntaan. Muutoin se olisi entistä ”lääninhallintoa”, jossa valtion ”komentotehtävien” päättäjänä maaherra korvautuisi valtuustolla. Sellaista statusta aluevaalien päättäjille on tuskin tarkoitettu? Instituutiota koskeva järjestysmuoto on joka tauksessa säädettävä yleislailla kuntalain tapaan,
Kuntajako on maan hallinnollinen perusjako eikä kunta voi olla aluetason vasalli! Asukkaiden omavastuinen hallinto kunnissa nauttii koskemattomuutta mm. yleisen toimivaltansa, verotusoikeutensa ja oman hallintonsa suhteen. Valtion ohjaus lailla on mahdollista, mutta ei hallintovalvonta. Riippumattomien oikeusviranomaisten tehtävänä on toiminnan laillisuuden valvonta. Itsehallintoalueen lienee tarkoitettu täyttävän samat tunnusmerkit?
Kansanvalta on kansalaisen perusoikeutta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Hallinnon järjestämisen ydintä on vaaleilla valittujen päättäjien poliittinen ja virkavastuu. Se merkitsee toiminnan ja talouden tilivelvollisuutta. Kunta- ja aluevaalien legitimoiva poliittinen valta vaatii selkeän keskinäisen työn- ja vastuunjaon määrittelyn ja tilivelvollisuuden osoittamisen. Mm. alueen ja kuntien yleistoimivalta kilpailevat keskenään, esim. aluekehityksessä ja kuntien itse tehtäväkseen ottamissa yhteiseksi koetuissa asioissa. Päällekkäistä eikä sopimisenvaraistakaan toimivaltaa voine olla?
Nykyisellä maakuntajaolla ei ole valtiosääntöistä perustaa. Alueellisen itsehallinnon (maakuntien) kestävä asema perustuslaillisessa hallinnon rakenteessa ja lukumäärä vaatisivat, että perustuslakiin tehdään lisäys, jossa määrätään maan jakautumisesta maakuntiin, ja että maakuntajaosta tulee säätää lailla.
Ottamatta kantaa kommenteissa esitettyyn perustuslain politiikan tekemistä rajoittavaan vaikutukseen, koska en tunne tätä aihetta pahemmin, haluaisin viitata keskustelusta mieleeni nousseeseen eroon kotimaisen ja Eurooppalaisen käytännön välillä. Jos katsomme miten jäsenvaltiot ovat reagoineet eurokriisiin, ovat he pystyneet tekemään monia oikeudellisia uudistuksia, jotka ovat vähintään kyseenalaisia unionin perussopimusten ja ehkä myös kansallisten perustuslakien näkökulmasta. Vaikka EU-tuomioistuimella – ja jonkin verran myös kansallisilla elimilla, kuten Saksan perustuslakituomioistuimella ja Suomen perustuslakivaliokunnalla – on ollut vaikutusta tehtyjen toimien sisältöön, eivät ne ole kuitenkaan pystyneet estämään näiden mekanismien (esim. budjettikurisopimus ja ESM) syntyä.
Miksi perustuslaki (tai perustuslakivaliokunta) pystyy kansallisella tasolla rajoittamaan poliitikkoja tehokkaammin kuin mitä vastaavat instrumentit pystyvät Eurooppalaisella tasolla? Mitä tämä kertoo meille kansallisesta järjestelmästämme?
Perusoikeuksien takaamisen rinnalla perustuslaki järjestää julkisen vallankäytön instituutiot ja niiden suhteet toisiinsa. Itsehallintoalueella pitäisi olla yhtä hallintosektoria syvällisemmät, valtiosääntöiset perustelut ja takeet uuden demokratiatason olemassaololle. Historiallinen muutos kahden kerroksen demokratiasta kolimikerroksiseksi on nähtävä sotesta erillisenä valtiojärjestystä koskevana hankkeena.Huolellinen parlamentaarinen harkinta olisi perusteltua monesta muustakin ajankohtaisesta isosta ongelmasta johtuen.
Yhtenäisvaltioperiaatteeseen ja parlamentaariseen vastuuseen perustuvan valtionhallinnon ja kuntien itsehallinnon välisen suhteen muuttamiseen ei ole saatu tähän asti perustuslain vaatimaa poliittista kannatusta. Lähes 100 vuotta on maa selvinnyt kahden edustukselliseen demokratiaan perustuvan hallintoportaan instituutioilla. Vaikeina aikoina lääninhallitus- ja maaherra -instituutio on ollut suorastaan välttämättömyys. Monista alueellisista itsehallintohankkeista huolimatta maakuntahallinto on edelleen kuntien yhteistoimintaa, vastuullista kunnille ja kuntalaisille.
”Itsehallintojen Suomen” perustuslaillinen pohja on jälleen testissä.Vaikka isehallinnosta kuntaa suuremmalla alueella voiidaan perustuslain valtuutuksella säätää, uuden demokratiatason asemasta ja järjestysmuodosta laki vaikenee? Samasta pykälästä ja luvun otsikosta voi päätellä, että sen tulisi itsehallinnollisuudessaan vertautua kuntaan. Muutoin se olisi entistä ”lääninhallintoa”, jossa valtion ”komentotehtävien” päättäjänä maaherra korvautuisi valtuustolla. Sellaista statusta aluevaalien päättäjille on tuskin tarkoitettu? Instituutiota koskeva järjestysmuoto on joka tauksessa säädettävä yleislailla kuntalain tapaan,
Kuntajako on maan hallinnollinen perusjako eikä kunta voi olla aluetason vasalli! Asukkaiden omavastuinen hallinto kunnissa nauttii koskemattomuutta mm. yleisen toimivaltansa, verotusoikeutensa ja oman hallintonsa suhteen. Valtion ohjaus lailla on mahdollista, mutta ei hallintovalvonta. Riippumattomien oikeusviranomaisten tehtävänä on toiminnan laillisuuden valvonta. Itsehallintoalueen lienee tarkoitettu täyttävän samat tunnusmerkit?
Kansanvalta on kansalaisen perusoikeutta osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen. Hallinnon järjestämisen ydintä on vaaleilla valittujen päättäjien poliittinen ja virkavastuu. Se merkitsee toiminnan ja talouden tilivelvollisuutta. Kunta- ja aluevaalien legitimoiva poliittinen valta vaatii selkeän keskinäisen työn- ja vastuunjaon määrittelyn ja tilivelvollisuuden osoittamisen. Mm. alueen ja kuntien yleistoimivalta kilpailevat keskenään, esim. aluekehityksessä ja kuntien itse tehtäväkseen ottamissa yhteiseksi koetuissa asioissa. Päällekkäistä eikä sopimisen varaistakaan toimivaltaa ei voine olla?
Nykyisellä maakuntajaolla ei ole valtiosääntöistä perustaa. Alueellisen itsehallinnon (maakuntien) kestävä asema perustuslaillisessa hallinnon rakenteessa ja lukumäärä vaatisivat, että perustuslakiin tehdään lisäys, jossa määrätään maan jakautumisesta maakuntiin, ja että maakuntajaosta tulee säätää lailla.